Kokeellisen runouden dilemma
Kun luen tai kuulen rukousta, en kuule ainoastaan sanoja, julistusta tai sisältöä. Runon erottaa rukouksesta siten, että jälkimmäinen on ihan selvästi pyhää. Ateismi tai skeptisyys ei estä kokemusta: runoutta ja rukousta kuunnellessa jännite on niiden välillä täysin erilainen, vaikka ne olisivat sisällöltään miltei identtisiä.
Voisiko runouteen tuoda samaa pyhyyden kokemista? Ei, koska rukous puhuttelee pyhää ja runous puhuttelee yleisöä. Mutta voiko sen lähelle edes pyrkiä?
Voi, ja mielestäni pitää. Uskollisuuteen, avoimuuteen, läsnäoloon - ja hulluuteen. Näihin pyrkivän runoilijan uskoisin olevan vastustamaton. Rukousta kuunnellessa yleisön aistit ovat (kyllästymistä lukuunottamatta) jännitettyjä kuin villissä Lännessä, jokainen rasahdus on muistutus kuolevaisuudestamme, pienuudestamme ja tietoisuudestamme.
Puhuin aiemmin minulle esitellystä duendesta, alkuvoimaisesta jumalasta, joka esiintyy erityisesti flamencotanssijoiden sydämissä. Mutta sen voi kutsua, saada, tai omistaa myös runonlausuja, laulaja, muusikko tai kuka tahansa taiteen palvelija. Ajatus duendella on hieno. Vain harvat voivat omistaa luontaisen tulen, lahjan, kärsimyksen tai palon, mutta siihenkin voi pyrkiä.
Periaatteessa esitettävä materiaali voi olla riittämätöntä yleisön haltuunottoon - harvoin esimerkiksi runoilija saa koko salia pauloihinsa - mutta sinnikkään pirulaisen, duenden avulla, runoilija voi heittäytyä mestarilliseksi. Duenden voisi suomentaa läsnäoloksi, selittämättömäksi voimaksi, ja herkkyydeksi, energiaksi, joka itkettää, vihastuttaa, kuluttaa ja antaa. Omasta mielestäni esimerkiki Risto Ahti ja J. K. Ihalainen ovat joutuneet jumalvoimien ahdistelemiksi. ;)
Kokeilevan runouden kanssa minulla on töitä hartiakaupalla. Yksikin suppea lause tai sana riittää voimaannuttavaan kokemukseen. Kokeilevasta, muotoon suunnitellusta runoudesta voi puuttua se viimeinen rakkauden puhallus, jonka teksti vaatisi. Ironisen, älykkyydellä leikellyn, väkisin kirjoitetun ja vaikeaksi naamioidun runouden lukeminen on ihan karseaa. Keisarilla on jälleen vaatteet, joita kukaan ei näe, mutta joille akateeminen kansa hurraa.
Suuni piekseminen johtuu tasan siitä, että olen huolissani "rivikansalaisen" asenteesta nykyrunoutta kohtaan. Jos suurin osa väestä tulkitsee nykyrunouden etäiseksi ja haastavaksi, pitääkö heidän kimppuunsa aina hyökätä vasta-argumentein, joissa pilaillaan heidän hitaudellaan, helppuden halullaan ja pikaruokakirjallisuudellaan? Mitä, jos se onkin niin, että enemmistö voittaa, ja vähemmistö vain väittää?
En halua nostaa ketään jalustalle tai yhtäkään tyylisuuntaa, sillä täällä kirjoitetaan tänä päivänä tähtitieteellisen paljon hyvää. Enkä haluaisi, että runous olisi ainoastaan nopeasti sulavaa tai helposti myyvää. Mutta minä haluan enemmän aitoutta. Enemmän tunteenpurkauksia, todellisuutta ja maanläheisyyttä.
