Berliiniin kuulumisia

Guten Morgen!
Ensinnäkin, inhoan sitä kun joku ulkomailla ollessaan kuvittelee koko Suomen seuraavan tekemisiään. Inhoan sitä, kun joku kuvittelee olevansa superviileä reppureissatessaan vaikkapa Nepalissa yksikseen. Lopulta kyse on vain lähtemisestä - ja pitkälti myös rahasta (kyllä, myös aitojen reppureissaajien yhteydessä, vaikka ne muuta väittävät). Ulkomailla eläminen ei ole sen siistimpää kuin kotimaassaan eläminen.
Halusin vain alleviivata tämän teille, sillä olen ihan kivasti hehkuttanut Facebookissa jo pari viikkoa, kuinka mahtavaa on olla Berliinissä. Onhan se helvetin mahtavaa, mutta en luule, että olisin ainoa suomalainen koskaan ikinä Saksan maalla. Päin vastoin, ystäviä on pörrännyt riittämiin.

Olin viimeksi Berliinissä vuonna 2010. Vietin kaksiviikkoisesta lomastani puolet sairaalassa, joten en voi sanoa nähneeni mitään muuta kuin paljon katetrilaukkujen kanssa kuljeskelevia ihmispoloja. Voin sanoa makoilleeni monessa ambulanssissa ja opetelleeni pyörätuolilla kulkemista (säälittävin näky ikinä, yleensä minut vielä jätettiin nököttämään katse seinään päin), mutta Berliinistä näin vain osan Ostkreuzia ja Alexanderplatzin. Joten revanssi oli tarpeen.

Syntyi ajatus Berliinissä koko kesän viettämisestä. Vähintään kolmen kuukauden reissu! Joka vaihtui kuukauteen. Ah! Ja mistä tämä tavaton penseys! Kuukausi on oivallinen aika viettää päivänsä yksin Berliinissä. Kyllähän se puoli vuottakin kelpaisi, mutta Berliini on lähellä, tänne pääsee takaisin. Olen jopa ehtinyt tuntea koti-ikävää, joten ei mikään täysin hurlumheihenkinen loma, jossa viiletetään laput silmillä nähtävyydeltä ja olutpaikalta toiselle.
En ole nähnyt itse asiassa edes Berliinin muuria. Eilen yritimme (minä ja taas eräs suomalainen ystäväni, Niko) etsiä sitä. Kiero tahi unohtelevainen paikallinen ystäväni M. käski mennä Ostkreutziin ja tallustella sieltä Warschauer strasselle (entschuldigung, mutta saksalaista suhuässää en tästä näppäimistöstä löydä, mutta ääkköset tietenkin) ja kävellä sieltä sitten nach links, vasemmalle. Muuri jatkuisi seuraavalle bahnhofille, emme voisi missata sitä.
Ostin performanssimielessä suurimman kartan, mitä voi Berliinistä löytää. Sen pitelemiseksi tarvitaan vähintään neljä kättä, ja vähintään on muuten pirun hyvä ilmaus tämän kartan suhteen.

Ostkreuzin baanalla sitten levitimme purjealuksemme ja aloimme tutkailla, kun muuria ei näkynyt missään. Paikallisilla oli hauskaa, peityimme karttaan. Tuuli perkeleesti. Scheisse! Olisi tietenkin pitänyt mennä Warschauer strasselle ja sieltä nach links, mitä epätoivoista helvettiä... alkoi sataa joten lähdimme Ostkreuziin shoppailemaan ja juomaan. Paikallinen oli väärässä. Eivät itsekään enää menneisyyttään muista, mikä häpeä...

