Lavarunous on vienyt mennessään. Olen tullut omalla kohdallani siihen tulokseen, että runoni ovat esitettyinä parhaimmillaan - eivät siksi, että esiintyisin jotenkin erityisen hyvin, vaan siksi, etten saa niihin kirjoittamalla samanlaista läsnäoloa - tai siis, en halua jättää runoa enää vain paperille. Niiden täytyy päästä lavalle yhtä lailla kuin näytelmän, tai teos on vaillinainen.
Runojen lausuminen tuntuu rehdimmältä, aidommalta ja nautinnollisemmalta kuin niiden kirjoittaminen. Kirjoittamisesta on tullut enää lausumisen väline. Tässä määrin olen siis lähestymässä enemmän räp- tai spoken word-artistia kuin runoilijaa, vaikka runoni ovat edelleen varsin runotyttömäisiä ja tekstilähtöisiä. Ihmeellistä.

Muun muassa tämän seuraavan tekstin esitin W/ord-festivaaleilla. Se on pastissi Heikki Kerättären erittäin hienosta runosta "Rukous krapulassa", joka löytyy tuoreesta Lava-antologiastamme ja on luettavissa ja tilattavissa Poesian nettikaupasta.


Rukous

Raivaa huoneeni

esine esineeltä

kerää vetiset vaatteeni

ja ripusta oitis.


Äiti

sano äidilles

että leikkaa kuusiaidan matalaksi
jotta hän viimein näkisi
keltaiset peltonsa. Vihannoivat niityt.


Äiti minä olen elämäni kirkastuksessa

älä peitä silmiäni
älä paikkaa paareja
laske ne loppumatkaksi
Pietarin kuumaan jokeen.




ei ole teistäkään auttajiksi...

herra varjele

tätä leppymätöntä liekkiä

ota minut voimiesi varaan




****

Nyt kun näen runon tuossa, se tuntuu nimenomaan vaillinaiselta. Tekisi mieleni kirjoittaa siihen näyttämöviitteitä, että tässä henkilö katsoo yleisöön tai seisoo kirkkaimman spottivalon alla. Äääh.

Lisäksi minulla on niin epäsovinnaisia, rohkeita ja intiimejä runoja, joita en kehtaa kirjoittaa blogiini. Kortteinen kyllä kehtaisi, minä en pysty. En halua tulla tarkastelluksi niiden pohjalta. Runoni ovat tietysti fiktiota, mutta esimerkiksi jonkun läheisen jatkuva mainitseminen herättää tietysti epäluuloa.
Tämä ei ole lavarunoudessa ongelma. Oikeastaan on suotavaa, että lavarunoilija ylittää tietyn intiimiyden rajan (poikkeus runkkausrunoissa. Ne ovat jo niin yleisiä etteivät säväytä ketään.). Siitä syntyy vaikutelma, että lausuja on tosissaan ja häntä kannattaa kuunnella. Masentavan itsekeskeistäkö? Ehkä. Sopii minulle.