Mantramaisuutta, sykkivää duendea piskuisiinkin runoihin. Ja uskallan astua esille, vaikka runoudestani ei vaikuttuisikaan kukaan, sillä vaikka kirjoitankin, on minulla myöskin rooli lukijana. Olen tosiaan yksi niistä nykyrunouden, erityisesti suomalaisen nykyrunouden suurkuluttajista ja hamstraajista, jonka mielestä aika moni juttu on silti kivaa.
Mutta niin: läsnäololla luotu runous
on läsnä. Pyrkikää siihen, perkele.
PS. Odotan innolla lavarunouden sm-kilpailujen finaalia, sillä radio-otteiden perusteella siellä lausuu todella kovia kavereita. Lämpimästi tosin toivon, ettei Lahden finalisti enää lukisi miehestäni sitä rakkausrunoa. Meillä menisivät pasmat varmaan ihan sekaisin, ja se olisi jo sabotaasia. :D
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
"Jos suurin osa väestä tulkitsee nykyrunouden etäiseksi ja haastavaksi, pitääkö heidän kimppuunsa aina hyökätä vasta-argumentein, joissa pilaillaan heidän hitaudellaan, helppuden halullaan ja pikaruokakirjallisuudellaan?"
VastaaPoistaOon täysin samaa mieltä. Todella vallankumoukselliset teokset on aina myös helvetin viihdyttäviä, hauskoja ja koskettavia ja ennen kaikkea helppoja, sikäli kuin "helppo" tarkoittaa vastustamattomuutta ja mukaansatempaavuutta eikä yksinkertaisuutta tai lapsellisuutta.
"Aitous" on mun mielestä hankalampi vaatimus, tai tarkoitan, että aitoutta on helpompaa jäljitellä, esittää roolina, syystä tai toisesta - joskus mun ainakin on tosi vaikeaa tietää, onko jokin aitoa vai ei, ja jos on, millä tavalla; ironisella (Radiohead) vai vilpittömällä (Springsteen) tms. Olisi ehkä osuvampaa puhua taiteilijan aikeista tai motivaatioista.
Kiitos kommentistasi.
VastaaPoistaMitä tulee aitouden tulkintaan... on mielestäni harhaanjohtavaa puhua motivaatiosta tai aikeista kun niillä ei ole mitään tekemistä sen hakemani aitouden kanssa.
En tiedä, miten aito voi olla ironisella tavalla. Minulle ainoa oikea tapa olla aito on vilpittömyys. Siten, että kirjoittaa juuri sitä, mistä pitää, tuntee tai haluaa.
Okei, onhan se jo aikomus, että kirjoittaa siitä, mistä haluaa. Mutta en teilaisi sanan aito käyttämistä, koska aitous ymmärretään juuri vilpittömyydeksi. Ja mitä tulee aitouden jäljittelyyn...
kuulostaa kaamealta. Siinähän soditaan jo tätä mun duende-ajatusta vastaan. Että taiteilija olisi itsensä vallassa, eikä pyrkisi vain esittämään jotakin. Toki ilman duendeakin voi olla menestyvä... (mä olen todella ihastunut tähän sanaan) jos on tarpeeksi taitava.
Tästä tekstistä tuli aikamoinen sanarisotto, koska en halunnut toistella sanaa läsnäolo, joka on mun ykkösjuttu ennen aitoutta. :) Terv aura
En, Aura, periaatteessa ole eri mieltä kanssasi, yritän vain puhua hieman eri asiasta (koska se sattuu kiinnostamaan minua aika paljon). Tarkoitin sitä, että aitoudella on ollut tapana tarkoittaa tässä meidän kulttuurissamme tietynlaista lahjomattomuutta ja omaperäisyyttä: tämä perinteinen vähintään romantiikan aikakaudelta juontava käsitys ihmisestä, joka löytää itse arvonsa ja luo itse itsensä. Originellius on aitouden synonyymi tässä mielessä, ja vilpittömyys on vain yksi aidon persoonallisyyden hyveistä.
