perjantai 2. helmikuuta 2018

täällä taas

Kuten nopeimmat netinkäyttäjät ehtivätkin huomata, olen hylännyt vanhan otsikkoni Lorvi!, joka indikoi kiusallisesti sellaista, että olisin patalaiska haaveiluun taipuvainen taivaanrannan maalari.

En sentään! En ainakaan sataprosenttisesti.

Ehkä osittain.

Puoliksi.

Elämä on joka tapauksessa ollut viime vuosina niin vinhaa, että en ole ehtinyt murehtia yksittäistä teininä aloitettua runoblogia, jolla halusin "uskottavasti" osallistua kirjallisuuskeskusteluihin. Nuo spontaanit osallistumiseni ovat nyt pieni pala historiaani, jota en mielelläni muistelisi tai ainakaan selaisi. Siksi olenkin käyttänyt hyvän tovin tästä etäperjantaista siihen, että olen yrittänyt hävittää blogini Googlesta. Lyhyen vaiheilun jälkeen päätin kuitenkin, että ei ole mitään tarvetta tehdä toista osoitetta tai yrittää esittää, ettei omaisi kiihkeää runotyttöhistoriaa.

Enkä myöskään tule suhtautumaan näihin uusiin postauksiin sellaisella hartaudella, etteikö niiden olemassaolo jossain vaiheessa alkaisi häiritä tai hävettää; häpeä, siitä olen tainnut muutenkin tehdä ammattini, kuten Mustekalan esiintymisraportissa kehaistaan:

"--Nurmi tuonut lavalle epävarmuutensa ja heikkoutensa, joka kääntyy entistä suuremmaksi voimaksi. " -Rantama, Kemppi

Miksi puhaltaa vanha blogi eloon? Siihen on kaksi syytä ja ensimmäinen niistä on, että olen todella suulas ihminen, ja huomaan kuluttavani huomattavasti aikaa jaakailemalla sosiaalisessa mediassa erilaisista aiheista, kuten viime aikoina feminismistä, nuorten lukutaidosta, elokuvista ja tietysti suurimmasta intohimostani, runoudesta.

Ajattelin, että voisi olla hyödyllistä, jos joskus kirjoittaisin näistä aiheista tiiviimmin ja pureskellummin (toki paineettomasti ja subjektiivisesti, koska tykkään itsekin lukea sellaista tekstiä).

Toinen syy on se, että runoblogeja, siis blogeja, joissa puhutaan pääasiassa runoudesta ja sen ilmiöistä, tuntuu olevan yhä vähemmän nyt mainion Luutii-bloginkin ilmeisesti lopullisesti hiljennyttyä. Minkäänlaista kommentointia en tänne usko syntyvän, blogi-kommentoinnin kulta-aika lienee monta vuotta sitten päättynyt, mutta ehkä pystyn keräämään huomiota sharettamalla muille alustoille, vaikka inhoan kyllä sitäkin.

Teen itse tällä hetkellä paljon töitä kirjallisuuden ja kirjoittamisen parissa, mikä on aivan ihana juttu ja jotakin sellaista, josta en ole osannut unelmoidakaan. Työn alla on tällä hetkellä erityisesti oma lavarunoprojekti tutun äänitaiteilijan kanssa, sekä uusi käsikirjoitus, joka kantaa työnimeä "seitsemäntoista" (pienellä alkukirjaimella, se on tärkeää. Teoksen kantavaksi tyyliksi olen valinnut näennäisen pienuuden, siinä siis ilmaistaan isoja tunneasioita vaatimattomasti, puhekielisesti ja lyhyesti). Lisäksi minulla on ihana, uusi työpaikka, ja työssänikin pääsen tekemään läheisesti töitä kirjallisuuden ja kirjallisuuden ilmiöiden parissa. Tästä hankkeesta viestin mielelläni diskreetisti muualla, kuin vapaa-ajan blogissani.

***

Laittaisin tähän väliin jonkun mielenkiintoa ylläpitävän kuvan, ellei tämä helkatin bloggeri siirtelisi kuviani tekstin seassa edelleen täysin mielivaltaisesti. Ylhäälle valikoimassani kuvassa on muuten runoilija Kathy Acker, jonka olemassaolosta minulla ei ollut hajuakaan vielä pari viikkoa sitten, vaikka opiskelen yleistä kirjallisuustiedettä. Olen viime aikoina ollut erityisen vaikuttunut hänen "punk"-tuotannostaan, ja luen parhaillaan Silja Hiidenheimon kääntämää teosta Tunnottomien valtakunta. Ackeria sopisi kyllä kääntää enemmänkin. Käännöksiä odotellessa esimerkiksi tämä The Guardianin juttu kannattaa lukaista; Ackerissa on jotain sellaista, joka mua juuri koko alkuvuoden on viehättänyt, en tiedä mitä se on,  kaipuuta retroiluun, punkin estetiikan uudelleenluontia, vallankumousta, riitasointuja, ahdistuksen purkua rikkomalla ja sotkemalla. Enivei, artikkeli.

