AVARUUSSEIKKAILU, OSA 1

I Huone

Kolme vuodetta, kaksi ikkunaa, lattia ja katto. Makaan ja havahdun yhä uudelleen. Havahtuminen ei ota loppuakseen, sillä en tiedä.
Ovella seisova nainen on harteikas ja vaalea. Hänellä on valkoinen takki ja hän on valvonut vuosia, minkä tähden alan pikku hiljaa ymmärtää jotakin, mikä ei olisi tarpeen, mikä tekisi liian paljon kipeää. Nainen muodostaa univelkaisen sanoja ja esittää käsillään lentoemännän liikeitä, osoittaa ulosmenotiet tulipalon sattuessa. Yksikään sohaisu ei osu ikkunoita kohti. Lipevien vihreiden verhojen takaa pilkistää humiseva tyhjyys, ja ovensuun valo tekee naisen auktoriteetille raamit.

Tämä on muuten Aurora, tämä. Jestas, siitä on kulunut vuosia, että olen täällä viimeksi ollut. Mielisairaala Mannerheimin laidalla, Eläintarhan ajojen tyyssija, Auroran synnytyssairaalan siipi. Siitä nimi tälle sairaalakompleksille. Siitä nimi.

Lähellä on muistaakseni lasten liikennekoulu. Olen ajanut siellä ensimopometrini. Siitä on vuosia. Varmasti hiton monia vuosia, sillä ikkunoiden pimeydestä törröttävät korkeat pilvenpiirtäjät, joiden seinät ovat satumaisen täynnä futurismia. Mainoksia, joita emme sietäneet mutta jotka lopulta valaisivat taivaan. Parvekkeisiin sidotut kevyet kantosiipialukset jotka ovat tullessaan aiheuttaneet valtavasti hälinää ja kysymyksiä köyhien asemasta. Suuret diagrammikohot itsemurhien määrissä ja muuta sellaista, josta minulla ei luultavasti ole käsityksiä.

Nukahdan korkella. On parempi nukkua ja nousta johonkin, minkä ymmärtää. Ennen unentuloa mietin, miten helvetissä hulluja on yht'äkkiä näin paljon, huoneet eivät riitä yksityisyyteen ja lentoemännät on palkattu virkailijoiksi.

Elohopea, säpsähdän. Kalansyönnin jyrkkä lisääntyminen. Elohopea. Niin sen täytyy olla.

II Huone

Kuusi vuodetta, kaksi ikkunaa, lattia ja katto. Makaan sikiöasennossa ja havahdun yhä uudelleen. Havahtuminen ei ota loppuakseen, sillä en tiedä.
Nainen vuoteiden päässä on vaaleahiuksinen ja raamikas. Hänellä on valkoinen takki ja hän on valvonut vuosia, minkä tähden alan pikku hiljaa ymmärtää jotakin, mitä ei olisi tarpeen ymmärtää, sillä se tekisi liian paljon kipeää.
Nainen muodostaa univelkaisen sanoja ja esittää käsillään lentoemännän liikeet, osoittaa ulosmenotiet tulipalon sattuessa. Mikään liike ei sohaise ikkunoita kohti.

Kurotan piironkia kohti. Sellaisen olemassaolo rauhoittaa hiukan. Että on edes tällainen suotu. Oma, vaaleansininen työpöytä keskellä hulluuden kliseistä unohtamisen kaavaa. Oma, jäsenneltävissä oleva tila. Tilan päällä pieni asia.

Lyijykynä.

Huono homma. Jos trippaan, voin vahingossa pyyhkäistä menneisyyteni uudestaan uneen. Kumittaa seinäkirjoitukset, lakaista lauseet lattialle.
Näin tästä hommasta unta eilenkin. Parasta kirjoittaa ylös, etten jäisi hengailemaan, tähän, tähän. Mihin?
Jos ei kirjoita toistuvaa untansa ylös ja analysoi sitä heti herättyään, sen muistot piirittävät ikuisesti. Kummitukset on manattava tiehensä.

Seuraavaksi tarvitsen: paperi.




Lentokoneet aiheuttavat ikkunan toisella laidalla jännittävää, sähköistä meteliä, enkä ole varma, tarvitsenko sitä ääntä todistamaan, että helvetti todella on läsnä.

Kontrolli

Tänään on jonkinlainen kontrolli. Ilmassa on säpinää. Televisiota saa katsoa. kaavuissa vaeltava kasviskansa kyttää Uutisia uudenlainen ryhti päällä. Olen väsynyt mutta tunnustan innokkuuteni.

En tiedä kauan olen nukkunut ja mitä ainetta minuun nukkuessani työnnetään, aion sanoa sen heille. Tietenkin voisin myös riehaantua ja hyppiä ergonomisilla lääkärintuoleilla ja vaatia heitä kertomaan kaiken, mutta se olisi riskipeliä. Nämä tyypit - nämä hallitsijapimut, ne ottaisivat sen raskaasti ja panisivat minut maate. Lobotoisivat minut ja kaulisivat minut katuun. Ja karuselli pyörisi.
Ei, aion... sanoa heille, että paskat välitän tästä mestasta, että tuntuu hyvältä, kaikin puolin tasapainoiselta, kokonaisvaltaiselta, terveelliseltä, vahvalta ja inspiroituneelta ja sellaiselta, että nyt olisi aika.














Minun nimeni on muuten Trinity.




Sopii kuvioon.

Avaruus Alkoholisoi

Lääkärin olisi pitänyt nauraa ja lyödä pöytäänsä ja nojata taaksepäin ojentaakseen vatsansa suoraksi, kuten kaikissa elokuvissa. Mutta ei. Lääkäri, joka oli jo vanha mies, tuijotti minua epäröivän hetken ja sanoi, että valmistellaan paperit.

Samalla minulle valkeni kaikki. Tämä maailma olisi ilmeisesti muutamassa vuodessa seonnut ja kunnolla. Myrkyt olisivat tehneet useimmista meistä hulluja ja ilmastonmuutos olisi upottanut puolet väestöstä. Toinen osapuoli ihmisistä, ne jotka eivät kuolleet tai jotka eivät tripanneet kemiallisiksi itseään toisteleviksi jutuiksi, heistä kaikista tuli kärsiviä tohtoreita, maistereita, taiteilijoita ja narsisteja. He olisivat joutuneet kestämään tämän kaiken.

Maailma oli ahdettu pilvenpiirtäjäkaupungeiksi, joiden varpaille löivät koko ajan korkeammiksi käyvät aallot ja jääkarhujen satunnaiset ruumiit. He olivat velkaantuneet suuresta indivisualistisesta luonteestaan huolimatta. He olivat kantaneet perheensä veneestä veteen haudattaviksi. He olivat aivan helvetin väsyneitä, ja jos tällainen kaltaiseni ihminen, kaunis ja väärinymmärretty, tahtoisi vapauteen, niin miksipä he eivät sitä hänelle soisi.

Olin aivan varmasti lääkepäissäni jankuttanut tätä terveen tarinaa läpeensä lihonneelle lääkärille aiemminkin, mutta silloin hoitajat olisivat olleet läsnä. Mutta nyt, nyt hän ei enää jaksanut pistää hanttiin.

Nyt edes folioon pukeutuminen ei olisi päästänyt minua karkuun Vapaudelta.







JATKUU !!!