Köyhyys ja häpeä

Olen ollut koko elämäni hyvin köyhä. Huomasin sen tunnustamisen olevan varsin vaikeaa. Tuntuu melkein samalta kuin tokaista että olenpa muuten upporikas.
Miksi? Kummallakaan - upporikkaudella tai köyhyydellä - kun ei välttämättä ole mitään tekemistä oman tekemisen kanssa, ainakaan tässä iässä.

Köyhyys on hävettänyt minua aina. Hain toimeentulotukea jo lukiokirjoihin, mutta eivät ne mitään antaneet.

 Luokkatovereille näyttelin kuitenkin olevani vain laiska ja rebel, koska en kehdannut tunnustaa, ettei minulla ole varaa ostaa tällekään kurssille kirjoja. Oli erityisen mukavaa kuunnella, kun aineopettajat uhkailivat jättää kirjattomat oppilaat luokan ulkopuolelle muita häiritsemästä.

Suomen lapsista kymmenen prosenttia on köyhiä. Ja köyhyys jos mikä koettelee lasta. Aikuisena osaa jo määritellä tavaroiden tarpeellisuuden ja vaihtoehdot ja sen, ettei ole epäonnistunut tai huono, koska ei ole rahaa.
Ihan ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen se, että kaikilla kavereilla on hienoja leluja ja kaikkien joululahjat ovat ziljoona kertaa siistimpiä ja hienompia kuin se, mitä itse saa (sain kyllä aina hienoja joululahjoja) mutta tämäkin on nyt katsottuna vain naurettava sivuseikka. Köyhänä oleminen saattaa ratkaisevasti vaikuttaa sosiaaliseen asemaan ja suhteisiin, kiusaamiseen, eristäytymiseen ja myöhemmällä iällä terveyteen. Olla köyhä lapsi vaikuttaa melkein kaikkiin näkyviin ja näkymättömiin asioihin.
Perheessä joko lapsi on nälissään tai sitten aikuiset tai sitten molemmat, varaa ei ole kunnon vaatteisiin, ei minkäänlaisiin harrastuksiin. Köyhät lapset ovat komediallinen lisä syntymäpäivillä kehnoine lahjoineen ja outoine vaatteineen eikä niiden vanhemmat tuu koskaan hakemaan autolla. Ja nytkin kärjistän enkä koita kouraista syvältä: on olemassa niin paljon arkisia ongelmia, joista köyhän lapsen on selviydyttävä melkein joka päivä selittelyllä ja näyttelyllä - kuten myös lapsen vanhemman.

Tälläiseltä pohjalta en kyllä yhtään ihmettele, että juuri köyhien lasten itseluottamus saattaa aikuisiälläkin ilman minkäänlaista rohkaisukuuria ja ajatusmaailman uudelleenrakennusta olla aika vino. Mustakin tuli vino.
Ja siksi päätin, kajoamatta mitenkään politiikkaan koska se on niin helvetin harhaanjohtavaa ja vaarallista, kuvailla vähän elämääni kuten olen aiemminkin kuvaillut saadakseni monille edes jonkinlaista perspektiiviä niistä ihmisistä, joista ei juuri puhuta, joihin ei juuri viitata kuin halventavin ilmauksin ja syytöksin.

Muutama päivä sitten havaitsin eläväni ghetossa. En yritä romantisoida tätä lähiötäni, eikä tämä varmaan ole mitään verrattuna eloon Kalliossa, jonne ongelmat jotenkin luonnostaan pesiytyvät.
Ystäväni tuli käymään ja lähdimme kävelylle.
Hän oli peloissaan: vastaan tuli jatkuvasti nistejä, asunnottomia (korttelissani on asuntola), ihan vaan hulluja joille emme löytäneet diagnooseja, hyvin köyhän näköisiä ihan tavallisia ihmisiä ja syrjäytyneen näköisiä hemmoja (jotka tämän tekstin jälkeen paljastuvatkin ehkä nörteiksi ja neroiksi). Tietenkin täällä on myös maahanmuuttajia ja romaneja, mutta en tiedä, laitanko heidät samaan lauseeseen nistien kanssa. Tuntematon perusäijä tuli kerjäämään meiltä rahaa.
Ohjasimme kumppanini kanssa myös monta ihmistä talvipakkasilla koteihinsa, jotka olivat yleensä kännissä tai lääkkeissä. Kaksi lähibaaria ovat niin karuja, etten minä, vanha räkäläfiilistelijä, uskalla niihin mennä edes kaveriporukassa. Olemme kerta kaikkiaan ghetossa, en ole koskaan asunut yhtä levottomalla ja värikkäällä seudulla kuin nyt.

Ja täältä ei ole ulospääsyä, ellen rikastu niin roimasti, että muutto vähän parempimaineiselle alueelle olisi mahdollinen. Ja siihen menee aikaa. Enkä edes tiedä, mihin täältä haluaisin lähteä. Näen ainakin todellista elämää - todellisia todisteita siitä, että tuon ja tuonkin tyypin kotimaamme jätti yksin.