“Acker gives her work the power to mirror the reader’s soul.” How does she do this? Like so many others at that place and time, I observed Acker’s ascendance to notoriety during the 1980s with a mixture of admiration, distaste and envy. She’d become famous by projecting the highly sexualised image craved by male readers; she’d fought for the right to speak to the culture by any means necessary. - Kraus & sitaatti Burroughsin.

Toinen kirjailija, jonka lukemista odotin todella pitkään, ja jonka äärelle pääsemiseksi täytyi tehdä yllättävän paljon töitä, on kirjailija Lucia Berlin ja hänen syksyllä käännetty teoksensa Siivoojan käsikirja. Etsin kirjaa pitkään. Olin ällikällä lyöty kun kuulin, että ensimmäinen painos myytiin kuukausissa loppuun, sehän on aivan poikkeuksellinen uutinen käännöskirjallisuuden saralla! Lopulta löysin kirjan hiljaisemmasta kirjakaupasta, jonne uunituoretta toista painosta oli juuri kannettu.

Jo kirjan nimestä osasin päätellä, että pitäisin Berlinistä. Ja pidänhän minä, aivan mahdottomasti.

Karseeta sanoa, mutta tuntuu siltä, että lukisin Berlinin tarinoista omia tarinoitani, meillä on kirjoittajina paljon yhteistä (vaikka vihaan luokittelua, luokittelu on niin staattista ja merkitykset ovat niin liukkaita), kuten esimerkiksi taipumus tunnustuksellisuuteen, mutta enemmän sellaisella lakonisella ja "ilmeenkään värähtämättä" -tyylillä (tälle on varmasti parempi sana, pokerinaama?) kuin maskuliinisella maalailevuudella ja syvien vesien ruoppaamisella (älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan Knausgårdia).

Berlinillä on ihmeellinen kyky kertoa mielikuvitusta turmelevista tilanteista humoristisesti ja kauniisti. Lukiessa ei voi välttyä ihailemasta sitä rentoutta, millä tavalla kirjailija kirjoittaa yhteiskunnassamme häpeälliseksi koetuista asioista, kuten jatkuvasta ryyppäämisestä ja katkohoidoistaan. Tai siitä, mistä minäkin olen kirjoittanut uuteen käsikirjoitukseen laajemmin (huom! Ennen kuin edes tiesin Siivoojan käsikirjan olemassaolosta!), eli lukuisista palveluammateista, joissa häntä kohdeltiin alhaisesti. Hän ei toki sorru minkäänlaiseen itsesääliin, vaan kirjoittaa tapahtumista luontevasti ja älykkäästi. Kertojasta, päin vastoin, hahmottuu kuva kuningattaresta, jonka alamaisia muut henkilöt ovat, ja joka rakentaa valtakuntansa huoneisiin, joita siivoaa.

Kolmas kirja, jota tällä hetkellä luen, on Julio Cortázarin Tuli on kaikki tulet, mutta en ole päässyt kirjassa vielä alkua pidemmälle. Tämä ihan vain siitä syystä, että haluan tutustua paikalliskirjallisuuteen KERTA MINUT ON KUTSUTTU ARGENTIINAAN ESIINTYMÄÄN, BITCHES, eikä esimerkiksi tämä juttu yhtään vähennä intoani.


Seuraavalla kerralla kirjoitan lisää.




tiistai 1. marraskuuta 2016

Vastaanottoa

Esikoisteokseni "Villieläimiä" on Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.
Tunnustuksen otan nöyränä vastaan.

Olen saanut muutaman puntaroidun ja perusteellisen kritiikin myös Turun Sanomissa Miikka Laihiselta ja Parnassossa Jani Saxellilta. Sanomattakin lienee selvää, että olen kriitikoiden tekemästä työstä ja saamastani palautteesta äärimmäisen kiitollinen.

