Yritän nyt sylkeä ruudulle mahdollisimman paljon tekstiä pääsykokeitani varten. Jotta vire pysyisi ja nälkä kasvaisi. Helppoa se ei ole, kun tietää, mitä maailmalla tapahtuu ja silmille räjähtää katastrofi aamupalan ja kahvin kanssa.
Koen itseni onnettomuustirkistelijäksi. Perverssiksi ja liian hyväonniseksi. Äärimmäisen hätääntyneeksi ja hämmentyneeksi.

Tässä kuitenkin runoja, joiden luomisen kanssa mulla ei ole ollut mitään ongelmia, vaikka niiden muotoilu ja viimeistely onkin oma projektinsa... Runokässäri on jäissä, kun koko ajan tulee tekstiä lisää eikä taas ymmärrä yhtään, että mitä oikeastaan haluaisi sanoa tai haluaisiko sittenkin olla vain hiljaa.
Runous ja kuvataide ovat ruokkineet mua hienosti; maalasin muutama ilta sitten ensimmäisen vakavamielisen tauluni ja kehystinkin sen aamulla; perkele. Siitä tuli hieno.

Hän, joka vielä eilen huusi avaimia
talviyön viheriössä, hän jota katselit matkan päästä
arvioiden; tämä on minun

on nyt viimeinkin poissa.

Ennen kuin lyöt rapun oven kiinni ja totut
hämärään kämppään
vievät sumeat sekunnit
takaisin onneen.

Kahvihuone, aurinko ja kärpäset

minttujäätelö ja työn ohitetut haasteet

kuuma läsnäolo, hiki ja unettomuus

asfaltin aamuyön laulu.

Paluu pimeään huoneeseen
paluu aavistukseen:
tuossa tuolit ja pöytä

ovi
ja peili.

Valitse

---

Aunen luo vuoteen 1947
Kirje pertille


Hello!

Kuten Amerikassa tavataan ilmoittaa.
Minulle tulee Atlantin takaa hirmuisesti postikortteja.
Siellä on nyt hirmuisen muodikasta ottaa kuvia nuorista miehistä
ja viehättävistä neideistä jotka roikkuvat pilvenpiirtäjissä
tai rautapuomeilla, rakennustelineissä tai noin muuten korkeuksissa.
Yhdessä kortissani seurue akrobaatteja on kattanut pienen paalun
päälle aterian: pudotusta monta herrantietämää sataa metriä - .

En siedä heitä;
toivon että putoavat
koko sakki
niin että saavat perheet rauhan.
Immet kärsivät salaa murhetta ja hengensalpausta.

sinun.
sama vanha akka

PS. KIRJOITA! KIRJOITA MINULLE TÄHTIYÖ, HEINÄPELTO, JOKILAAKSO.
Ei niitä täällä ole ilman sinun kirjeitäsi.
---


- Haloo
- Haloo kuule
just tällä hetkellä mä katon ikkunasta ulos ihan paskaa maisemaa
märkiä betoniparvekkeita, paria mäntyä, aitaa ja hankia. Ja ajattelen: OOH! Auringonvaloa! Miten riemullista.
Eihän täällä ole mitään muuta kuin harmaata hiekkapaperiseinää. Mut tajuutsä, mä voin ohittaa ton rumuuden. Mä oon ihan ihmisapina. Mä tyydyn tähän niinku miljoonat.
- Okei, mutta
- Anteeksi mä taidan olla aika sekaisin. Mä olen just kuunnellut Bätmän - dark knightin soundtrackkiä ja itkenyt ihan vitusti.
Että mä olen niin friikki ämmä että mä en sovi tänne ollenkaan koska mä edelleen haluan elää sellaisessa maailmassa kuin lapsena. Maailmassa, jossa on pelkkiä ihmeitä. Vaaroja, onnea, intohimoa ja hullua riemua.
Mulla on ihan vääriä intressejä. Mä en osaa mitään. Mä en ole onnellinen. Mä haluan himon, mä haluan tän lepakkoäijän ketteryyden. Mä suren. Tämä ei ole elämää. Okei, mulla on labratyö, okei -
- No mitä sun sitten oikein pitäisi tehdä?
- No just tällä hetkellä mä haluaisin vetää itteni niillä trikoilla jojoon. Tai laittaa ne trikoot päälle ja lähteä seikkailuun. Se yksikin supersankarileffa, missä se nuori poika haluaa niin paljon sankariksi, että tulee melkein hulluksi ja uhraa miltei henkensä. Sekin itketti mua ihan vitusti.
Paitsi et siinäkin sarjassa oli ihan sairas huumoriaspekti: mua ei naurata tää dilemma. Et sille voidaan vaan nauraa höhöhö. On siistii kun sankarit saa turpaansa höhöhö. Ja ne katsojat unohtaa ihan täysin oman inhimillisyytensä. Et oikeasti ne kiljuu samaa, samaa verta. Mut että ne elää sitä täsmälleen sen yhden tunnin ja sitten kaikki väkivalta, onni ja autuus, uskallus ja järki kuolee niistä pois.
Ihmiset liikuttuu kun jeesusvauva syntyy. Tai kun Toy Storin nukke tekee liikuttavan valinnan. Mut miten tää näkyy näissä ihmisissä? No ei mitenkään.
Me eletään meidän elämä läpi kuin meillä olisi jo ne silmikot päässä, mitkä meille on annettu vartavasten nauttimiseen. Mut silmikoille ainoa vaihtoehto mun mielestä on tässä tapauksessa vain itsari.
- Rauhotu
- En mä voi. Mä jo hyperventiloin. Et tällänen nuori nainen siitä kasvoi. Täysin käyrään.
Et sillä on tälläsii kryptisii haavaumii. Niinku narkkareilla. Ne ei kestä tätä elämää näin. Et tää on helvettiä - sairasta - jumalanpilkkaa - kivuliasta - sairasta - sairasta.
Mä haluan ainakin joskus itkeä itseni vuoksi onnesta: vittu mä onnistuin. Mä haluan tuntea selkäpiissäni ne karmeat värinät: vittu mä onnistuin tekemään just sitä mitä mä eniten haluan. Ehkä tää sit kulminoituu tohon bätmäniin.
-  Hei nyt rauhotut ja hengität syvään. -- Mulla on sulle ratkasu.
- Okei. Ma rauhoituin. Ja hengitin syvään. No mitä.
- Kirjoita.