Juhanin pikkuisen ahdistava päivä.

No niin. Ei vaan ole mun juttu tämä novelliproosa. Piti jäädä fiksailemaan tätä aamulla syntynyttä painajaista, mutta Vallu soitti ja sanoi että meidän pitää lähteä tylsään keskustaan. Eikä mulla ollut edes kovin hyvä fiilis nyt kirjoittaa tätä, kun olen niin hemmetin vaikuttunut todellisista ja riemukkaista asioista, kuten Tuulen Laakson prinsessa Nausicaä:stä. Kaiken lisäksi ihan uskomattoman iso kärpänen pörisi jatkuvasti ympärillä. Saasta on kuin lentävä paatti, ihan tasapainoton.
Palaan tekstiin kun pääsen kotiin.

Kirjoitin tämän tarinan alun jo aiemmin ja se oli pitkä ja vaivaannuttava. Nyt olen kadottanut sen, mutta kysyin päähenkilöltä mielipidettä ja hän sanoi sen olleen pitkä ja vaivaannuttava eikä hän haluaisi kokea sitä uudestaan, joten jatkan tarinaa siitä mihin hän jäi.

Kertaan lyhyesti. Päähenkilöni Juhani oli kokenut pöyristyttäviä asioita hirveässä helteessä. Kun hän oli avannut pyöräänsä siinä Stadikan liepeillä rankasta joogasta väsyneenä,  oli avain murtunut lukkoon. Niinpä hän oli joutunut kantamaan pyöräänsä tässä vaiheessa liki kilometrin, selkähiki housuihin virraten. Hän läähätti kuin koiraparka, liian suuren lastin ottanut riksakuski.

Juhanilla olikin raivostuttavan paljon kantamuksia. Hän piteli oikealla kädellään kangaskassia, jossa oli joogamatto ja puolityhjä vesipullo, vasemmalla olkapäällä roikkui pitkä olkalaukku täynnä painavia ja teräviä kirjoja, oikeassa kainalossaan hän puristi maastonvihreää takkia jonka taskussa oli bussilippu, ja siinä kaiken kamatavaran kiristyksessä kanniskeli hän vielä valkoista polkupyöräänsä.

Sinnikkäästi hän oli pyrkinyt bussiin numero 36, mutta eestiä svengahtavasti suomeen sekoittanut kuljettaja oli tyrmännyt hänen kaikki aikeensa.
On ruuhka-aika, eikä silloin oteta hippejä lastenrattaiden seassa pyörimään.
Armas rouva takapenkillä oli kuitenkin puolustanut Juhania - näkihän että toinen ei pääsisi millään raukka kotiin.
Bussikuski oli sulkenut oven ja painanut raskaasti kaasua. Juhani oli rykmentteine kaatunut päistikkaa lattialle.
Siinä hän nyt makasi ja kuunteli allaan kiitävää Mannerheimintietä, josta hänet erotti kaksikymmentä senttiä ja kivulias hiilikuitu. Armas rouva puhui vierustoverilleen Timo Soinista.

Eikä Juhani muuten ollut hippi. Hän oli nero.


Se, että harrasti ruumiin hyvinvointia ja oli kiinnostunut hengellisistä, eettisistä ja vaikeista kysymyksistä, oli jo pitkään riivannut häntä. Oliko Juhani tyhmä tehdessään toisenlaisia valintoja? Entä jos runous, veganismi ja tutkimus olivatkin vääränlaisia tapoja elää. Tapoja joille jumalakin tuskissaan nauroi?
Älä hukkaa elämääsi, poninhäntä. Katso muita, rikastut. Oleanterit puhkeavat kyyneliin.
Mutta ei. Vuosia oli Juhani valinnut kitkuttelun, nälän ja hikoilun. Vuosia hän oli valinnut varhaisen tilastollisesti kuoleman, köyhyyden ja tylsämielisten siteeraamisen.

