Haluaisin kulkea siihen kuvaan. Olisin jo kävellyt siihen, jos olisin pystynyt. Etsin kuvaa kaikkialta. Etsin kuvan metsää.
Ei ole kaupungissa noin paljon pajuja tai koivikkoa, eikä ole pohjoisessa noin loputtoman tasaista, vihreää horisonttia.
Kuvan metsään kulkee kapea polku. Sen voi erottaa helposti vielä alkuillan valossa, se piirtyy selkeästi maata vasten kuin asfalttiin pudonnut kultainen markka, löytäjä saa pitää.
Jos löydän polun, kukaan muu ei löydä sitä. Metsä sulkeutuu jälkeeni ääntäkään päästämättä. Pajut taittuvat hitaasti ympärilleni ja polku katoaa kunnes se muuttuu jalkojeni alla kokonaan ruohoksi ja juuriksi. Sitten metsä nielaisee minut.

Vietin kuvaa katsellen muutamia tunteja. Kotiin tullessani heitin keltaisen kassini eteisen punaiselle tuolille ja rojahdin puisen keittöpöytäni ääreen. Kuva.
Maisemakortti lepäsi pöydällä kasvot kattoa vasten. Se naulitsi minut, kuin kortti itsessään olisi ollut ikkuna toisenlaiseen valtakuntaan.

Otin kortin käteeni ja siirryin metsän reunalle. Tunsin kasvoillani lempeän tuulen. Kuulin harvaa linnuin laulua. Koin... sydämessäni iankaikkisuuden huminan. Metsä oli sekä vaiti että huusi minua kaikilla luonnon tavoillaan.
Miten kaunis se oli, miten tyyni. Taivas metsän yllä oli tuhkanvalkoinen, mutta pilvet punersivat jo yötä.
Ensimmäiset lehdet olivat pudonneet oksilta. Märkä haisi. Kantarellit kuin orkesterin torvet.

Jonakin päivänä kävelen tähän kuvaan, tähän metsään. Jonakin päivänä joku löytää takkini sen laidalta. Ehkä se olet sinä. Ehkä nostat kostean takkini. Ehkä päätät kävellä perääni, etsiä minut tiheän risukon joukosta. Ehkä käännät selkäsi ja lasket painavan takkini ja yrität unohtaa, mitä juuri tunsit.