Lisään oman ääneni laajaan surun kaanoniin.
Rakastin Bowieta syvästi. Hänen koko elämänsä ja tuotantonsa oli herkullinen ja alati uudistuva näytös. Mitä enemmän sitä tutki ja tarkkaili, sitä enemmän vaikuttui, hurmioitui, herpaantui, ihastui ja inspiroitui. Olen käyttänyt Bowien sanoituksia ja vaikutusta useissa teksteissäni, esimerkiksi yhdessä piskuisessa scifinovellissani, jossa Maahan hyökänneet alienit, ensimmäisen kerran Bowieta kuullessaan, sekoavat totaalisesti, vaihtavat Venus-planeetan nimeksi Bowien, maalaavat sen juhlallisesti oranssiksi ja esittävät yötä päivää Glass Spider Tourin kappaleita. Kuulostaa mukahauskalta, mutta on juuri sitä mitä pitääkin, minun tapaani nauttia David Bowiesta.
Koska Bowien ikonista alkutuotantoa on nostettu paljon jalustalle ehkä viimeistä, sydäntäsärkevän täydellistä albumia lukuunottamatta, haluan jakaa kanssanne oman suosikkini Bowien jälkituotannosta.
Olen kuunnellut Love is lost -kappaletta lähes päivittäin sen julkaisemisesta lähtien. Ja juuri tuota remixiä. Se on minulle koko Bowien tuotannosta henkilökohtaisin.
"Toiseksi" rakkaimmat kappaleet kuuluvat nyt mystiselle Blackstar-levylle, jota sain kunnian soittaa runolähetyksessäni Bassoradiossa muutamia päiviä ennen sankarini yllättävää kuolemaa. Albumin alusta loppuun kuunteleminen on sekä sydämen repimistä rinnasta irti että myös sen palauttamista paikoilleen. Niin paljon kuitenkin riemuitsen sitä, että hän eli uskomattoman elämän, ja sitä, mitä hän viimeisinä päivinään maailmalle antoi ja teki!
***
Unohdin toki tohkeissani kertoa, että satuin olemaan Lontoossa, kun Victoria & Albert -musesossa oli se aivan uskomaton Bowie-näyttely (en voi liikaa painottaa sanaa uskomaton).
Ja nyt satuin olemaan taas Lontoossa, kun Bowie lähti. Enkä siis ole mikään matkustelevainen ihminen. Olen käynyt elämäni aikana vain kahdesti Lontoossa, tai kerran kävin siellä kielikurssilaisena, mutta se oli reissu, jota en oikein hallinnut, sillä olin niin nuori. Sinkoilin sinne tänne suuressa ja harmaassa Lontoossa, näin London Eyen, undergroundit sulkeutuivat ja eksyin. Tallinnaan matkustaminen on minulle jo lievä inhotus.
Vaikka olen tietysti surullinen, ettei hän ole enää kanssamme eikä tee enää yhtäkään uutta kappaletta jota voisin soittaa tuntikaupalla, olen myös omahyväisen kiitollinen siitä, että sain jättää hänelle henkilökohtaiset jäähyväiset. Kokoonnuimme Brixtoniin tuhansien fanien kanssa ja lauloimme yhteislauluja. Lähdin kuitenkin aika nopeasti laumasta pois, sillä halusin olla yksin. Vasta ystäväni, Wordeilläkin esiintyneen Adam Kammerlingin asunnolla ja yksinäisyydessä annoin itselleni luvan vuodattaa kyyneleitä. Laitoin Lazaruksen wifillä pyörimään puhelimesta ja järkytyin, kuinka hyvä sekin kappale oli. Kyllä, järkytyin todella. Järkytyin sen viestistä ja sen kauneudesta. Järkytyin siitä, että Bowie nousee musiikkivideolla sängystään ja katsoo suoraan kameraan. Yhtäkkiä hän on terve ja elinvoimainen, komea mies, uudestisyntynyt (Lazarus...). Tuntui, kuin joku sisälläni olisi huutanut. Kätkin kasvoni tyynyyn ja itkin.
Look up here, I'm in heaven
I've got scars that can't be seen
...(Bowie nousee ja katsoo kameraan)
By the time I got to New York I was living like a king
...
This way or no way
You know I'll be free
Brixtonissa, surevien fanien ympäröimänä, ei enää tuntunut siltä, että Bowie olisi voinut katsella minua yleisön joukosta, ei.
Tunnelma oli jopa lattea, huonoja covereita soiteltiin eivätkä britit eivät muistaneet hittien sanoja (!), yksikään laulaja ei ollut Bowien veroinen, ei tietenkään. David Bowie on poissa, ja maailma on armottomasti kylmempi ja tyhjempi. Sellaista taitaa olla kuoleminen, hirveää luopumista. Siksi täytyy parhaimpansa mukaan elää. Jumaliste, että se on välillä tuskallista. Ja silloin tarvitaan musiikkia ja kirjallisuutta selittämään meille asiat.
Sain kunniakseni päätoimittaa vuotta 2014 käsittelevän Nuoren Voiman runousnumeron ja myös tuomaroida Debytoi runoilijana -kilpailua. Lehti julkaistaan piakkoin Cafe Mascotin Poetry Jam -illassa. Olette kaikki lämpimästi tervetulleita muun muassa kuuntelemaan debytanttien voittotekstejä. Ilta järjestetään 21.5 kello 19.00 alkaen. Säkenöivä dj Fiona Timantti aloittaa soiton jo kuudelta. (Molemmat Poetry Jam -julisteet: Pia Pettersson.)
Tätä ennen Järvenpäässä järjestetään 13.5 kuvataidetta ja runoutta yhdistävä näyttely Uuno-baarissa. Taideteokset ovat baarissa nähtävillä pitkälle kesään. Olen kirjoittanut tekstejä niin kuvataiteilija Anna-Maija Rissasen kuin Heli Tiensuunkin töihin, joista jälkimmäinen on myös luonut tapahtuman julisteen.
Tämän viikon perjantaina matkustan Tampereelle Annikin runofestivaaleilla järjestettävän yllätysesityksen harjoituksiin. Keikka on Annikilla ensimmäiseni ja ylipäätään ensimmäinen vierailuni kyseisillä festivaaleilla. Olen kuullut Annikin puutalokortteleissa järjestettävistä festivaaleista paljon houkuttelevia legendoja... lisäksi projekti, joka on nyt valmisteilla, on kiinnostava, haastava, ja todella, todella erilainen kaikkeen aiempaan tekemääni verrattuna.
Alkuvuodesta kävin Willie Männikkölahden kutsumana Jyväskylän Vakiopaineessa Human Poetry City -lavarunoillassa. Vaikka Vakiopaine on Suomen paras baari ja puitteet olivat täydelliset, vaikeutti joidenkin paikallisten esiintyjien nihkeä käytös jonkin verran viihtymistä. Takahuoneessa ei tervehditty ja sain osakseni lähinnä mulkoiluja. En tiennyt, mistä se täsmälleen johtui, käyttäydyinkö itse arrogantisti vai oliko helsinkiläisyyteni tai lavarunotaustani syy jäätävään käytökseen. Jos me HPC:ssa syyllistymme samanlaiseen kohteluun vieraspaikkakuntalaisia kohtaan, siitä tulee puhua ja siitä on oikeutta saada sapiskaa.
Valitus sikseen. Noin muuten Vakkarin tapahtuma oli jälleen kerran moitteeton, hulppea!
Kesällä starttaa tietysti eräs kaikkein sympaattisimmista runoklubisarjoista, joita tiedän. HPC järjestää kesä-heinäkuun aikana kolme erillistä runopuistoklubia, joihin kaikki ovat tervetulleita esittämään omaa runouttaan tai loikoilemaan nurmelle mahtavan viinipullon kanssa ja nauttimaan runoudesta. Myös Kiiski Open Mic -runoklubi rullaa kuukausittain läpi kevään: aikatauluista tiedotetaan blogissamme hkipoetryconnection.blogspot.com. Kansainvälisten Word-festivaalienkin suunnittelu on tällä hetkellä täydessä käynnissä, ja saimme työryhmämme kanssa valtavan määrän luettavaksemme erittäin kiinnostavia esitystarjouksia.