Mukavaan ja lämpimään linja-autoon ei Juhani halunnut enää ajatuksissaan palata. Hermojaraastavan köröttelyn jälkeen hän saapui  kuin saapuikin Juvankadulla sijaitsevan keltaisen, rapatun kerrostalon eteen. Juvankatu ei ole todellinen paikka kuten eivät ole muutkaan seuraavassa tekstissä mainitut henkilöt.
Joka tapauksessa, Juhani paiskasi väsyneen pyöränsä etuovelle, painoi summeria ja astui punottua, punaista mattoa pitkin suureen ja avaraan rappuun. Hän tilasi viileän hissin ja veti keuhkonsa täyteen syvää, vapautuneen ilmaa.

Kirjallisuusbileet hyväksyttiin pidettäväksi kerrosmurjuissa, vaikka elitistejäkin vilisi nyrpeillen seassa. Suurin osa rakasti ahtaita huoneistoja, sillä se nosti jatkojen potentiaalia toisin kuin hienot ravintolat tai viihtyisät puistot. Kaikki odottivat aamuyön kieriskelyä avatulla sohvalla, yllättäen löydettyjä viinapulloja ja kosteita katuretkiä jotka häiritsivät normaaleja, paheksuttavia työssäkäyviä ihmisiä. Tälläiset hilpeät aktiviteetit olivat yleensä kokoontumisten piilofunktioita.  Jo riemastuneet tervetuliaishuudot saivat hänet tuntemaan itsensä lemmityksi.
Juhania se ei haitannut sillä hänen sosiaalinen elämänsä ei toisaalla kukoistanut. Facebookissa hänellä oli juuri ja juuri kaksisataa ystävää ja ne kaikki koostuivat kirjallisuuden verkostoitujista.

- Sä olet sex bomb, kuiskasi hänen syliinsä lennähtänyt keski-ikäinen beibe.

Mitä tämä tarkoitti, oli päivänselvää.
Nainen ei ollut poeetta eikä prosaistikaan, vaan kustantamon viestintäpäällikkö, joka oli työntänyt tarkasti ajellun ja ruskettuneen säärensä sisäpiireihin, eikä halunnut sieltä ulos. Seuraavaksi nainen kuiskuttelisi tuhmia juttuja Juhanin pomosta, pyytäisi tätä lounaalle ja lupailisi auttaa uuden "pikku sopparin" kanssa.
Mutta Juhani ehti toimia.
Naureskellen hän töytäisi naisen pois reisiltään. Loukkaantuneelle muttei yllättyneelle puumalle hän tarjosi lämmennyttä punkkua. Sopimus oli sanaton, ehkä seuraavien viikkojen aikana, ehkä jo huomenna. Mutta ei täällä missä kaikki katsoisivat ja tietäisivät Juhanin valehtelevan ilmeettömästi.

- Jaa jaa.

Ääni kuului ylipainoiselle kokeelliselle kirjailijalle. Hänen nimensä oli Juuso ja häntä puhuteltiin sukunimellä (Sirén), vaikka paremmin hän olisi voinut olla vaikka Levï tai Sir Psykosomaattinen tai mulkku tai mikä tahansa epämiellyttävä vastine koreilevalle dandylle.
Tälläinen jaajattelu oli hänelle ominaista huomionkeräämistä. Hän osoitti että juhlien taso oli alhainen ja että häntä kyllästytti kovin. Aina hän oli kuitenkin paikalla janoamassa kuulijaa. Uudet projektit saattaisivat kiinnostaa tärkeitä henkilöitä tai ujoja tyttöjä.

- Olen pyöritellyt mielessäni uudenlaista projektia, hän aloitti. - Sillä ... sillä on seinät muttei tavallaan kattoa tai lattiaa. Se on heiveröinen, mutta sanoisin että kiinnostava.
Hän odotti vastareaktiota, jota ei tullut.
- Minulla olisi siitä ote ... tässä. Ajattelin, että sinä voisit olla juuri oikea henkilö sen kommentoimiseen.
Läski ojensi hypisteltyä tulostuspaperia. Se oli tyhjä. Juuso hymyili ylimielisesti.
- Noh... onhan sillä seinät -
- Arkki.
- A4 -
- ... Muttei kattoa, hän kosketteli paperia kuin se olisi ollut kolmiulotteinen, - ja lattia, se on vielä mysteeri.
- Tämä on tyhjä, Juhani tokaisi. - Ota se takaisin.
- Ei ei ei. Se on kohokuvio.