VastaaPoistaMutta vähintään jostain 1800-luvulta lähtien, kun tämänkaltaista aitoutta on alettu taiteilijalta vaatia, on käynyt ilmeiseksi että aitouttakin voi esittää; että tietyissä tilanteissa ainoa tapa olla vilpitön, aito ja omaperäinen on kiistää kaikki aitouden tunnusmerkit, suhtautua niihin ironisesti: mielestäni dadaismi on "aitoa" tässä perinteessä, vaikka sitä tuskin voi kutsua vilpittömäksi, sikäli kuin vilpitön tarkoittaa myös jossain määrin luotettavaa, uskottavaa, eettistä: sitä, ettei meitä tarkoituksellisesti huijata tai viilata linssiin. Dadan ytimessä on raivo, joka purkautuu absurdeina eleinä, jotka eivät noudata mitään ulkoa tulevaa sääntöä, muottia tai esteettis-eettistä ohjeistusta; mielestäni sen raivon ilmaisut ovat aivan erityisen "aitoja" tässä mielessä.
Luotettavuus on ehkä se, mitä ajan tässä takaa. Meille myydään aitouden pukuun puettua tavaraa niin kamalasti, että usein on vaikeaa sanoa, mikä on todella aitoa ja mikä ei. Tää on mulle ihan henkilökohtainen ongelma: en osaa sanoa. Usein se, mitä muut pitävät aitona, on mun mielestäni falskia - onko mulla liian korkeat standardit joissain asioissa? Toisaalta joskus se mikä muista on falskia on musta aitoa.
Oon päätynyt ajattelemaan, että aitous on joskus myös ihan täysin jonkin yhteisön omista sisäisistä arvoista kiinni, siitä, millaisia tunnusmerkkejä aitoudelle on tavattu antaa, ja haluaako niihin samaistua vai ei. Homokulttuurilla on erilaisia aitouden kriteereitä kuin heteroilla. Miehillä erilaisia kuin naisilla. Onko joku true evil black metal -jäbä sen aidompi kuin Kylie Minogue? Onko Radioheadin ironinen asenne perinteisten rokkikukkojen springsteenmäistä vilpittömyyttä kohtaan enemmän tai vähemmän aitoa kuin vastakappaleensa? Vastaus riippunee kuulijasta, hänen omista arvoistaan, ja siitä minkä hän on tottunut hyväksymään aitouden tunnusmerkeiksi.
Tätä vain tarkoitin: että aitous, vaikka se ymmärrettäisiin vain vilpittömyydeksi, on silti suhteellinen käsite, ja riippuu siitä, onko joku valmis vastaanottamaan esimerkiksi minut aitona. Minusta esimerkiksi tuntuu että kirjoitan tasan siitä, mistä pidän, miten tunnen, miten haluan, mutta tiedän, että on lukijoita, jotka pitävät kirjojani epäaitoina, koska niissä käytetään esimerkiksi keinoja ja muotoja, jotka eivät täytä aitouden tunnusmerkkejä näiden lukijoiden mielestä - esim. huumori on usein aitouden vastakohta, monien lukijoiden mielestä. En itse ymmärrä, miksi, mutta näin on, jostain syystä.
Halusin lisätä, että tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa kritisoida sinun ajatuksiasi, vaan sattu nyt vaan tämmösiä omia keloja tulemaan mieleen. :)
VastaaPoistaDuendesta: roomalaiset kutsuivat sillä tavalla innoittunutta runoilijaa nimellä vates.
Wow. Mä olen tulessa.