" --´Villieläimet´ eivät välttämättä jatkossakaan kykene tasapainoisiin, pelosta vapaisiin ihmissuhteisiin. Edessä on samankaltaisiin tilanteisiin ja asetelmiin hakeutuminen, ´menneisyyden raapivien varjojen´ kantaminen.  Kokoelmassa on mukana myös viistoa huumoria ja vapauttavaa fantasiaa. -- Koneilun ja kielipelien jälkeen uusin nykyrunomme sisältää jälleen yhteiskunnallisuutta ja kaduntasaisuutta. Mutta taiteellisesti etäännytettynä, Arto Mellerin ja Ilpo Tiihosen urbaaniballadien hengessä."
Jani Saxell, Parnasso

"Teosrakanteen tasolla harjoitettu uhkapeli, mädän dreijan runoruletti, osoittautuu Nurmen kokoelman kohdalla kannattavaksi. Villieläimiä onkin syytä lukea loppuun asti. Vaikea sitä on paljon väkevämpää suositusta kirjalle keksiä."
Miikka Laihinen, Turun Sanomat

Teosta voi tilata kustantajaltani Koleralta.




Toistaiseksi jännittävimpiin lukeutunut haastattelutilaisuus tapahtui Kirjamessuilla 500-päisen (ystävän arvio) yleisön edessä.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Runokirjani kannen luonnos: Janne Kuisma

En ole kirjoittanut pitkään aikaan.
Esikoisteokseni julkaisun jälkeen elämäni muuttui hyvin vaikeaksi, ja se teki minusta varovaisen sen suhteen, mitä kirjoitan julkisuuteen (tekopirteitä facebook-päivityksiä ei lasketa).
Eittämättä tällä on tekemistä esikoisrunokokoelmani yhden aiheen, lapsiin kohdistuvan väkivallan, kanssa.

Jouduin julkaisun jälkeen vainon kohteeksi. Asioitani leviteltiin. Minusta kirjoitettiin järkyttäviä viestejä niin työnantajilleni kuin ystävillenikin. Toivun tilanteesta edelleen. Toivon sen päättyneen.

En mene yksityiskohtiin, koska en uskalla, ja koska en enää tiedä, onko se oikein. Kesän tapahtumat ovat saaneet minut hämilleni ja väsyksiin. Persoonani on muuttunut. Huomaan kiihtyväni asioista helpommin. Minulla ei ole resursseja kohdata pieniäkään vastoinkäymisiä. Siitä huolimatta teen enemmän töitä kuin koskaan. Pysyäkseni toimintakuntoisena. Joutuakseni tilanteisiin, jotka pitävät minut selväjärkisenä: täyttämään työaikataulukoita, soittamaan ystäville puheluita, manaamaan puuttuvaa kitaravahvistinta. Tavallisia, tärkeitä asioita, jotka vievät ajatukseni muualle.

Koskaan ei ollut tarkoitukseni loukata ketään. Koskaan ei ollut tarkoitukseni synnyttää epäluottamusta tai kriisiä. En milloinkaan halunnut aiheuttaa kenellekään surua. Ja tietysti samalla tiesin, että niin tulisi väistämättä käymään. Saattaisin tuoda maailmaan enemmän huonoa kuin hyvää.

Mikä oli tarkoitukseni?
En tiedä.

Ahdistus, ehkäpä.
Se, että mitä tahansa kirjoitin tai mitä tahansa esitin, palasin kuitenkin aina tämän aiheen lähteelle.

Muotoilin myöhemmin runokokoelmastani ajatuksen, että olen kirjoittanut kirjani muistutuksena siitä, etteivät kärsineet unohda. Ajatus on tietysti tähän kirjoitettuna epäuskottavan mahtipontinen. Aivan kuin kirjoittaisin holokaustista tai nälänhädästä. Mutta olen nähnyt koko ikäni niin paljon kärsimystä, joka on johtunut, sanotaanko vaikka, aikuisten ihmisten välinpitämättömyydestä, joka on aiheuttanut omassa elinpiirissäni mittavaa kärsimystä.
Kun 6-vuotias Vilja Eerika murhattiin, minut täytti raivo. Päättäväinen raivo. Olin päättänyt, että en jättäisi väkivaltaa taiteessani enää käsittelemättä. Tietysti tässä oli sosiaalipornon vaara. Olisiko minulla oikeutta käsitellä hänen kohtaloaan edes viitteellisesti?
Olen nähnyt heitteillejättöä. Olen nähnyt, kuinka viattomuutta käytetään sairaalla tavalla hyväksi. Olen ollut sellaisissa paikoissa, joissa tapahtuu pimeää pahaa melko arkisten virheiden tai tietämättömyyden tähden. Tällaisia virheitä ovat tehneet onnettomimmissa tapauksissa kaikki opettajista sosiaalityöntekijöihin, ja maailma lasten jalkojen alta on kadonnut.
Olen ollut lastenkodissa ja sijaisperheissä. Olen nähnyt ja kokenut asioita, joista puhumista väistän. Kaikkia syitä en tiedä. Muistini on luonnollisesti valikoiva. Lapsuudessani oli paljon valoa ja iloa. Samalla koen olevani edelleen kuin todistustusasiantuntija, jostakin velvollinen. Näkymät ja kokemukset eivät jätä rauhaan. Jatkoin kuitenkin sen tekemistä, mikä oli aina ollut minulle hyvin luontevaa. Jatkoin kirjoittamista.