Helsinki Poetry Connectionin komppania esiintyy heinäkuun alussa myös toistamiseen Kajaanin Runoviikoilla plus lukuisissa muissa tapahtumissa ja projekteissa.
Kaikesta ympärilläni tapahtuvasta muistan olla kiitollinen. Tuntuu siltä, että tekeminen vain kasvattaa nälkää, runouteen en kyllästy ikinä.
Hei, olen Aura Nurmi, olen lavarunoilija ja runoilija. Käytin internetissä joskus nimiyhdistelmää Aura Kanerva jottei minua niin helposti löydettäisi mutta nyt minulla ei ole enää minkäänlaista tarvetta piilotella itseäni. Osa satunnaisista lukijoistani ei varmaan yhtään tiedä, kuka olen, ja ajattelinkin, että voisin tässä hiukan esitellä itseäni ja samalla pohtia sitä, miksi vielä kirjoitan tätä blogia.
Olen kirjoittanut Lorviin toistaiseksi ja pääasiassa saadakseni helposti omat, hiukan valmiimmat runoluonnokseni käsiini helposti älypuhelimellani bloggerin kautta, jotta voisin siirtää ne muistikirjaani, ja sitten, niin, esittää ne. Ne löytyvät täältä helpommin kuin vaikkapa pilvipalveluista tai sähköpostien liitteistä. Kyllä, todellisuus on juuri näin lattea, ja nyt olen ajatellut, että voisin hieman muuttaa ankeita tapojani ja elävöittää blogiani.
Helsinki Poetry Connectionin tuoreena puheenjohtajana koen suorastaan velvollisuudekseni kertoa rikkaasta lavarunokulttuuristamme ja levittää noin muutenkin runouden sanomaa. Reportaasien teko ei kuitenkaan välttämättä kuulu vahvuuksiini, ja niitä on tehtaillut esimerkiksi eräs Luutii-kirjallisuusblogi jo mainiosti. (Kuinka voisin edes kirjoittaa raportteja tilaisuuksista, joiden järjestämiseen yleensä vähintään välillisesti osallistun?)
Kaikenlaista kommentointia nykypäivän kirjallisuudesta olen pyrkinyt välttämään, mikä on hiukan surullista, vaikka jo esimerkiksi Tanssiva Karhu-kilpailuiden tuomarit ovat jo kaksi vuotta peräkkäin suorastaan kerjänneet niitä.
Meillä Helsinki Poetry Connectionissa on kuitenkin sellainen tekemisen hegemonia, emme ole turhan kiinnostuneita ympärillä käytävästä keskustelusta vaan pyrimme konkreettisesti tekemään asioita runouden hyväksi. Järjestämme tiuhaan kulttuuritapahtumia ja kaiken saamamme apurahan tai muun tulon käytämme lyhentämättömänä runoilijijoiden esiintymispalkkioihin.
Lorvissa on kyllä muutamia vuosien takaisia impulsiivisia ja keskenkasvuisia kannanottoja. Tänä päivänä en olisi enää meuhkannut samalla tavalla Janne KortteisenPaljain jaloin palavassa punaviinimarjapensaassa -teoksesta, jolla on ansionsa ja paikkansa nykyrunoudessa. Silloin otin teoksen kuitenkin vastaan samanlaisella kiihkeydellä ja vilpittömyydellä kuin kirjoittaja maailmansa itse: puolustin verisesti teoksessa loukattuja tahoja ja pidin kirjaa kaksinaismoralistisena. Tekisin sen tänäänkin, mutta perustellummin. Toisaalta, olen täysin tanskalaisen runoilijan, YahyaHassanin teoksen Yahya Hassan pauloissa,jossa hän kertaa riipivän suorasti elämäänsä nuorisorikollisena ja isänsä tyrannisoiman perheen ählämikakruna. Teoksessa Hassan ei säästä ketään, ei itseään eikä perhettään, eikä esimerkiksi kirjoittamisen opettajaansa, jonka kanssa hänellä oli alaikäisenä suhde. Toisin sanoen, nautin suorasta ja lokaavasta taiteesta, kunhan lika ei osu minuun!
Omilla kyseenalaisilla runoillani minulla on "turvasamata" esiintymislavalla. En pelkää esittää rajua kamaa, mutta pelkään julkaista ja jopa lähtökohtaisesti kirjoittaa niitä, vaikka yksi poeettisia lähtökohtiani onkin aina ollut puhuttelevuus ja kantaaottavuus. Paperi tuntuu yhä pyhältä paikalta jossa täytyy hattu ottaa päästä. Toista se on vaikka lavalla, jossa totisesti käyn kokeilemassa kaikenlaista tavaraa: avomikin vapaus ja luonnoskulttuuri itse asiassa on tehnyt teksteistäni parempia, vaikka voisi kuvitella, että päästän itseni juuri siellä helpommalla. Kirjoitan avomikkiin keskimääräistä parempaa tekstiä, sillä jännitys on tiessään ja sieluuni on tarttunut yhdessä tekemisen iloa.
Täällä blogissa sensuroin itse asiassa itseäni kaikkein ahkerimmin, sillä blogi on eräänlainen käyntikorttini julkiseen keskusteluun. Olen päätynyt siksi julkaisemaan täällä vain runojani, koska ne ovat niin tulkinnanvaraisia, en esimerkiksi julkaise mitään, minkä koen tippaakaan loukkaavaksi. Toisaalta, juuri tämä mahdollisen loukkaamisen pelko on tehnyt minusta pehmeän ja pelkurimaisen kirjoittajan julkaisijan. Runouden tehtävävä on kohdallani jalkautua niiden tunteiden pariin, jonne en haluaisi mistään hinnasta enää päätyä. Taiteen kautta voin turvallisesti käsitellä menetyksen, kuoleman, väkivallanteon, toiseuden, yksinäisyyden ja epäonnistumisen kokemuksia. Muun muassa. Arkailen kuitenkin sellaisten tekstien julkaisemista, mikä on tavattoman normaalia.
Lavarunoudesta on vallalla kivan ja helpon harrastuksen kuva. Harrastus jossa jokaista tekijää juhlitaan riippumatta tekstin tai esityksen tasosta, Käsitys on väärä. Lava on kova ja säälimätön paikka. Esiintymisen tekoa, sitä, että uskaltaa nousta muiden eteen, kiitetään ja kunnioitetaan, mutta ei vastaanottajille ole ollenkaan sama, mitä siellä lavalla tapahtuu. Kaikki, jotka ovat kehittyneet juuri lavan armottomuudesta, tietävät asian todeksi. Olen nimenomaan lavalle pakottautunut ylivoimaiselta tuntuneiden tekstieni kanssa, vaikka olen pohjimmiltani arka ihminen eikä julkinen esiintyminen tunnu luontaiselta. Olen käynyt läpi kaikki tunteiden skaalat pelosta ja häpeästä, itseinhosta ja vihasta aina onnistumiseen, tyyneyteen ja juuri niihin yhteisöllisyyden kivoihin kokemuksiin saakka. Eikä lava ei ole vain traumojen käsittelyä varten, se on kunnianhimoisen taiteen tekemisen paikka.