Juhani yritti katsoa paperia valoa vasten. Toden totta, jotainhan siinä kulki. Kuidun verisuonia.

- Anteeksi mutta eihän lukija ymmärrä että onko tämä tyhjä sivu, tauko vai mikä.
- Sairasta, minä sanoin. Olin myös täällä ja jo aikani etsinyt tilaisuutta nälviä.
Otin paperin. Tämä kadutti minua jälkeenpäin.
- Saastaa, minä sanoin ja annoin paperin Juhanille.
- Se on alustava suunnitelma, kokeelma, Juuso huomautti.
Pelästyin Juhanin vähän tympääntynyttä katsetta, sillä pidin hänestä kovasti.
- Pitää antaa mahdollisuus, hän yritti sopuilla.
- Ei pidä. Sairasta paskaa. Tämän takia kaikkia avantgardetyyppejä vihataan Suomessa. Hyvätkään kirjat eivät myy kun oletusarvo on se, että se on vain jotain ihme pelleilyä. Ja tämä, - olin harmissani kun en löytänyt parempia sanoja, - niin, tämähän on - kas - tyhjä paperi.


Poistuin täyttämään lasiani. Puolustaudun nyttemmin sillä, että olin kännissä.
Olin aina kännissä. Kukaan ei iltamissa juonut tai syönyt niin paljon minä. Olin hermostuksissani enkä välillä keksinyt pilkkaamisen lisäksi muuta tekemistä kuin ryystämisen ja viinirypäleiden ja mozzarellapallojen mutustelun. Minulla oli päälläni nätti mekko.

Juhani ei osannut päättää, kumpaan meistä olisi kyllästynyt nopeammin. Onneksi sohvalle istahti nuori ja terävä mies, josta kaikki pitivät ja jolla oli lämmin hymy. Keskustelua syntyi nopeasti ja hyljeksitty Juusokin sai istua sohvan käsinojalla, jonka kaikki tajusivat uppoavan hiljalleen hänen perseeseensä.
Runonlausuntaakin oli luvassa, mikä oli jännittävää. Nyt saivat elitistit sulkea silmänsä kaikelta kämpän kauheudelta - viinilaseja ei ollut tarpeeksi, kuvataidetta ei ollut tarpeeksi, kirjoja ei ollut tarpeeksi - ja nauttia sanojen taiasta.

Sirkus alkoi vasta myöhään. Oli vaikeaa saada asuntoa hiljenemään, varsinkaan kun ensimmäisenä oli esiintymässä tuntematon, mustatukkainen tyttö, jolla oli korsetti ja raitasukkikset.
Hän muistutti No-teatterinäyttelijää - jokainen asento oli suunnitelmallinen ja synkkä, mutta runoissa oli varovaista hupailua. Hänen lauseitaan kukittivat kirsikkapuut (ja kirsikkasuu, J myönsi). Hän oli kerrassaan ihastuttava.
Sitten esiintyi virolainen runoilija - toinen kerta kun Juhani kuunteli eestin vammaista svengiä - joka lausui myös kaksi runoa omalla kielellään. Kaikkien mielestä se oli hauskaa ja kekseliästä.

Lopuksi esiintyi hullu, joka ei lausunut sanaakaan, mutta joka repi itseltään hiuksia, väänsi itkua ja hakkasi päätään pirttipöytään niin, että otsan nirhaumista alkoi valua verta.
Hullun suurimpia neronleimauksia oli nousta pöydälle ja siirtää kelloa monta päivää taaksepäin. Siinä sentään oli sellaista auroramaista villiä länttä, jolloin päivät, kuten ymmärrätte, menettivät merkityksensä. Kouristelukin oli ok, mutta itsensä kapaloimiseen ja sitomiseen performanssitaiteilija käytti Juhanin takkia. Hän pureksi sitä ja antoi kuolan valuas sille, ja lopulta hän yritti tunkea suomenlippua takamukseensa. Koko toiminta oli yhtä vitun valehtelua.
Esitys ei tuntunut päättyvän mihinkään, vaan sekoilija pyrki lopulta vessaan piileksimään. Aplodit olivat arvattavasti valtavat.