VastaaPoistaEi multa löydy mitään vastaansanomista tähän, todella mielenkiintoista luettavaa kaiken kaikkiaan. Erityisesti tästä kohdasta olen yhtä mieltä:
"Luotettavuus on ehkä se, mitä ajan tässä takaa. Meille myydään aitouden pukuun puettua tavaraa niin kamalasti, että usein on vaikeaa sanoa, mikä on todella aitoa ja mikä ei. Tää on mulle ihan henkilökohtainen ongelma: en osaa sanoa. Usein se, mitä muut pitävät aitona, on mun mielestäni falskia - onko mulla liian korkeat standardit joissain asioissa? Toisaalta joskus se mikä muista on falskia on musta aitoa. "
Ihan semmoisen asian haluan sanoa, että vaikka et välttämättä tullut ajatelleeksi tai että vaikka tulitkin, niin kritiikkini ei sohi uusinta teostasi Futuramaa. Se on minusta erittäin viihdyttävä, ja juuri falskiudessaan erittäin aito.
Ensin tosin luulin, että teoksen nimi oli GOD tai GOOD näin ihan sivuraiteilta
VastaaPoistaKiitos kehusta, en ajatellutkaan että olisit Futusta puhunut. Se GOOD-salaviesti tuli muuten kanteen ihan vahingossa. :D
VastaaPoistaKiitoksia herättelevästä keskustelusta!
VastaaPoistaLuulen että olen huolissani hieman samasta asiasta kanssasi Aura. Yksi oman kirjoittamiseni lähtökohta on ollut juurikin tuoda runoutta ja löytää sitä sellaisista paikoista jotka puhuttelevat ns. tavallista tallaajaa.
Eräältä jo useamman kirjan julkaisseelta runoilijalta kuulin sellaisen kommentin että runous on aina ollut pienen piirin juttu, eikä se siitä mihinkään muutu. Saarikoski ei ole mahdollinen enää nykyään.
Toiselta kuulin että se mitä runous voisi kaivata on fasismi ja totalitaarinen hallinto. Esim. neuvostoajan Virossa runous kukoisti kun kaikki oikeasti aito oli puettava metaforien taakse.
Molemmat kommentit ovat kärjistettyjä ja vain omien muistojeni suodattamia joten ei ole aihetta laittaa niitä lainausmerkkien taakse.
Kaipaan runoilta ja runoudelta enemmän osallistuvuutta. Haaste aitoudesta onkin tänä päivänä ehkä tärkeintä. Runoilijen työ on etsiä se ja todistaa muut epäaidoiksi. Tästä tykkäsin kans:
"Luotettavuus on ehkä se, mitä ajan tässä takaa. Meille myydään aitouden pukuun puettua tavaraa niin kamalasti, että usein on vaikeaa sanoa, mikä on todella aitoa ja mikä ei."
Ehkä aitous ja totuus ovat sellaisia määreitä joita on mahdonton saavuttaa täydellisesti ja olennaista onkin vain pyrkimys niihin.
Mielestäni tämä voisi näkyä lukijalle siinä kuinka runossa on heittäydytty mukaan. Tarkoitan että ainakin itse tunnistan runojen aitouden siitä että niihin on jäänyt näkyviin jotain mitä tekijä ei ole pystynyt kontrolloimaan tai pidättelemään. Aito sisältä tuleva huuto. Sellaiseksi tulkitsen jonkin mikä koskettaa ja johon voin luottaa.
Kiitos kommentistasi. Erityisesti viimeinen kappale puki omat ajatukseni sanoiksi. Höh, mä en osaa yhtään. Täältä vaan äijät tulee ja pieksee mut sanallisesti ihan täysin. :(
VastaaPoistaMun aitous näkyy ehkä sellaisessa söpössä kömpelyydessä. Eihän kukaan voi oikeasti kirjoittaa vakavissaan itseään niin monta kertaa runossaan ristiin kuin meikäläinen.
Heikin aitous on todistettavissa siten, että joskus hänen runonsa itkettävät ihan hitosti
Mietteesi olivat siitä hyviä että ne jättivät tilaa tulla mukaan.
VastaaPoistaNäistä jutuista täytyykin keskustella. Oli mukava huomata että joku muukin on törmännyt samanlaisiin kysymyksiin.