Joten, mihin vielä tarvitsen tätä vanhaa ja kapista blogia, jos koen taiteellisen täyttymykseni ihmisten parissa ja runoklubeilla? Jos unohdetaan runojen täältä löytämisen vaivattomuus, haluaisin tietysti vieläkin kirjoittaa tekstiä, joka olisi nimenomaan "luettavaksi tarkoitettua" vaikka en suoraan sanottuna uskokaan tuollaisiin rajoituksiin. Kertoo varmaan paljon runoklubien nykyisestä määrästä pääkaupunkiseudulla, jos on helpompi ja nopeampi esittää ne avomikissä kuin päivittää niitä tänne blogiin. Toisaalta haluan myös säilyttää väylän sellaisiin kirjoittajiin ja lukijoihin, jotka eivät käy klubeilla, ja haluan myös itsekin osallistua runo- ja kirjallisuusblogien lukemiseen ja tekemiseen. Blogini lukulistakin vaatii päivittämistä. Ja ehkä kolmanneksi, haluaisin tietysti blogini kautta auttaa ihmisiä löytämään runouden, niin runoklubimme kuin pelkästään kirjoitetun runouden. Tyylini on konstailematon, en yritä esittää itseäni suurempaa ja sivistyneempää, haluaisin vain jollakin luonnollisella tavalla tutustuttaa ihmisiä taidelajiin, joka täyttää sydämeni valolla.
Torttua naamaan, sillä nyt on aihetta juhlaan. SoMe-maailmassa runoilijat ovat jo villiintyneet Olli-Pekka Tennilän Runeberg-palkinnosta. Nyt blogosfäärissä villiinnyn minäkin, vai onko blogikin yksi saareke Somen edustalla?
O. P. Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia) ei ole lähelläkään omaa runotyyliäni tahi käsitystäni (hei, se on ihan okei!) enkä ollut käsi ojossa ensimmäisenä mestoilla hihkumassa palkinnon puolesta. Se olisi ollut vähän noloa syistä että:
- kyllä minun yleinen kantani kokeellisuudesta tiedetään
- en ole oppinut pitämään kirjasta vielä
MUTTA
OLEN kuitenkin
kaikesta HUOLIMATTA
helvetin iloinen, että kymppitonnin arvoinen Runeberg meni runoilija Olli-Pekka Tennilälle Jyväskylään.
Olen ensinnäkin aina sanonut (olen), että Poesia julkaisee tämän päivän kiinnostavinta runoutta. Jo Tanssivan Karhun tipahtaminen Ntamon Maria Matinmikolle ja Kääntäjäkarhun meno Poesian & Savukeitaan Jukka Malliselle kertoi palkintoruletin selvästä tervehtymisestä. Isoilta kustantamoilta tulee toki edelleen hyviä runokirjoja mutta voih niin vähän eivätkä ne ole millään tasolla skenessä mukana.
Oikeastaan en edes tiedä miksen ole vieläkään oppinut pitämään kokeellisesta/ viehättävästä kielellis-esteettisestä runoudesta. Ja vaikken oppisi pitämäänkään, niin ennakkoasenteeni pännii minua. Suhtaudunhan esimerkiksi kokeilevaan teatteriin ja proosaan suurella uteliaisuudella.
Ja totta tosiaan. Nyt kun luen Tennilän runokirjaa Poesian tarjoamalta peedeeäffältä (lataamisen avoin mahdollisuus, taas yksi syy miksi Poesia on paras), väitän tuntevani nautintoa.
Jotakin sellaista, mitä tuntee museoissa järisyttävien videotaideteosten edessä.
Että kaikki ohimenevä olisi merkityksellistä, täällä,/ kuten tuossa elokuvassa.
Ja että elokuvasta löytyisi/ merkityksettömyyden keidas, joka täällä tukahduttaa jo puita.
- Olli-Pekka Tennilä. Yksinkeltainen on kaksinkeltaista. Sivu 34.
Aikoinaan keväällä kirjaa ensimmäisen kerran lukiessani olin kai toivonut olevani itse Poesian runoilija ja ärsytti koska ei minun runokokoelmassani ollut yhtään tyhjää sivua.
Ensivaikutelmani ovat ilmeisesti aina pinnallisia ja täytyy opetella olla luottamatta niihin.
Yhteenveto:
+ Kansallisrunoilijan palkinto meni vihdoin nykyrunoilijalle!
+ palkintosummalla voi oikeasti tehdä jotain
+ kustantamona Poesia
+ kuten viimekin vuonna (Katja Ketun Kätilö), palkittu teos on laadukas.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Tätä on linkitelty jo joka puolella
some-maailmaa, mutta haluan silti, että sen näkisi vielä joku.
Joku! Katseluaikaa Areenassa on muutama päivä.
Marina Abramovic: the Artist is Present
Dokumentti on
maagisesti kuvattu. Siihen on saatu häkellyttävästi taltioitua
Marina Abramovcin MoMA-näyttelyn intiimi performanssi. Lisäksi
dokumentissa esitellään koskettavasti Abramovicin ja toisen
performanssitaiteilijan, Ulayn, suhdetta ja heidän yhteisiä
töitään.
Haluaisin säästää loppuun vielä yhden
adjektiivin: pakahduttava.
Nuori Marina Abramovic ja Ulay. IMPONDERABILIA 1977
Oma kiinnostukseni performanssiin ei
ole hiipunut, mutta minusta on tullut vallan ujo toteuttaakseni
sellaisia enää itse. Eikä avaruustyttö Malin ole oikein mitään
verrattuna nuoreen Marinaan.
Vain kerran olen pukeutunut Maliniksi
ja pitänyt runoperformanssin, mutta naamiasissa, banaanin rinnalla,
olin vain yksi monista.
Kuvassa Marina ja Ulya ovat saavuttaneet toisensa Kiinan muurilla. He ovat kävelleet yhtäjaksoisesti kolme kuukautta muurin ääripäistä toisiaan kohti.
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Poetry Jamit sen kuin porskuttavat. Jälleen oli huvila täynnä taiteen ystäviä, kuten näistä Joonas Antikaisen ottamista kuvista näkee. Erityisen ilahduttavaa on open mic-osuuden jatkuva suosio. Uusia runoilijoita nousee edelleen Mascotin lavalle esiintymään niinkin paljon, että kaikille ei valitettavasti riitä aikaa. Helsinki Poetry Connection miettiikin aktiivisesti, kuinka järjestelmä saataisiin kaikkein toimivimmaksi niin, ettei kenenkään pitkän jonotuksen ja jännityksen jälkeen täytyisi kääntyä pettyneenä takaisin.
Yksi lääke esiintymiskuumeeseen on tietenkin Kiiski Open mic, joka järjestetään seuraavan kerran lauantaina 19.1.2013 (hyvää Uutta Vuotta minunkin puolestani!) Runeberginkatu 26:ssa.
tiistai 18. joulukuuta 2012
Tsekatkaa tämä kerta kaikkiaan metka (kuva)taideblogi, GOO G'JOOB. Taiteilija "Onni Hyödyn" kohtasin Aallon joulumarkkinoilla. Todellisia helmiä siellä kaiken hips- tuota, yligraafisen (yligraafinen?!) tuotannon keskellä.
Sain haalittua itselleni sieltä ainakin tässä postauksessa esillä olevat teokset joulukortteina. Muita ei valitettavasti ollut blogissa näkyvillä, enkä kehtaa niitä ilman lupia nettiin skannailla. Notta eikun Beatles soimaan ja hymy pyllyyn.
kummeksuin kun luin
Jaroslav Seifertin vaimon olleen
mustasukkainen miehensä runoille
monta tapaa
suhtautua puolison työhön
ylpeydestä vihaan
rakkaudesta inhoon ja häpeään
Ote Kari Aronpuron runosta Hammaslääkärin odotushuoneessa
Aika ajoin tulee pohdiskeltua, kuinka paljon kirjoittamiseni paineet johtuvat siitä, että avomieheni kirjoittaa niin paljon ja niin hyviä tekstejä. Hitto, eihän se voi olla vaikuttamatta, eihän?
Olen toki ylpeä hänen teksteistään (en niin ylpeä hänen taidoistaan viimeistellä ;) ), mutta kuten tanssijaystäväni totesi, hän ei voisi koskaan seurustella tanssijan kanssa, sillä liitto olisi varmasti täynnä kilpailua ja mustasukkaisuutta. Ja vaikken näin voimakkaasti itse linjaa kokemuksiani, niin onhan se Juhon pöytälaatikkotuotannon määrä varsin musertavaa löydettävää.
