Luin pitkästä aikaa Luutia - Aleksis Salusjärveä - ja hän on kirjoittanut aika tyhjentävästi nuoresta, lokakuussa 2012 menehtyneestä tytöstä, joka kamppaili pitkään syöpää vastaan ja piti siitä herkkää ja tarkkaa päiväkirjaa, tätä.

Luin tämän ihmisen kaikki kertomukset yhdeltä istumalta ja itkua nieleskellen läpi.
Tuntuu hiukan kylmäävältä lainata menehtyneeltä ihmiseltä lauseita (toisaalta, sitähän kuolematon kirjallisuus on), mutta tässä on edelleen totuus, josta en vieläkään osaa ottaa oppia:

Ja samalla taivastelen, että miten ihmeessä terveet ihmiset eivät saa aikaiseksi mitään, jos niillä oikeasti on koko ajan näin paljon voimia ja hyvä olo.

ja

Kyse ei olekaan pelkästään fyysisen kunnon palautumisesta, vaan siitä että sen myötä olen saanut myös ihan älyttömästi henkisiä voimia takaisin - välillä tuntuu että jopa enemmän kuin mitä niitä on koskaan ollutkaan.

Ehkä se vaan on niin että terveyttä oppii arvostamaan vasta sitten kun sen menettää. Tähän mennessä olen pitänyt tuota sanontaa lähinnä joutavanpäiväisenä länkytyksenä, mutta kaipa mä vaan olen ollut keskimääräistä luupäisempi tapaus kun sen todelliseen oivaltamiseen meni yhdeksän vuotta.

Kohta on nostettu tästä tekstistä, vaiheesta, jossa kirjoittaja on voinut hyvin.

Mulla leikattiin aikoinaan umpisuoli (nyyh, umppari!) ja jotenkin siinä toipumisessa meni ikävästi aikaa. Terveyden se kyllä siten vei, että mä en oikein jaksanut kävellä, en siis tehdä yhtään mitään. Iloitsin siis yhtä lailla kuin hänkin esimerkiksi siitä voimasta, kun jaksoi tiskata tiskit.

Silti unohtaa kahdessa viikossa, että mitä on olla terve versus siihen kun ei pysty tekemään yhtään mitään. 

Saattaa kuulostaa naivilta, mutta eilen runomeiningeistä palatessani ajattelin, että nyt jos tulisi se rekka ja jyräisi, niin ainakin olisin tässä elämässäni tehnyt niitä asioita, joita todella olen halunnut tehdä.

Silti toisen kuolemas - ja varsinkin kun se muistuttaa, mitä mahdollisuuksia ihan perusterveys meille antaakaan - jättää hyvin surullisen ja syyllisen olon. Koska sitä oppii. Koska lakkaa valittamasta joka ikisestä vastaan tulevasta asiasta. Koska elää.