:(

Moi.

Teatterintutkimus on paskaa. Hyvin hyvin vaikeaa paskaa.
Fenomenologia on paskaa. Samoin semiotiikka. Vittu, oon lukenut tän semiotiikka vasta-alkaville ja edistyville (huom! Sen...) nyt kolmisen kertaa läpi enkä vieläkään tajuu näistä dynaamisista interpretanttijutuista, koodaamaton ikoninen viesti merkitsijäseteistä ja aaargh yhtään mitään. Tai siis, kyse on soveltamisesta tosielämään, sen paikkaan omissa realistisissa haaveissani. Valmistuisinko teatterintutkimuksesta muuksi kuin tutkijaksi? Alalle, jolle sovin yhtä huonosti kuin markkinointiin?

Voi helvetti, en ole kapasiteetiltani akateeminen. Haaskaanko pyrkimiselläni vain aikaa?
Haaskaanko tässä aikaa todellisilta asioilta, kuten runoilulta, työltä, draamanluonnilta ja upeilta, helvetin taiteellisilta ja ylpeiltä pyrkimyksiltäni tehdä vain sitä, mitä osaan parhaiten, eli kirjoittamiselta, piru vie?
Ja eipäs kuljeta totuutta edellä; olen esim. hyvä huolehtimaan lapsista. Jees.

Vastaus on kuitenkin että ei, en tuhlaa aikaani. Kyllä tää on ihan oikea reitti. Kulttuuri on jees. Ajatustyö on jees. Maailmankuvan laajennus on jees. Opiskelu - se vasta jees onkin. Yhteisöllisyys on jees. Filosofia on jees. Teatteri on erittäin jees. Semiotiikka on ihan jees. Enemmän jees kuin fenomenologia.

Enpä sitten tässä ookkaan kokenut hetkeen tarvetta kirjoittaa yhtään runoa. Onneksi pelastusrenkaakseni on muodostumassa Tommi Parkon pitämä lyriikankurssi, ja joudun pakosti tukeutumaan sellaisiin keinoihin inspiraation lähteenäni kuten pastissit.
Eksyin myös nokturno.orgiin tekemään jääkaappirunoutta (sanat Sirpa Kyyröseltä tässä )- läksyjen nimissä - ja sain aikaan jonkinlaisia rääpäleitä. Itseäni kunnioittamatta julkaisen muutamia tuloksia täällä. Jääräpäinen tuloksellisuus on blogini tehtävä.

Pastissi

Pastissin pohjana käytin Sinikka Vuolan runoa Linnan pisimmällä käytävällä kokoelmasta Punainen ja Musta. En edelleenkään tiedä runouden kopiointisuojauksista mitään, enkä pystyisi luomaan runoa kunnioittavaa graafista ilmettä, joten kopioin vain osuuteni.

Korttelin korkeimmassa talossa

tiheä rivi ounauksia

uusien kuninkaitten & menneitten

tiileen spreijatut taulut

monta kertaa naapuri on havainnut

ilmiselvää vallanvaihtoa

vedellä huuhdellut haaleat tägit

huutavat hennosti mennyttä kunniaa

suurissa töissä raskaimmat kehykset mutta

pienissä nimissä kultareunukset

kullalla sen nimi, 

jolla on huomisen hopeinen avain, sen nimi

Jäljen ei tietenkään koskaan pitänyt olla tuollaista eikä tuollaisessa asennossa

mutta hätä, pimeys ja pulmat

loivat nuoren taiteilijan      kulmat

(taiteilijan, joka tottakai nyt

on kasvanut yhteen metropolinsa kanssa, monopolin ykseys

oi!)

naapuri miettii näitä tämmöisiä ja kulkee gallerian halki hip hop never dies

rapussa hän huomaa lapsuuden kuvansa,

alkaa muistella

oliko hänellä silloinkin murtumia sydämensä kohdalla

vai onko pudonnut laasti

lisätty jälkeenpäin,

Sitten tää jääkaappimagneettiruno, jossa olen kyllä ottanut vapauksia muodon ja muutaman sanan suhteen:

ateria on katettu aalloille 

vieraat leikkaavat hiuksensa     tarjottimille

vesi tarjoillaan lumpeenlehdiltä

vihreää kerätty korviksi

kidukset pikareiksi

laiturin tuoksussa 

              kuivuvat laudat

aavistuksia tapahtuneesta

  kadonneita verkkoja

 aavalla on pyydystetty seireenejä,

hiekalla märkivät jäljet!

Hiekasta joku 

puhaltaa

taivaalle lasisen kuun.

Ja kaksi muuta, joissa olen ollut orjallisempi annetuille sanoille ja muodoille:

Kerran Italiassa

tai voit ratsastaa huipuille

halki reimsin,

 kirjoittaa onnettomuuksista    onnettomampia

tarkastella kaupunkia

kaikista

kulmista

ja kun kävelet vuorelta alas

usko: tässä Italian sameudessa

jokin sittenkin kurjassa maisemassa

hiljaa sinut murtaa

&

vaihtuvat toiseen | kuolevat

                                                muuttuvat

muistot puetaan vieraaksi

etten olisi sinulle ikuinen

en se

kuljen

syliisi yhä uudelleen

vaikka kuva heikkenee, ei saa

ja vähitellen

   ei ole ja 

on