"Tule Nuoren Voiman Liiton runokokoelmakurssille keskustelemaan runokokoelman konkreettisesta työstämisestä, jakamaan pohdintojasi ja kuulemaan niin ammattilaisen kuin toisten kirjoittajien (ja lukijoidenkin) näkemyksiä asiasta."
Tämä ei ole elokuva-arvostelu, koska en osaa sellaista kirjoittaa, tämä on hatunnosto - ei, ylistys - yhdelle suosikkielokuvalleni, Hayao Miyazakin Tuulen Laakson Nausicaälle. Ole hyvä ja laita jompi kumpi kappaleista soimaan!
Humaani, ekologinen, ajankohtainen, kantaaottava... niin kovin nipisteleviä ja vähäpätöisiä sanoja tämän suuren tarun rinnalla. Ja silti valtaisa Tuulen Laakson Nausicaä joutuu näiden sanojen armoille tuhansissa ja taas tuhansissa arvosteluissa. Tuntuu melkein väärältä, että useimpien videoiden alustuksessa on se WWF Suosittelee-teksti, sillä se lyö filmiin heti puolensa valinneen leiman.
Jos olet lukenut tähän asti, etkä ole nähnyt elokuvaa, kannattaa lopettaa sillä aion spoilailla pitelemättömästi.
Tuulen Laakson Nausicaä ei valitse puoltaan. Luonnon, sen eläinten (pääasiassa helvetin rumien hyönteisten) ja jakautuneen kansan välille ei synny hyväpaha-vastakkainasettelua, sillä jokainen tahtoo pohjimmiltaan hyvää ja seuraa vain vimmaisesti omaa henkiinjäämiseen vaistoaan.
En halua keskittyä juonikuvioon, mutta pieni alustus on tehtävä. Tulevaisuutemme planeetta näyttää varsin kurjalta. Saastemeri on niellyt suurimman osan ihmiselämästä, ja viimeiset kansat sinnittelevät tyylillään. Tuulen laakso on rauhallinen kyläyhteisö ja Nausicaä sen viisas prinsessa. Tuulen laaksoa ympäröivät kansat ovat kokeneet sodan ja valloittamisen keinoksi selviytyä alati lähestyvältä saasteelta. Kansat on yhdistettävä yhteiseksi rintamaksi ekohaastetta vastaan.
Eeppisen kerman tuo myös se tieto, että yksi porukka on kaivanut muinaisen Jumalsoturin haudastaan ja kaavailee siitä voittamatonta helvetinsotilasta. Tämä lisää muiden osapuolten pelkoa ja sitä myöten sotaintoa. Ohmut, aivan ihanan nerokkaat jättiläishyönteiset ovat saastemeren vaarallisimpia asukkeja. Saastemeri on niiden maata, ja tasapaino järkkyy, jos siihen kajotaan. Selkeämmin sanottuna, valtavat ohmut saattavat lähteä tuhatpäisenä laumana liikenteeseen ja tallomalla hyvästellä rippeet ihmiskunnasta.
Lähes 25 vuotta vanha elokuva on ajankohtaisempi kuin koskaan - ja voihan hemmetti, käytin tuota iljettävää sanaa. Täytyy jatkaa palvomisen tietä ja lopettaa vatvominen.
En voi edes kertoa, kuinka paljon rakastan päähahmoa, Nausicaätä. Hänen hahmonsa on jumalallinen. Haluan olla samanlainen, täynnä viattomuutta ja rohkeutta. Saatan ottaa hänet liiankin henkilökohtaisesti...
Prinsessa on kristityn marttyyrin perikuva, mutta tässä tapauksessa, ehdottomasti positiivisessa mielessä. Elokuvan Nausicaä on varsin erilainen kuin sarjakuvien. Mangassa hän käy päässään läpi kaikenlaista diippiä shittiä, mutta tämä on Miyazakin valinta. Elokuvan Nausicaä pysyy järkähtämättömän rakastettavana ja tiedostavana kuolemaansa saakka.
Ja hänen lentotaitonsa! Liituri! Hänen hiuksianostattava kykynsä kommunikoida petojen ja eläinten kanssa! (Hiuksianostattava ei varmaan edellisen lauseen yhteydessä toimi, mutta elokuvan nähtyänne ymmärrätte).
Muutamat kohtaukset suorastaan särkivät sydämeni. Itkin katketakseni, kun Nausicaä, käsi ja jalka säpäleiksi ammuttuna, yrittää estää ohmun poikasta menemästä happomereen. Jo valmiiksi romutettu jalka vajosi happoon, ja silti prinsessa vain työnsi hyönteistä etäämmälle, kunnes lyyhistyi voimansa menettäneenä.
Rakastin myös alun voimakasta kohtausta, missä Nausicaä rauhoittaa vuoren kokoisen ohmun pienellä huilulla ja muutamalla pikkupommilla. Entäs se kohtaus, jossa hän irrottaa hymyillen kaasunaamarinsa myrkkymetsässä pelastaakseen muutaman itsekkään vanhuksen?
Prinsessa ja ohmunpoikanen
Lopusta en voi puhua. Se on niin järisyttävän kaunis.
Joku kriitikko oli tölväissyt, että ekologisuus ja pasifismi on Nausicaässä päälleliimattua. Että mitä? Toisin sanoen: mä katoin elokuvaa, joka kertoi jostain sodan ja ekokatastrofin partaalla sinnittelevästä kylästä ja musta se aihe oli vähän niinku ärsyttävä, että olis ne voinu laittaa jotain kivaa väliin, joka ei siis kertois näistä hohhohhoijaajutuista.
Hitto näitä viisastelijoita. Näen sieluni silmin tämän finninaaman miettimässä elokuvan TEEMOJA ja KANTOJA ja TEESEJÄ ja SANOMAA ja PIILOTETTUA SANOMAA, sillä hän ei voi eikä osaa vain kirjoittaa rakastavansa tai inhoavansa. Nykyiset kritiikit ovat lähinnä esittelyjä. Jos kriitikko ei ole pitänyt työstä, hän viljelee pelkästään viheliästä nonsensea. Totta kai kriitikon täytyy olla huolellinen mutta äh... kun erityisesti lehtien arvostelut on nykyään pelkkiä tekstiviestejä, joiden ainoa informatiivinen sisältö on tähtien, pallojen tai pisteiden määrä. Meiltä on kielletty lapselliset sanat en pidä ja pidän. Ilmiö ei välttämättä ole yksittäisen tahon synti, ehkä se on vain tämä intellektuellismin pyyhekumi ja itsesensuuri.
Tuulen Laakson Nausicaäta on vaikea kuvailla. Se on sydämen ja sielun elokuva. Se koskettaa tarkoin varjeltuja tunteitamme kaikella naiviudellaan ja hyvyydellään. Se ei ole hyvä tai huono leffa, se ei minulle henkilökohtaisesti ole elokuva laisinkaan. Taidetta se on, tai se on jotakin, jonka voi vain taiteen kautta tuoda esille.
Ystäväni lahjoitti minulle oman deeveedeensä sanoen, että minun on katsottava se yksin ja vasta kun tunnen hetken oikeaksi. Olin skeptinen; pidän hyvin harvasta elokuvasta. Löysin jopa Henkien Kätkemästä huomautettavaa.
Se on ANIME. Katso se nyt kuitenkin.
Laitoin levyn pyörimään eräänä hämärtyvänä iltana, kun asuntoni oli tyhjä eikä J ollut palaamassa pariin päivään. Kohdallani vaikutus oli varmaan poikkeuksellinen ja henkinen, miltei paranormaali. Muistan kyynelten virranneen joo viiden minuutin katselun jälkeen. Suurin syy tähän oli täydellinen, täydellinen ihminen, Nausicaä, Tuulen Laakson prinsessa.