Olen käyttäytynyt täällä mukavan pölvästisti. Aluksi laihduin, koska U- ja S-bahneilla pääsi myös kauas. Kävelin ja matkustin valtavia kilometrimääriä.
 Myös ensimmäinen makuupaikkani oli kaukana keskustasta. Couch surfing host asui Springfuhlissä, keskellä metsää. Itse asiassa eräänä päivänä ratikkapysäkillä käveli vastaan kaksi lammasta (kuva on). Epäilin niiden karanneen Lichtenbergin Tiergartenista. Olivat oikein mukavia ja rauhallisia, jatkoivat matkaansa Kosmonauten Alleelle päin. Pienempi ja isompi lammas, siinä se.
Ja ystäväni täällä!
Ennen matkaa kuvittelin oikeasti, että olisin itseni parasta seuraa. Mitä viekkautta! Niinä muutamina seurattomina välipäivinäkin olen vain kirjoittanut heille maanisesti kirjeitä ja huuhdellut yksinäisyyttäni bissellä pois. Ja ilman seuraa ei voi olla liian segaisin, mikä on puute Berliinissä.

Niin, mutta niitä ystäviä/paikallisia/tuttuja on onneksi ollut, tullut ihan yllättävissä paikoissakin vastaan... laskin juuri, että ensimmäisellä viikolla Berliinissä asuin/yövyin neljässä eri paikassa, Lichtenbergissä, Weddingissä, Neuköllnissä ja Friedrichshainin entisissä squat-taloissa, nykyisissä house projecteissa. Nyt olen rauhoittunut ja asettunut aloilleni hyvin viehättävälle alueelle Friedrichshainiin, Oderstrasselle.
Lempikatujani ovat squat-katu Rigaerstrasse jolle olen jo omistanut runon ja Frankfurter Allee, jotka monet paremmin muistavat Karl Marx Alleena, minä se jatkuu. Neuvosto/DDR-henkinen eeppisen leveä, mahtipontinen ja horisontaalinen paraatikatu on vaan niin lystikäs, että koomisuudessaan kertoo kaiken elämästä ja historiasta. Televisiotornikin saa minut aina hyvälle tuulelle. Toitottelen usein, että kaikki äärimmäisyys on pahasta, mutta että se on kaikkein tehokkain tapa luoda jotain uutta. Berliinissä se näkyy. Hyvin.

On paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta jätän ne myöhempään ajankohtaan harkinnanvaraisuutensa vuoksi. Okei, olin esim. KitKat-klubilla, sen voin kertoa, koska runoilija-ystävättäreni sen oli jo Facebookkiin laittanut. Keskustelu paikallisen ystäväni, jälleen minua jekuttaneen M:n kanssa paljastanee jotakin klubin menosta.
- Noh, olin eilen KitKatclubilla.
- Oikeasti?! Et ollut!?
- Olin olin. Kiitos vinkeistäsi. Minähän arvasin, että yritit huijata minua taas.
- Minä sanoin, että sinne pitää mennä vain jos on todella kännissä!
- En ollut.
- Mitä? Voi ei! (nauraa) Mihin aikaan edes menit sinne?
- Yhdeltätoista...
- Se on aivan, aivan, aiiiivan liian aikaisin!
- Olisit maksanut ilmeestäni kun tulin sisään. Tai siis, olin ihan että mennään pois, Heli auta.
- Ystäväsi vei sinut sinne?
- Ei kun sinun vinkkisi - tai no kyllä mä tiesin, että se on tosi paha, mutta että se oli niin paha.
- Voi jeesus. No, mitä ne tekivät sinulle siellä?
- Eivät mitään. Tai no, olihan siellä aika paljon lääpintää, mutta kaikki olivat todella kohteliaita.
- Lääpintää? Mutta lauantaihan on homoilta?
 - Juuri niin. Ja eräs pyörätuolissa istuva mies teki minulle bodypaintingin.
- Mitä?
- Joo. Neon-oranssin.
- Olit neon-oranssi? Mitä sinulla oli päällä?
- Housut oli jalassa...
- Ja kerrot nämä ihan pokerinaamalla? Ei hitto! Sun täytyi tykätä siitä!
- No olin minä aamuviiteen.... En mä mene sinne uudestaan.
- Mähän kerroin sulle että mä olen hyvä valehtelija...