Kahdentoista maissa (tai J ei ollut varma, keittiön kellon viisarit olivat edelleen vääntyneet viime vappuun) jengi alkoi olla hyvässä kahakkakännissä. Tuttu nuori mies, on hänelle nimikin, Tero, tuli reippaasti pehmentyneenä Juhanin luokse takaisin.
Hän sanoi koskettuneensa performanssista. Juhani vastasi, että hänelle oli jäänyt siitä negatiivinen energia. Mutta Terokin oli niin kiihdyksissä, ettei hän jaksanut kuunnella moisia. Hän alkoi luetella kirjallisuusblogeja, joita oli pitänyt.

- Mä olen keksinyt ihan uuden tavan kirjoittaa kokoelmia, hän sanoi. - Mä en ole kertonut tästä kenellekään. Mutta ehkä sen on joku tajunnut, ehkä sä olet tajunnut. Sä tajuat näitä juttuja.
He vetäytyivät keittiöön jääkaapin luokse jakamaan salaisuutta.

- Mun jokainen blogi on ollut kirja. Mul on ollut siis Ambitio, siis blogi nimeltään Ambitio. - Luonnollisesti ensimmäisen kokoelman täytyy olla hankala. Tai ainakin sillä pitää olla vaikeakaikuinen otsikko, jonka toivoo olevan mutkikas ja epäymmärrettävä.
Toisen kokoelman nimi oli Tree of Life, samanniminen kuin se nyt tullut leffa. Se tuli varmaan siitä, että kuuntelin paljon Porcupine Treetä, vaikka kuuluuhan ne ihan eri heimoon. Mikä sun lempibändi muuten on?
- Eminem, Juhani vastasi ja Tero jatkoi: 
- Tree of life on vähän psykedeelinen mutta kuitenkin samaistuttava. Mä istuin sillon aina kotisohvalla, poltin pilveä ja näppäilin kitaraa.
Tero demonstroi.
  - Sitten mulla on Lounge - se oli sellainen eurooppalainen postmoderni yritys. Aivan järkyttävä.
Ja nyt mulla on Kädet.

Teistä tämä luonnollisesti kuulostaa typerältä, mutta kirjoittajasta ajatus oli hieno. Karmeista nimistä huolimatta Tero oli paras kirjoittaja, jonka tunsin. Kädet oli loistava esimerkki hänen lempeydestään ja inhimillisyydestään. Olin syvästi rakastunut häneen, joten en ollut lainkaan pahoillani, kun näin Teron tarttuvan Juhania kaulasta. Olin juuri oikealla tuulella mennäkseni kummalliseen riitaan väliin, joka syntyi pelkästään taiteilijuuden aiheuttamasta ihanasta.

- Saatanan saatanan saatana, Juhani raivosi juostessaan pihalle.
Kello oli jotain kolme ja mukava tyttöystävä nukkuisi levottomana.
Kyllä, Juhani oli sittenkin tarpeeksi tasapainoinen ollakseen parisuhteessa ja sittenkin aivan liian tasapainoinen jäädäkseen motelli Juvankatuun. Suuri onni oli potkaissut häntä kun kaunis ja lyhyt tyttö oli lähestynyt eräällä hulinaristeilyllä. Mutta sillä ei nyt ollut mitään väliä, sillä hän oli taas jättänyt tytön yksin nukkumaan ja hetken vieläpä elätelleen jatkotoiveita.
Oven edessä makasi hänen häpeileilevä pyöränsä. Sekin vielä. Hän juoksi takaisin sisälle rappuun ja paineli ovikelloa. Ovi lensi selälleen ja avaaja luikki pakoon. Kansa tuijotti häntä pelästyneenä.