Hayao Miyazaki saa voimansa korkeammalta. Hän on näkijä. Hän käsikirjoittaa, ohjaa ja piirtää niin vavahduttavia ja ilahduttavia elokuvia (törmäsin myös arvosteluun, jossa joku kehtasi pitää Hayaon käsikirjoitustaitoja puutteellisina), että pyörin tuskissani ihastuksesta. En lähde vertailemaan Miyazakia muihin ohjaajiin tahi ihmisiin, sillä hänen tyylinsä on täysin omaperäinen. Joitakin siltoja koitan kuitenkin rakentaa Muumilaaksoon ja erakkoluontoiseen Tove Janssoniin, mutta tämäkin tuntuu väkinäiseltä. Hayao Miyazaki on verraton.
Katsoin lapsena Pokemoneja (jotka eivät olleet niin huonoja, ja lisäksi ne korostivat "eläinten" ja ihmisten ystävyyttä, joskin hiukan vinoutuneella tavalla), Prätkähiiriä ja Power Rangerseja, mutta nykypäivän lastenanimaatiot järkyttävät minua. Eivät edes lippulaivat Toy Story, Wall-E*, Shrek tai Disneyn "kovat" animaatiot esimerkkinä nyt vaikka Kung Fu-panda, pärjää mitenkään Studio Ghiblin animaatioille. Vanhemmat klassikot, kuten Leijonankuningas ja Pocahontas, ovat kyllä verrattavissa Nausicaän. Ja miksi minä tuhlailen kursiiveja? Tämä ei ole arvio!
Kyllä lapset tykkäävät Smurffeista, Alvin ja Pikkuoravat 3D:stä ja vaikka mistä paskasta, kun ei heille muutakaan tarjota. Tintti (3D) oli ihan hyvä yritys, joskin sen taustalla on erinoimainen sarjakuvasarja.
Tinttikin ryssitiin juuri siinä vaiheessa elokuvaa, kun ei enää viitsitty seurata Hergén moniulotteista juonta. Ehei - aikuiset studioissaan olivat päättäneet, että tähän väliin tarvitaan kunnon kaksintaistelu, sellainen, jossa murskataan maisemaa ja särjetään paljon lasia, niin siis juuri sellainen, josta lapset varmasti tykkäävät. Elokuvassa on täysin tuulesta temmattu kohtaus, jossa nosturit mäiskivät eläimellisesti toisiaan mäsäksi...
Okei, päättäkööt lapset itse mistä tykkäävät, lopetan jeesustelun. Minä olen kuitenkin jo aikuinen, eikä minulla ole kuin kivenmurusia jäljellä niistä mielikuvituksen valtakunnista - muistoja siitä, mitä oli elää vailla ironian ja todellisuuden rasvaista taljaa.
http://www.nausicaa.net/miyazaki/manga/nausicaa.html - Alkuperäinen mangasarja - meikäfanilla tilauksessa. Pakko kertoa vielä sitten, minkä fiiliksen se herättää, kun olen muutenkin näin päissäni. Sarjis on reilu tuhatsivuinen. Eli suht reilu.
Ja nyt...
Kehno versio. Oikeasti Nausicaä of the Valley of the Wind/ Katse no Tani no Naushika täytyy katsoa hämärässä, rauhassa, hyvästä telkkarista - ja yksin.
*Luin, että Wall-E:n tekijät ammensivat avoimesti Tuulen laakson Nausicaästä.
Katson parhaillaan Teemalta lasten oppimisvaikeuksista kertovaa dokumenttia. Löysin hengenheimolaiseni pojasta, jolla on vaikeuksia matematiikan kanssa. Todella suuria vaikeuksia.
Soitin Juholle itkuisena ja helpottuneena. Pojalla oli täsmälleen samanlaisia ongelmia kuin minulla, mutta onneksi hänet osattiin ottaa vakavasti. Olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä dokumentteja lukihäiriöisistä ihmisistä mukaan lukien prisenssa Victorian, jonka oppimisvaikeudesta on tehty suorastaan kansallistarina.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun joku mainitsee televisiossa, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat niin huonoja matematiikassa, että se luokitellaan häiriöksi. Tai että sille ylipäänsä voi olla selitys, muu kuin yleinen oppimisvaikeus tai tyhmyys.
Kun nyt tutkin internetin aarteistoa, löydän lukuisia sivustoja aiheesta, esimerkiksi wikipediasta, otsikolla "dyskalkulia".
On täysin selvää, että ongelmani matematiikan kanssa on poikkeuksellista, ja se on myös täysin selvää jokaiselle minua koskaan opettaneelle aikuiselle. En silti koskaan saanut minkäänlaista hyväksyntää tai apua. Paras matematiikan kokeiden tulos koko elämäni aikana on 6-. Naurakaa vaan. Kyllä se muakin aika paljon naurattaa.
Kun lukion rehtori havaitsi matemaattiset lahjani, hän vaikeni. Pitkän aprikoimisen jälkeen hän ilmoitti, etten koskaan pärjäisi lasten kanssa.
Ala-asteella matematiikan opintoni eivät koskaan alkaneet. Ensimmäisestä oppitunnistani saakka ollen ollut täysin pihalla. Kun opin laskemaan kymmeneen, tulivat kaksinumeroiset luvut.
Esimerkiksi 20.
Äitini opetti laittamalla kaksi kymmenen markan kolikkoa eteeni, ja pyysi sanomaan ääneen, mitä näen.
Sanoin: kaksi kymppiä.
Äiti: paljon se on?
Aura: En tiedä.
Äiti: Kaksikymppiä?
Mä: ...!
Tajusin summan vasta kun se sanallistettiin. Lukuna 20 oli vain jotakin, jotakin. Muistan tälläiset tilanteet hyvin; en ole unohtanut niitä satoja nöyryytyksen hetkiä, joita olen opintojeni aikana kokenut. Kun digitaaliset rannekellot tulivat muotiin, olin pihalla ajasta, sillä numerot olivat kaiken ongelman ydin, niin kuin lukihäiriöiselle aakkoset.
Kun luokkakoot ovat kasvaneet, on hemmetin vaikeaa järjestää yhdelle tai muutamalle oppimishäiriöiselle aikaa tai tukiopetusta. Jos jouduin pienryhmään, ei se juuri oppimiseeni vaikuttanut, sillä en vain oppinut. Kertaakaan minua ei missään tehtävässä armahdettu, minulle ei annettu lisäaikaa, eikä kukaan tullut kannustamaan. Opettajat lähinnä säälivät ja ärsyyntyivät. Pahimmassa ja useimmassa tapauksessa minut laitettiin jonkun toisen viereen istumaan, niin, että luokkakaverit joutuivat neuvomaan minua opettajan sijaan.
Lukion opintosuunnitelmassa ei ollut kohdallani mitään järkeä. Ei mitään. Lyhyessä matematiikassa pakollisia kursseja oli kuusi, ja voitte kuvitella kuinka monta niitä oli minulle, kun en koskaan päässyt läpi ensimmäisellä, joskus toisellakaan kerralla. Olin itselleni hyvin, hyvin vihainen, kun en edennyt kemiassa, vaikka rakastin kyseistä ainetta. Yritin roikkua jatkokursseilla, enkä vain siksi että saisin täyttää jonkun putkilon räjähtävällä nesteellä, vaan siksi, että taulukot ja arvoitukselliset luvut, yhdisteet ja teoriat kiehtoivat minua.
Jos minulla olisi tärpännyt matematiikassa, opiskelisin luultavasti kemistiksi tai arkelogiksi.
Olen käyttänyt matematiikkaan enemmän aikaa kuin mihinkään oppiaineeseen koskaan. Tästä kiitoksena todistuksessani on pelkkiä nelosia ja vitosia. Olin ahkera tyttö, yhdessäkin todistuksessa opettaja ihmettelee arvosanojani, koska olin aina paikalla ja kuuntelin tarkasti. Hän epäili minun vain olevan koekammoinen (sitäkin).