Jatketaan.
Tulin Berliiniin kirjoittamaan kokoelmaani. Tai viimeistelemään. Olen tehnyt kokoelmaani hmm - no, runot siellä ovat pääsääntöisesti vuodelta 2008. Se tekee kipeää.
Jotakin kuitenkin tapahtui. Jotakin perin ikävää, minkä takia olen nyt kriisissä koko "runoilijuuteni" kanssa.
Olen luonteeltani ja tyyliltäni tarinaniskijä. Runoni ovat hyvin todenmukaisia ja hyvin tarinallisia. Ja minulle on pitkään sanottu, että se on ongelma.

Se on jumalauta ongelma.


Että niiden lukeminen varsinkin kokoelmasta on kamalaa.








Lirissä.

Kädetön.

Suunnaton.



Ja koti-ikävä. Kaipaan esimerkiksi Helsinki Poetry Connectionia hurjasti. En voi sanoa tietäväni mitään Berliinin runokulttuurista, mutta ei tarvitse olla kuin turisti tietääkseen, että musiikkiteollisuus täällä jyllää. Ilmeisesti myöskään hipstereitä ei kiinnosta runous...
Ennen matkaa löysin varsin mukavannäköisen sivuston slämikulttuurista täällä, mutta en ole käynyt vielä tsekkaamassa iltamia. Lisäksi saksani on niin kehnoa, että kokemus saattaisi vain turhauttaa. Eipä silti, se on vielä tehtävä. Pitää kunnioittaa saksalaisia kollegojaan, viedä Helsingin terveiset.

Eräs ystäväni oli muuten juuri täällä ja kirjoitti kokemuksistaan blogiinsa. Valitettavasti he lähtivät miltei heti, kun saavuin Berliiniin. Emme ehtineet siis kohdata. Hänen matkavinkkeihinsä sen verran lisäystä, että nautin myös Alexanderplatzin seudusta ja neuvostoarkkitehtuurista, vaikka kyllä se veri tietenkin Kreuzbergiin vetää. Ja ne, jotka todella haluavat jotakin uugeeta, vierailkoon Rigaerstrassen squattibaareissa Friedrichshainissa.
Jääkää pois Frankfurter Torin pysäkillä. Jos oikein ymmärsin, ja kompassistani katsoin xD (sain kadehdittavan hienon kompassin lahjaksi Paulilta), niin nouskaa yksi katu ylöspäin pohjoiseen. Rigaerstrasse kulkee Frankfurter Alleen viertä kohti Samariterstrassen (meikän kotipysäkki) bahnhoffia.
Mitään turistiryntäystä en usko Lorvini kautta aiheuttavan, mutta tiettyä rispektiä suosittelen ottamaan mukaan, ellei halua saada antifasistilta turpaansa.

House projectissa asuminen oli myös hieno kokemus, joskin aika lyhyt, koska olin sopinut muuttavani Oderstrassen idylliin seuraavina päivinä. Käyn Rigaerstrassella silti päivittäin leikkimässä vegaania. Ja kuten travellerystäväni sanoi, oikeastaan siltä kadulta ei tarvitse poistua minnekään.

Eikä hän poistunut.

Saapuessani Berliiniin helteet meinasivat ottaa minut hengiltä. Palelen aina - enkä rusketu - joten jos minut saa repimään kalsareita päältä kun on niin hiki, niin se jos jokin on hellettä. Mutta nyt viimeisinä päivinä on satanut. Sataa salamoiden kera. Ei ikinä tule vettä ilman ukkosta. Alkoi itse asiassa räjähdellä juuri siihen malliin, että on turvallista vetäytyä nyt kannettavan luota vaikkapa kylpyyn.

Tschüss!

bimbo turisti


PS PS PS PS!
Miksi liitin alkuun kaksi elokuvatraileria? 1. Miss Farkku Suomi saa kohta ensi-iltansa, ja pikkuveljeni esiintyy siinä. Muutenkin elokuva vaikuttaa juuri sellaiselta, jonka haluaisin itsekin ohjata. 2. Le Havren dubbaaminen saksaksi on hirvittävä rikos. Odotamme täällä innoissamme, että uusin Batman saa ensi-iltansa - mutta taistelu englanninkielisistä versioista tulee olemaan verinen. Saksan dubbauskulttuuria en ymmärrä. Kaiken muun ymmärrän. Kaikkea muuta ehdoitta rakastan.