- Antakaa voimapihdit.
Kukaan ei liikkunut. Aura piteli lujasti kiinni Terosta, joka oli itkenyt.
- Voimapihdit? Onko voimapihtejä? Rautasahaa?
Toljotusta. No-teatterityttö hymyili valjusti. Perusgootti.
Juhani potkaisi komeron ovea ja se lennähti auki. Imuri pyörähteli tulemaan. Köyttä löytyi. Löytyi ruuvaria. Nyt oltiin naisen kämpillä, huomauttaisin. Köyttä ja ruuvaria löytyi ja rautasahakin, mutta voimapihdit oli saatava.
Sitten. Bingo. Kaiken alla ne julmasti odottivat. Kuluneet, kitkaiset voimapihdit. Jengi otti askeleen taakse. Pari hipsteriä oli löytänyt menomestalle janojuominaan kallista siideriä.

Pyörä otti aikansa, mutta luovutti lopulta. Juhlijat kerääntyivät parvekkeelle katsomaan hänen hysteeristä uurastustaan. Raudan leppyessä Juhani ei kuhninut. Hän hyökkäsi pyörän selkään ja karautti menemään.

Lähellä kotiaan hän tuli toisiin aatoksiin. Muijalla oli aikainen herätys. Nyt ei olisi hyvä kömpiä hänen viereensä viinan- ja hienhajussa.
Vaan eipä mitään. Siitä joogamatto alle ja kallioille kupsahtamaan. Ja näin tapahtui.
Kallio lämmitti kesäpäivän jälkihehkussa. Juhana olisi sanonut AH jos joku olisi ollut kuulemassa. Hän nukahti välittömästi.

Aamulla uniin tunkeutui kummallisia ääniä. Hän pakotti itsensä heräämään. Oli hemmetin kylmä, vaikka auringon ensi säteet pilkuttivat jo kalliota. Jossain takana unesta herättänyt keskustelu jatkui.
Naisen ääni. Ja miehen ääni.

- Jumalauta mulla ois ollu sata puhelinnumeroa joihin soittaa. Kyl mäki olen ihminen. Kyllä mäkin tarvitsen suihkua.
- Se nyt meni se sim-kortti mukana.
- Sä oot niin paska jätkä.
- Joo...
Juhani käännähti. Kaksi järkyttävän rumaa humalaista istuskeli kalliolla heikon nuotion ääressä. Nainen käänsi kamalat kasvonsa häneen.
- Hei poika. Onks puhelinta.
Varjelus sentään. He eivät olleet kliseisiä Alkon luona kuseskelevia ja höpötteleviä alkoholistimunkkeja. He olivat virkeän ja hurjan oloisia. Juhani oli niin väsynyt. Väsynyt tähän vuorokauteen.

- Ei... ei mulla oo puhelinta. Hän rohkaisi mielensä. - Saisko tulla sen tulen äärelle lämmittelee.
Ei vastausta.
Nainen jatkoi miehen sättimistä. Hänellä oli puolipitkät, blondatut vaaleat hiukset, jotka olivat pannalla kurissa. Takaraivo oli mattinykäsen paljas. Olisi parasta painua nyt aika vauhdilla kotiin.

Nainen huomasi pojan liikkeet.
- Asutsä täs jossain lähellä?
- Joo, tos melkeen nurkan takana.
Hän katui heti. Sano Pohjois-Haaga. Sano Pikku-Huopalahti. Sano keskusta. Sano mikä tahansa muu sijainti kuin kulman takana.
- Tota, pääsiskö teille nukkuun? Kato ei me olla nukuttu eikä pesty pitkään aikaan, nainen sanoi melkein ystävällisyyttä tihkuvalla äänellä. - Meillä on täällä nukkumapaikka, laitetaan patjat kuivumaan noille puun oksille tonnennoin mutta vitun penskat on taas heitelleet ne ympäri metsää.
- Ei me tehä pahaa kenellekään, mies mumisi tottuneesti.
- Tota, mulla on siellä tyttöystävä en mä oikein tiedä.
- Ai ei voida tulla vai.
- Niin... mä olen pahoillani ku...