Kärsin matematiikasta psyykkisesti ja fyysisesti: sain paniikki- ja ahdistuskohtauksia, ihan tavallisia itkupotkuraivareita ja salailin vikaa sairaalloisesti (tähän kirjoitukseen saakka). Minulla ei ole muita oppimisvaikeuksia.
Haluan antaa esimerkkejä joistakin ongelmista, jos vaikka joku saman kokenut eksyisikin blogiini. Opettelen kaiken aina ulkoa.
Logiikka puuttuu esimerkiksi kertotauluista. En osaa ratkaista.
Jos minulta kysytään, pitäisikö tämä jakaa, kerrata vai vähentää, en tiedä. Pilkun siirtäminen? Vitsi. Erotus? Hah. Ja tässä ovat vasta matematiikan perusopit, sitten lähdettiin piirtelemään ja kääntelemään. Olin asetoon. Olin äimistynyt. Poimin suosikkisanojani opetuksen melskeessä: aritmetiikka, tetraedri ja oktaedri (näitä on paljon, koska rakastan geologiaa), hypotenuusa, hyberbolinen, derivaatat, muunnosmatriisit ja vektorit ja niin edelleen! Jos eteeni tuli esimerkiksi "kuvajoukko" tai laskimme avaruudellista matematiikkaa, olin tietenkin aivan muualla kuin laskennassa.
Minun on helpompi laskea "kokonaisia" lukuja kuin "puolikkaita", siis esimerkiksi 80+20 kuin 0,50s - 16,80 e. Kuten aiemmin mainitsin, en osaa oikein laskea summien erotuksia.
Huomaan matemaattisen häiriön todennäköisesti tuovan joitakin ongelmia myös oikeinkirjoittamiseen, mutten ole harmissani, koska kirjainten ollessa kyseessä en hätäile tai kiukustu...
Kiitos Teeman ohjelman, olen entistä vakuuttuneempi, että tälläinen ongelma todella on olemassa, ja että se on minulla. En siis ole pelkästään retardi, hyvä! Jos saan joskus lapsia ja he jakavat tämän miellyttävän vaikeuden, toivon, että maailma on avoimempi monien väheksymän matemaattisen häiriön suhteen. Nykyinen kouluelämä tekee siitä suuremman numeron kuin se onkaan ja lisäksi hankaloittaa oppimista - mikä ihmeellinen paradoksi.
Sysmään kuuluu muuten pelkkää hyvää. Olen saanut projekteista kiinni.
Kuolinonnittelut! Vihdoin ja viimein! Olit niin hyvä ihminen, etten olisi kestänyt katsella sairasteluasi yhtään pidempään.
Sain lauantaina odotettua sähköpostia. Läskiperse hoitaja oli tsuikauttanut sinua jollain adrenaliinia voimakkaammalla. Hyvä niin.
Palaan hetkeksi menneisiin, onhan niin mukava muistella sitä aikaa, kun kykenit vielä ajattelemaan.
Olimme tosi hyvät ystävät. Tosi tosi ystävät. Suhteestamme paistoi ulkopuolellekin tietty perverssi sisarius - ja minä olin se, jota katsottiin ylöspäin, mutta älä kuvittele, että olisin itse katsonut sinua alas. Paitsi iltaisin, kun istuit lattialla liikuttuneena kuuntelemassa tarinoitani, olinhan tapani mukaan vallannut koko sohvan.
Läpi nuoruutemme minua vaivasi androgyyniytesi ja alistuneisuutesi 1800-luvun neitsytihanteelle. Olit kuin jokin Uuden Aikojen Vaginain Vartijoiden salajäsen.
Hävetti olla poissa luotasi pitkiä aikoja, sillä olit murheissasi vaikka muuta esitit.
Minun kanssani olit tomera: leikkasit ruohoa, teit taidetta ja ansaitsit rahaa.
Jos olin ollut pidemmän aikaa poissa, löysin roskiksestamme hirveät määrät piilotettua suru-ruokaa, vanukkaita, spagettia ilman kastiketta, makkaraa, Fazer-patukoita ja kuohukermaa (miksi, en tiedä).
En viitsi käydä tänä iltana enempää dialogia itsestäni itseni kanssa, joten mainitsen vielä, että olen käynyt joka päivä haudallasi ja pannut kivien alle ne kaikki setelit, jotka olin rouvalle velkaa. Kaikki elämääsi ravisutelleet symbolit, enkelit, asiat, joissa oli liilaa väriä ja koristeelliset intialaiset häkkyrät, ovat nyt kanssasi ikään kuin barrikadina muiden laantuneiden tautisten välissä.
Sinä olit minulle yksi kaikkien aikojen rakkaimmista ystävistä, sitä ei pidä ottaa loukkauksena. Suvaitsevaisuutesi ja luonnollisuutesi oli rikollisen ällöttävää tässä rottien valtakunnassa.
Pidä tyylisi, kohtaamme kuitenkin.
Tiedät kyllä kuka.
----
Rakas ****
En edes ymmärrä, miksi vaivaudun kommunikoimaan kanssasi. Ajattelin nyt kuitenkin onnitella, kun ei tässä maailmassa löydy enää muita kuin keinotekoisia ilonaiheita.
Onnea! Ken onnitteleepi?
Se syvällä arvissaan uiskenteleva, sinua huomattavasti pidempi ihmishenkilö, jonka kuitenkin sait MATELEMAAN varpaittesi edessä useamman vuoden ajan.
On perin outoa, että niistä kaikista ikävistä teoistasi huolimatta suurin surunaiheeni on se, että olet niin lahjakas liikunnassa. Itkin verta, kun sait ylispagaatin, tai kun urheilit niin, ettet voi enää saada lapsia. TAI, kun voitit minut turbokeihäänheitossa*. Tuollainen kaikki katkeroittaa ihmistä, joka on menettänyt pyhimyksen vartalon omaa laiskuuttaan.
Eipä mulla muuta. Ota vaan lisää sitä kakkua.
Terveisin, "tuntematon ääni yössä"
* Turbokeihäs on erityisesti invalideille ja naisille kehitetty urheiluväline. Sitä käytetään samalla tavalla kuin tavallista keihästä, paitsi että se on paksumpi ja siinä on rakettimoottorointi. Turbokeihäällä on osoitettu olevan psykologisestijahierarkkisesti suotuisia vaikutuksia varsinkin ala-asteikäisten tyttöjen keskuudessa, kun heidän on annettu päihittää voimakkaammat pojat urheilukilpailuissa. Turbokeihästä suositellaan ylipainoisille tytöille ja pojille ja kaikille muillekin liikuntarajoitteisille, joilla ei ole tarpeeksi lihaksia yli kolmen metrin heittoon. - Wikipedia
Hei ******** Mahtavaa! Ihanaa! Sinusta on tullut höntti! Pölvästi!!!
Eikä minun tarvitse enää katsella sinua.
Silloin, kuin jouduin katselemaan, olit niin komea ja edustava, että ilmassa leijui kateellisten katseiden tuimanpunainen, onnellinen henki. Olen aijoituksissa loistava - hyppään aina ketterästi seuraavaan, kun tilanne alkaa näyttää pahalta. Niin että hyvää joulua ja hyvää Uutta vuotta. Pidin kirjeen ytimekkäänä, koska siinä on sinulle muutenkin liikaa konsonantteja ja vokaaleja.
Tää nyt on pelkästään tälläinen Facebook-päivitys, mutta tiesin, en siis ollut nähnyt edes unta, vaan tiesin, että Rosa Liksom voittaisi Finlandian.
Oulun runoreissulla väitin kiven kovaa (viikko ennen nimen julkistusta), että Hytti nro 6 on vienyt voiton, eilen luin. Jostain. Tästä olen saletti.
Kaverit siinä sitten penkoivat intternettiä.
"Ihmeellistä. Ei näy missään uutista."
"Se on vaan siellä kulttuuriuutisten saastan seassa."
