Jonkinlainen kuvaperformanssi maanisuudesta, kosmisesta klaustrofobiasta ja riittämättömyydestä. Bowien kappale kuuluuisi taustamusiikiksi. Tämä oli ensin video, mutta se oli niin kuolettavan tylsä etten jaksanut laittaa kokonaan (pidän tuosta rumasta pikselöityneestä jäljestä). Bowien lyriikka on siis erittäin tärkeä osa tätä pikku sunnuntaisekoilua josta Juho meinasi tulla hulluksi, kieri myötähäpeässä.

Scifihuora Trinity on pimahtamaisillaan sotkusta. Hän ei kerta kaikkiaan siedä sotkua, se puristaa hänestä klaustrofobian esille. Sitä paitsi hän on aivan hädässä ihmisten tavan kanssa kerätä niin helvetisti tavaraa. Hänellä ei ole ainuttakaan tavaraa. Hän pärjää kinkkimekossaan. Hän ei olekaan sellainen kuolevainen kuin me, jotka vuoraamme hautaamme kuolemaa varten.

Hän alkaa kerätä tavaraa ympäriltään. Hän laittaa ylioppilashatun päähänsä koska tietää että sellainen hattu on viisaan ihmisen merkki. Hän laittaa korkokengän jalkaansa koska sellainen on kauniin naisen merkki.

Hän soittaa juhlavasti Bowien Starmanin. Yhä vain hän kokoaa tavaroita. Oi, oi, hän alkaa käydä pikkuisen maaniseksi!

Kokoa, kokoa, pikku Malin! Vielä on niin paljon jäljellä ja niin vähän aikaa!

 

 Hän ei jaksa kantaa arvoesineitä turvaan. Ne ovat liian raskaita.

 

 Hän pukee kaikki kauniit vaatteet päällensä.

 

 

Päädyn tekemään barrikadin ovelleni. Ollakseni turvassa ja tarpeeksi yksin.

Lukitsen itseni pikku nukkekotiini, nopeammin ja nopeammin kauhon muuria suojakseni

 

En tiedä pitäisikö minun olla vitun ylpeä  toimistani vai hävetä itseäni mutta oksettaa tuntuu hirveältä haluan kuolla kuolla kuolla.