Pelkäsin kirjani kirjoittamista ja sen julkaisua ennakkoon. Kumppanini löysi minut usein aamuisin itkemästä näppäimistön ääreltä. Kirjoitin runokirjaa muutaman kevätkuukauden sillä halusin kokemuksen olevan nopeasti ohi. Kirja - jonka kannen painojälkeen ja kokoon olin pettynyt, olihan se silloin ollut minulle maailmantärkein ja maailmanpainavin juttu - julkaistiin kesäkuussa.
Olen suuressa kiitollisuudenvelassa kustannustoimittajalleni Daniil Kozloville, joka ymmärsi minua ja josta olen saanut todella hienon ystävän. Suosittelen Kolera-kustantamoa kaikille kirjoittajille. Kozlovin kaltanen kustannustoimittaja on kullanarvoinen. Hän on myös ihminen, jolle uskaltaa väittää vastaan, hän ei esitä auktoriteettia.

Yhden asian ymmärsin kuitenkin kirjan julkaisemisesta: sen, että en mahdu siihen. Se ei ehkä ole ensisijainen formaattini.
Nyt kun sen on kokenut, sen tietää. Olen ennen kaikkea esiintyvä runoilija. Rakastan sitä teatteria ja niitä visuaalisia mahdollisuuksia, joita esiintyminen tarjoaa. Rakastan sitä, että voin tuoda runouteen ääntä, valoa, musiikkia, rekvisiittaa ja odottamattomuutta. Elementtien ja mahdollisuuksien lista on loputon. Juuri lavarunous auttoi minua myös kirjan kirjoittamisessa. Olin päässyt toistamalla ja ääneen lausumalla menneisyyteni ja tunteitteni herraksi.

Kuva kustantajan julkkareista Turussa: Daniil Kozlov

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Ultralahjakas valokuvaaja Liisa Vääriskoski on kuvittanut runoni "Villieläinten tavoittamattomissa" Picturepoems -runokuvanäyttelyämme varten.
Ultralahjakas Kasper Salonen on kääntänyt runoni.

Kaikki täällä! http://liisavaariskoski.com/picturepoems.html
Ohessa sarjan yksi kuvista. Oikeudet Liisa Vääriskoskella.


The Sorrows of Big Jennifer
by Aura Nurmi
translation credits: Kasper Salonen

Out of the reach of wild animals
there lives a pale, impressive girl.
I called her Big Jennifer
when I lived on Korppaanmäki Road.

I won't deny it
On that road we were beaten
to the ground even if the tarmac
had not yet set and was sticky still.
And to that tarmac we stuck
all the kids from house 4 C
a hippo backpack and a Barbie shoe
were thus immortalized, too

But this is not about them.
I am talking about a dauntless girl from house 7 B
who protected every single child
on the Korppaanmäki Road,
a plastic wheelbarrow
her only weapon

And so Big Jennifer went to war
the wheelbarrow hoisted on her pale shoulders
soon approaching this kid and that
Flower-Mary among them
who would have exchanged all the treasures
of her jewelry box
for a single kiss,
she approached the wild animals
our parents
whose eyes were glazed with glass so thick
that they couldn't recognize their own from the herd

But one morning a cold wind passed through the neighborhood.
Someone had found Big Jennifer in the trash.

The girl was carried, unconscious, to another city.

And how is Big Jennifer now,
after whose passing Little Jennifer finally shed her name?

She went to the high school in a new town
got impressive grades, an impressive girl
graduated in record time from the School of Economics
and works in the United States now as an investment advisor
she opens her double windows wide over New York

at least if every night I close my eyes and pray


PS. Voi naama kuinka mä olen kyllästynyt tämän bloggerin paskaan asetteluun.