Etsiydyin pitäjän baariin, sillä Sarkian hiljaisuus kävi ylivoimaiseksi. Olin nähnyt lenkkeillessäni houkuttelevan irkkubaariin, ja sinnehän se matka vei. Tyrmistyneenä jouduin kuitenkin kääntymään sitä varoiteltua hotellin aulabaaria kohti, sillä Saint Olav's pubin ovessa oli lappu.
SULJEMME PERJANTAISIN KELLO 16. HOTELLIN BAARI PÄIVYSTÄÄ!
Teki melkein mieleni kirjoittaa alle että VOI EI, EI!!!
Kello oli kuusi, joten ajattelin, että kirjasto olisi vielä tunnin auki. Ei. Neljältä sekin meni kiinni. Aukioloajat olivat niinikään tyrmistyttävät: ma-ke 9-12. Mitä! Torstaisin kello seitsemään sentään!
Aulabaari oli juuri niin tyly kuin olin pelännytkin. Koska se oli tosiaan osa hotellia, perheet lopettelivat vielä ruokailuaan. Kaikkialla haisi ranskalaiset ja kana, pari kakaraa nurisi osastoillaan.. Asiakkaat yrittivät varmaan unohtaa missä he olivat, niin helvetillinen viinanlemu ja meteli heidän kulmiltaan kantoi.
Olut maksoi enemmän kuin Oulussa - josta mun piti muuten kirjoittaa gonzo runomatkakertomus.Helsinki näyttäytyy taas yllättävän halpana kaupunkina. Siellä voi ainakin itkeä olusen ääressä, jos ei ole varaa asuntoon.
Kaiken kukkuraksi ABC-bensa-asemalta varastetun sisustuksen keskellä soi joululevy, jonka myöhemmin laskin kuuden kappaleen pituiseksi.
Hakeuduin pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Paikallinen leidi tuli eteeni huojumaan ja laulamaan hopiti-hupsiksen kanssa kaanonina Kulkusia.
Eikä tässä vielä kaikki. Pimein ja syrjäisin mesta paljastuikin lavan edustaksi. Noin suunnilleen saman tien kun sain päiväkirjani auki, lennähtivät takanani olleet verhot sivuun ja lavalle tuli touhuiamaan kaksi keski-iän juuri ja juuri tasapainoisesti ohittanutta muusikkoa.
Olisin ollut iloinen, ellen olisi ollut nyt koko baarin keskipiste. En ollut huomannut valtavaa kaiutinta pääni yläpuolella. No, olkoon mitä tahansa musiikkia, ainakin se voittaisi tämän joulurallin.
REKEHEN, REKEHEN, NOUSE MATKAHAN
Jos sillä levyllä olisi soitettu kaikkein aikojen kaunein joululaulu, Kristuksen syntymästä kertova Heinillä härkien kaukalon, olisi sekin varmaan saanut Hevisaurus-sovituksen.
Muusikot soittivat sähköpianoa ja harmonikkaa. En ollut täysin vakuuttunut kombinaatiosta. Sitten tuli se ensimmäinen kappale ja tanssilattialle rävähtivät pyöreät diskovalot - kyseessä oli valssi. Kyllä, uskokaa, tämä oli kerta kaikkiaan käsittämätöntä, heti ensimmäisen laulun ensimmäisellä puoliskolla vaappui eteeni sen ensimmäinen mies.
Minua melkein itketti poloisen look. Isot saapikkaat ja tuulipuku. Toinen silmä puuttui. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde, tiehesi siitä.
Olen lukenut feminististä itsepuolustuskirjaa. Katso suoraan silmiin (tässä tapauksessa SILMÄÄN), älä anna ehtoja, älä kysy että mitä sä oikein teet, koska vastapelaaja saa silloin pallon ja esittää röyhkeyksiä. Katso suoraan silmiin ja sano ystävällisesti ei. Jos ei auta. Sano kunnolla jumalauta ei.
MIKÄ SUA RIIVAA, äijä karjaisi ja tarttui nenääni ja yritti kääntää sen ympäri.
Nyt riitti. Tuskin olin ehtinyt edes koskea kaljaani.
Olen ilmaissut tämän tekstin aikana varmaan jo kymmeniä kertoja, että EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI. Se kulkusia-leidi kyseenalaisti myös läsnäoloni. Naiset, heittäytyvät heti miesten kelkkaan. En ollut tervetullut tähän paikkaan, jota ei voinut kutsua edes kapakaksi, ehkä jonkinlaiseksi oluenmyyntipisteeksi.
Pakkailin tavaroitani, mutta jäin kuuntelemaan vielä syntikka-hanuriduon laulaman Uralin pihlajan. Se on hyvin kaunis kappale, ja annoin heille aplodit. Ei olisi pitänyt. Aikaisempi herrasmies tuli muksauttamaan nyrkillä suoraan nenään. Ei kipeästi, mutta juuri niin sen verran inhottavasti, että olisin voinut heittäytyä epämiellyttäväksi.
Marssin ulos, huudot perässäni.
Toivoin jostain syystä, että olisin lyhyempi, sillä mekkoni ja korkokenkieni väliin jäi aivan liian paljon härnäävää tilaa. Juho olikin varoittanut, että älä lähde korkokenkien kanssa liikkeelle.
Olisi pitänyt kuunnella.
Ensimmäisen illan baarikurnuttelu oli siinä. Saas nähdä, uskallanko minnekään enää tämän retken aikana. Ehkä sinne irkkubaariin? Mutta se taitaa olla kiinni viikonloppuisin xD XD.
Ei sillä, että katuisin tätä periodia, ei, ei Sysmä edes arveluta minua. Olen alkanut viihtyä ainakin tässä talossa. Seinäkello tikittää meditatiivisesti ja aurinko värjää verhojen kautta kaiken miellyttävän siniseksi. Olen pyyhkinyt pölyt ja aion laittaa asunnon joulukuntoon, kuin Peppi Pitkätossu. Pihallani möllöttävä traktori voi olla hevonen. Ja apinoita kyllä löytyy.
En ole tavannut yhtäkään ison puljun kustannuspäällikköä missään runotapahtumassa. Se voi johtua kolmesta syystä: he piileskelevät kuin agentit alter-egojensa takana. Heillä ei ole aikaa. Heitä ei kiinnosta paskan vertaa.
Runoja julkaisevat ja samalla runojen lukijoita hengissä pitävät tahot ovat tällä hetkellä pienkustantamoita. Runokulttuuria pitävät vahvasti yllä sekä pienet että isot järjestöt, pienlevikkiset lehdet ja runotapahtumia järjestävät, persaukiset ryhmittymät ja ihmiset.
Runous voi tällä hetkellä todella hyvin - katutasolla. Kirjastojen sisäänostot ovat mallillaan, mutta kirjakauppojen sen sijaan naurettavan pieniä. Kirjakaupat heittävät runokirjat jonnekin huumorikirjojen ja Sofi Oksasen keittokirjojen väliin. Kaikki on surullista, vittu.
Runokirjoja ei myydä. Yksi syypää on kauppa, toinen syypää ovat runoja kirjoittavat ihmiset, jotka egoistisesti kyllä jonottavat kaikenmaailman kesäkursseille, mutteivät jaksa tutustua esimerkiksi nykyrunouteen. Heitä on valitettavasti luennot pullollaan, ja joka toisen motiivi on minä. Sitten on tämä headhuntereiden puute, tai sellaisten headhuntereiden puute, jotka ymmärtävät kiertää tapahtumissa ja tutustua peräti oikein hyviin runoilijoihin, jotka valloittavat muullakin kuin sillä joulukuussa nopeasti vilkaistulla kässärillä. Minulla on monia ystäviä, joiden lahjakkuutta ei arvostettu lainkaan, ja jotka myyvät omakustanteita kuukaudessa sen mitä perusrunoilija vuodessa, kahdessa.
Kustantamot kieriskelevät painoksiensa kanssa. Runoilijoita kohdellaan kalseasti ja kerrotaan suoraan, että imagosyistä me sua vaan julkaistaan. Hävetkää.