Tiedän muutamia seikkoja, jotka ovat Suomessa niin perinpohjin väärin, että haluan mainostaa niitä täällä. Oikeastaan seikkoja on tuhansia, ja ne ovat kasvattaneetkin minut sellaiseksi kuin olen ja myös muokanneet kirjoitustyylini sellaiseksi kuin se on.

- Lapsilisät vähennetään toimeentulotuesta. Jo entuudestaan köyhää perhettä potkitaan vielä rankemmin persuuksille.

- En tiedä, miksi vaaleissa toitotetaan sitä, että työnteon on oltava kannattavampaa kuin toimeentulotuella "eläminen". En tiedä mikä työnteko olisi vähemmän kannattavaa kuin absoluuttinen köyhyys.

 - Työttömiltä (ja harjoittelupalkallisilta, jotka saavat työmarkkinatukensa palkkana kuten minä [sain harjoittelupaikan Teatterikorkealta ja kirjastosta, jipii]) otetaan ylimääräisen työn ansiosta puolet tuesta pois. Jokaisesta ylimääräisestä tienatusta eurosta otetaan 50 senttiä pois. Eli jos teet nälkäkuurituen päälle 200 euron keikan jossakin (kuten meitsi mainoksessa, lol, girls gotta do...), siitä jää jäljelle 100 euroa. Tämäkin toki verotetaan ja vielä työmarkkinatuen veroprosentilla, eli 20 prosentilla.
On aika sympaattisen selkeää, ettei työmarkkinatuen ohella kannata tehdä pätkätöitä, vaan jos raha ei riitä, kannattaa sen sijaan mennä hakemaan setelinsä sossusta. En tiedä, kuka on tämän aivopierun takana, mutta luulis jonkinlaisen palkkakaton, kuten opiskelijoilla, olevan suunnitteilla. Valtio ei saa verotuloja kuin omistaan.

Olin töissä siivoojana ison firman isossa pääkonttorissa (kuusi kerrosta + kellari). Heräsin aamuisin viideltä ehtiäkseni toiselle puolelle kaupunkia seitsemäksi töihin. Kotona olin taas neljältä iltapäivällä.
Olin sen verran pinteessä, että minun oli otettava ensimmäinen työ vastaan minkä saisin.
En kuulunut talon mielestä työntekijöihin, jotka ansaitsisivat alennusta lounaasta. Siivosin myös paljon kokous- ja juhlatiloja, jotka jäivät täyteen syömättömiä herkkuruokia. Kuten niin monessa paikassa, myös täällä oli juridisesti väärin ottaa mitään ruokaa kotiinsa. Sain verojen jälkeen kokopäivätyöstä 900 euroa kuukaudessa käsiini ja itkin nälkääni.
Eräs bisnesnainen kuitenkin salakuljetti kokouksesta ylimääräiset leivokset ja yltäkylläiset patongit minulle. Hän ei vavissut hierarkian tai tapakulttuurin edessä. Hän oli yksinkertaisesti omilla aivoillaan ajatteleva ihminen.

Muun henkilökunnan suhtautuminen minuun oli huvittavaa: toiset yllättyivät siitä, että heidän jälkiään siivosi kaunis nuori tyttö heidän olettamansa virolaisen vanhan naisen sijaan. Käytös oli kuitenkin töykeää, kukaan ei kiittänyt, kaikki komentelivat, valittivat tai eivät olleet huomaavinaankaan. Minulle ärjyttiin jos tulin puhelun aikana tyhjentämään roskista, vaikka olin norkoillut jokaisen oven kohdalla aina kauan heidän nähtensä, ennen kuin uskalsin tulla sisään.
Palatsiin kuului myös uima-allasosasto. Voitte vaan kuvitella, minkälaista iloa tuotti sen syynääminen 7,4 euron tuntipalkalla. Paikka myös vuokrasi sitä muille huvinpitoon, ja käsittääkseni minulla siellä työn teettäminen oli laitonta; siivosin aamuisin oksennuksia, viinaksia ja hajotettuja huonekaluja, poimin saunoista pullot ja luuttusin vessoista mielenkiintoiset eritteet. Aluekin oli liian iso yhdelle ihmiselle, ja minua tervehti aamuisin pirteä valituslappu.
Tämä ei ollut ainoa siivousurani, mutta yksi pisimmistä. Minut piti luudanvarressa kiinni perinteinen ajattelu: en kelpaa muuhun kuin tähän, olen typerä, täytyy tienata elanto, täytyy tehdä edes jotain pysyäkseen leivän syrjässä kiinni.
Kaikissa mestoissa systeemi on sama: siivojien kohtelu ja heihin asennoituminen, puhumattakaan koulutetun siivoojan palkasta, on täysin kohtuutonta, vitsikästä ja sokeaa.
Jälkistrukturalismin nimeen: joitakin käyttäytymismalleja ei voi sortaa, ne ovat syvällä meissä, perimässämme ja mielessämme. Kun näemme edessämme jatkuvasti alistuneen ihmisen, alamme häntä pikku hiljaa talloa. Siksi meidän köyhien on oltava tarkkana ja toimittava rehellisesti ja ylpeästi, moukista piittaamatta. Ja sen ihmisen, jolla on varaa, on ojennettava käsi heikommalle.