Juhania pelotti.
- Niin just. Ei pysty auttaa. Tollasia paskiaisia te ootte kaikki.
- Ette auta miestä mäessä.
- Ole nyt sinä hiljaa, nainen sähisi miehelle ja nousi ketterästi seisomaan.
Juhani alkoi koota tavaroitaan. Hän yritti ottaa tilanteen rennosti, yritti sekoittaa dialogiin jotain kadunomaista.
- Hei, mä tiedän oikeesti tän tilanteen tosi hyvin. Mullakaa... mullakaa ei ollu pitkään kämppää... tai siis mä nukun taivasalla niinku teki... niinku nyt... mä arvostan teitä, mä tiiän miltä teistä tuntuu.
- Käyt vaan nussimassa ämmääs, rypistynyt mies murahti ja nauroi hyvin kyllästynyttä naurua.
- Annat sun rotsin meille niin mä päästän sut menemään, nainen sanoi.
Ei hän halunnut antaa rotsiaan.

Kaikki tapahtui ihmeellisen nopeasti. Nainen otti maasta kaljapullon ja heitti sen ihailtavan tarkasti hänen otsaansa. Hän kaatui taaksepäin ja teki muutaman kuperkeikan alas rinteellä. Matka tyssähti pensaaseen, oli muuten varmasti piikkipensas. Ja sitten naisen varjo lankesi hänen päälleen. Ja niin lankesi koko ämmäkin. Hajareisin.

- Tietsä että mä voisin raiskata sut nytte.
 
Juoppo hirviö todellakin sanoi niin. Vaikka Juhani tiesi, että se oli mahdotonta, ajatuskin siitä, että tuo massa, tuo haju, tuo, tuo...! sörkkisi häntä millään lailla, oli pyörryttävän kuvottava.
Silmissä vilahti elämysmatka jyskyttävään diskoteekkiin, missä vanhemmat miehet koskettelivat tyttöjä tanssilattialla. Se oli hänen kuvansa  ja kokemuksensa seksuaalisesta ahdistelusta. Pelkästään katsojana.
Juhani alkoi itkeä.

- Menkää pois, hän aneli, menkää. Älkää tehkö mulle pahaa.
Nainen kumartui häntä kohti ja läppäisi häntä poskelle likaisella olennon tassullaan. Äidillinen läpsy koski ja myrkytti.
- Parkuva lapsi hyi hitto.
Hän nousi Juhanin päältä pois ja lähti.
- Otetaan sen kamat, nainen huusi miehelle.
Juhani kömpi kurkistamaan naisen perään. Nyt hän vasta tajusi, että kännykkä puristi farkkujen taskussa.
Nainen oli levittänyt laukkujen sisällön kalliolle.
- Ei oo vittu puhelinta, hän hämmästeli.
Viimeisillä voimillaan jaksoi Juhani nousta seisomaan ja näyttämaan kännykkäänsä.
- Puhelu on poliisille auki! Älkää ottako mitään!
Virhe taas. Nainen ryntäsi häntä kohti innostuneena.
- Onko puheaikaa?
Juhani lensi taas säikähdyksestä selälleen, hän kipitti rapukävelyä taaksepäin ja hoki puhelimeensa vastatkaa, vastatkaa.
- Anna sen olla, mies huusi ja nousi Juhanin pyörän selkään.

- Vitun vitun vittu, Juhani kirosi kyynelet silmissään, kun hän katseli naisen keräävän laukun sisällön maasta ja hölkkäävän polkevan miehen perään.
Hän oli niin ahdistunut että puristi takkinsa tiukasti ympärilleen eikä liikahtanut. Haloo kuului monesti puhelimesta, kunnes linja suljettiin.

Hetken hän siinä makasi katsellen kalliorinteestä iloitsevia märkiä sammalia. Heräävää metsää ja karheita kivikkoja. Hän laski kasvonsa  kallion pintaan ja nukahti minuuteiksi. Heti havahtuessaan hän sähköistyi, nousi ja lähti hortoilemaan pienen metsän sineen.