Prosaisteja nuoleskellaan. Tositekijöitä! Tavallisille ihmisille tavallisia ehtoja kirjoja! Esim. dekkareita, joihin ei voi palata koskaan paitsi ne ihmiset, jotka ovat keksineet Agatha Christien ja eivät pelejä tai tv-sarjoja.
Ehkäpä runojen kustantaminen pitäisi lopettaa kokonaan. Lähdetään sille linjalle, minne Liket ja Sammakot ovat lähteneet, itketään Heli Laaksosen perään ja painetaan sitaattikortteja, yhä uudestään ja uudestaan beat-runoilijat esille erilailissa hienoissa kansissa - tai peräti pokkareina! Raflaavat otsikot, tunnettujen ihmisten elämänkerrat, jotain hauskaa, yliluonnollista tai vertahyytävää.
En usko, että isojen kustantamoiden jehuilla on harmainta aavistustakaan siitä, mitä Suomessa tapahtuu ja mitä kannattaisi tehdä. Eräällä tässä mainitsemattomalla paikkakunnalla viimeksi esiintyessämme saimme viestiä perään, että järjestäjälle on tulvinut kiitosviestejä ja jopa puheluita, että mistä tätä saa lisää.
Harmi etteivät monetkaan meistä voi myydä näille runsain joukoin kuuntelemaan tulleille tuntemattomille ihmisille kirjojaan, koska niitä ei ole. Omakustanteella saisi toki heti rahaa käteen, mutta pitääkö siihen lähteä ja samalla nöyrtyä totuudelle, että hyviä kirjoja ei sitten löydy kirjastoista, ei kirjakaupoista, ei arvosteluina? Tuulipukukansa ei saisi koskaan tietää runoilijasta, joka jostain uutuudenviehätyksestä tai jostain, saattaisi koskettua.
Kultainen kiitos Nihil Interitille, kultainen kiitos Ntamolle, kultainen kiitos Savukeitaalle, Poesialle, Sanasadolle. Kultainen kiitos Nuoren Voiman Liitolle, Tuli & Savulle ja niille säätiöille jotka auttavat näitä ihmisiä saamaan edes joskus työrauhan muiden töittensä keskeltä. Järjestöjä, joita tahtoisin kiittää on vielä hurjasti enemmän, ja heidän takanaan todennäköisesti ylityöllistettyjä duunareita, jotka jaksavat uskoa tähän ja käyttää vapaa-aikansa runouteen. He luovat erityisesti meille nuorille toivoa, jotka varsin nopeasti saattavat häpeillen kääntyä kirjapainojen puoleen. Kiitos.
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Kaksi uutta sanaa: datakatto (2011) dynamiittimuuli (1700)
tänään vastaanottamani viesti: Mikkelissä junaan nousi mansikkakärry. Myynnissä mansikoita torihintaan. Sanoivat että jäävät pois Siilinjärvellä.
torstai 23. kesäkuuta 2011
Ihmisen ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloaan tekemällä jotakin hyödyllistä.
Ihminen on itse oman olemassaolonsa oikeutus.
- Timanttisutra
Wedding with the wind on alkuperältään äitini suunnittelema performanssi/ympäristötaideteos. Idea oli yksinkertainen. Hän laittoi Hangon merenrantasataman vanhaan, ilmeisesti palaneeseen ja ajan repimään bunkkeriin valkoisia lakanoita, häähuntuja muistuttavia komeasti liehuvia kankaita.
Mielestäni hän halusi osoittaa kunnioitusta rakastamaansa Hangon kaupunkia, satamaa ja merta kohtaan, mutta Wedding with the sea ei olisi kuulostanut tarpeeksi artsulta.
Nyt käyn itse työhön Wedding with the wind-teemalla omaa äitiäni ja tavallani luontoa kunnioittaen. Paikka on tietenkin salainen, mutta tarvitsisin yhden valokuvaajan mukaani ryhmästämme – todennäköisesti kesäyötyöhön.
Lyhyt ote meitsin mietteistä julkiseen runoiluun liittyen. Ote koulutehtävistä, mitä niitä uusia kirjoittelemaan.
"Mun tärkeimmäksi runouden muodoksi on tullut lausuminen, esiintyminen. Tämä on jossain määrin haitannut syventymispyrkimyksiäni, ja kirjoittamistani on värittänyt kärsimysarvo ja komedia. Tätä ennen olin vanginnut itseni Aukea.netin kontekstiin, mikä oli haitallista, koska olin jatkuvasti pyrkinyt pitäytymään kokoelmissa ja tarpeeksi luettavissa, toisin sanoen kansantajuisissa ja lyhyissä runoissa. Kun sieltä päästi irti, piti astua jo lavalle ja Juho Niemisen kumppaniksi NÄYTTÄMÄÄN KAIKILLE TYTTÖRUNOILIJOILLE JA KOKEELLISILLE PIKKUPORVAREILLE.
Kirjoittamistani on myös painostanut jatkuva pisteyttäminen. Aukeassa oli pistesysteemi, jota kurittivat nimettömät ykköstelijät ja kateelliset tyypit. Sitten menin vieläpä runouden sm-kisoihin ja esitykseni jälkeen minulle nostettiin numeroita: 6.9...7.1...7.2...8.3 (huippulukeman kliimaksi!).
On vaikeaa olla vaikeatajuisempi ja kokeileva koska pelkää teeskentelevänsä tai tulevansa tyrmätyksi. Siksi hiljaiset, tutkivat ja kysyvät runot ovat jääneet. En ole tutustunut niihin tarpeeksi ja olen pitänyt itseäni vääristyneesti liian fiksuna, varsinaisena postmodernismin perseellepotkijana, persuna.
En tiedä, huvittaako minua enää ensikokeiluni jälkeen osallistua suomenmestaruustaisteluun, kun esiintymisaikaa on köyhät kolme minuuttia eikä se välttämättä enää tue tyyliäni - jos kenenkään. On melko ikävää koittaa tyydyttää yleisön runonnälkä, kun vaihtoehtona on kenties kaksi erilaista runoa, muttei kerkeä lukemaan niitä molempia ja sitten sisuskaluihin valahtaa jääkylmä ajatus väärän tekstin arpomisesta. Tai jos ottaa riskin ja lukee toisenkin runon, saattaa kongi nöyryyttävästi kumahtaa. Viime vuonna tiputin runoläjäni lattialle, ja sekunnit kaikuivat radiokanaville.
Radiolähetyksen läsnäolo oli tietenkin myös sekä sähköistävä että painajaismainen tilanne - sain kritiikkiä tuhmista sanoista esimerkiksi vähemmän liberaalilta sukulaiseltani.
Ja nyt minulla on blogi. Yhtä julkisen sanan ja naaman kierrättämistä siis. En kuitenkaan enää mene liian pitkälle. Blogger tarjoaa nopeiden reaktioiden saalistamisen pikkusoftalla, jonka avulla runon perään voi nopeasti raksittaa, onko se hyvä vai huono (tai valitsemasi arvostelumuoto). Se ei nimittäin kehitä. Kehittääkö tämä nykyinen toimintamallini, sitä en tiedä."
Elina, Heikki Kerätär, Juho, Kasper ja minä pidettiin katushowta Helsinki poetry connectionin Glorian runoillan mainostamisen merkeissä. Harri kävi paikalla vain tsekkaamassa ryhmittymänsä esiintymiskunnon.
Ihmiset olivat ilahduttavan kiinnostuneita, ja saimmekin jaettua kaikki flaikut ilman pirteää tyrkyttämistä.
Enkä vielä eilisenkään jälkeen ole kyllästynyt mainostamiseen: tulkaa Kulttuuriareena Gloriaan 13.5 kuuntelemaan hyvää suomalaista runoutta, rap-lyriikkaa ja laulua - sekä ennen kaikkea fiilistelemään uusia (ja vanhojakin) kykyjä suurensuuressa open mic-osuudessa.
Tai olemaan sellainen kyky itse.
Nautin elämästä.
