Runokirjani kannen luonnos: Janne Kuisma

En ole kirjoittanut pitkään aikaan.
Esikoisteokseni julkaisun jälkeen elämäni muuttui hyvin vaikeaksi, ja se teki minusta varovaisen sen suhteen, mitä kirjoitan julkisuuteen (tekopirteitä facebook-päivityksiä ei lasketa).
Eittämättä tällä on tekemistä esikoisrunokokoelmani yhden aiheen, lapsiin kohdistuvan väkivallan, kanssa.

Jouduin julkaisun jälkeen vainon kohteeksi. Asioitani leviteltiin. Minusta kirjoitettiin järkyttäviä viestejä niin työnantajilleni kuin ystävillenikin. Toivun tilanteesta edelleen. Toivon sen päättyneen.

En mene yksityiskohtiin, koska en uskalla, ja koska en enää tiedä, onko se oikein. Kesän tapahtumat ovat saaneet minut hämilleni ja väsyksiin. Persoonani on muuttunut. Huomaan kiihtyväni asioista helpommin. Minulla ei ole resursseja kohdata pieniäkään vastoinkäymisiä. Siitä huolimatta teen enemmän töitä kuin koskaan. Pysyäkseni toimintakuntoisena. Joutuakseni tilanteisiin, jotka pitävät minut selväjärkisenä: täyttämään työaikataulukoita, soittamaan ystäville puheluita, manaamaan puuttuvaa kitaravahvistinta. Tavallisia, tärkeitä asioita, jotka vievät ajatukseni muualle.

Koskaan ei ollut tarkoitukseni loukata ketään. Koskaan ei ollut tarkoitukseni synnyttää epäluottamusta tai kriisiä. En milloinkaan halunnut aiheuttaa kenellekään surua. Ja tietysti samalla tiesin, että niin tulisi väistämättä käymään. Saattaisin tuoda maailmaan enemmän huonoa kuin hyvää.

Mikä oli tarkoitukseni?
En tiedä.

Ahdistus, ehkäpä.
Se, että mitä tahansa kirjoitin tai mitä tahansa esitin, palasin kuitenkin aina tämän aiheen lähteelle.

Muotoilin myöhemmin runokokoelmastani ajatuksen, että olen kirjoittanut kirjani muistutuksena siitä, etteivät kärsineet unohda. Ajatus on tietysti tähän kirjoitettuna epäuskottavan mahtipontinen. Aivan kuin kirjoittaisin holokaustista tai nälänhädästä. Mutta olen nähnyt koko ikäni niin paljon kärsimystä, joka on johtunut, sanotaanko vaikka, aikuisten ihmisten välinpitämättömyydestä, joka on aiheuttanut omassa elinpiirissäni mittavaa kärsimystä.
Kun 6-vuotias Vilja Eerika murhattiin, minut täytti raivo. Päättäväinen raivo. Olin päättänyt, että en jättäisi väkivaltaa taiteessani enää käsittelemättä. Tietysti tässä oli sosiaalipornon vaara. Olisiko minulla oikeutta käsitellä hänen kohtaloaan edes viitteellisesti?
Olen nähnyt heitteillejättöä. Olen nähnyt, kuinka viattomuutta käytetään sairaalla tavalla hyväksi. Olen ollut sellaisissa paikoissa, joissa tapahtuu pimeää pahaa melko arkisten virheiden tai tietämättömyyden tähden. Tällaisia virheitä ovat tehneet onnettomimmissa tapauksissa kaikki opettajista sosiaalityöntekijöihin, ja maailma lasten jalkojen alta on kadonnut.
Olen ollut lastenkodissa ja sijaisperheissä. Olen nähnyt ja kokenut asioita, joista puhumista väistän. Kaikkia syitä en tiedä. Muistini on luonnollisesti valikoiva. Lapsuudessani oli paljon valoa ja iloa. Samalla koen olevani edelleen kuin todistustusasiantuntija, jostakin velvollinen. Näkymät ja kokemukset eivät jätä rauhaan. Jatkoin kuitenkin sen tekemistä, mikä oli aina ollut minulle hyvin luontevaa. Jatkoin kirjoittamista.

Pelkäsin kirjani kirjoittamista ja sen julkaisua ennakkoon. Kumppanini löysi minut usein aamuisin itkemästä näppäimistön ääreltä. Kirjoitin runokirjaa muutaman kevätkuukauden sillä halusin kokemuksen olevan nopeasti ohi. Kirja - jonka kannen painojälkeen ja kokoon olin pettynyt, olihan se silloin ollut minulle maailmantärkein ja maailmanpainavin juttu - julkaistiin kesäkuussa.
Olen suuressa kiitollisuudenvelassa kustannustoimittajalleni Daniil Kozloville, joka ymmärsi minua ja josta olen saanut todella hienon ystävän. Suosittelen Kolera-kustantamoa kaikille kirjoittajille. Kozlovin kaltanen kustannustoimittaja on kullanarvoinen. Hän on myös ihminen, jolle uskaltaa väittää vastaan, hän ei esitä auktoriteettia.

Yhden asian ymmärsin kuitenkin kirjan julkaisemisesta: sen, että en mahdu siihen. Se ei ehkä ole ensisijainen formaattini.
Nyt kun sen on kokenut, sen tietää. Olen ennen kaikkea esiintyvä runoilija. Rakastan sitä teatteria ja niitä visuaalisia mahdollisuuksia, joita esiintyminen tarjoaa. Rakastan sitä, että voin tuoda runouteen ääntä, valoa, musiikkia, rekvisiittaa ja odottamattomuutta. Elementtien ja mahdollisuuksien lista on loputon. Juuri lavarunous auttoi minua myös kirjan kirjoittamisessa. Olin päässyt toistamalla ja ääneen lausumalla menneisyyteni ja tunteitteni herraksi.

Kuva kustantajan julkkareista Turussa: Daniil Kozlov