Jouduin Kiiski open mic-klubilla uuden tehtävän eteen: pienen yleisönpuutteen johdosta tartuin päiväkirjaani ja luin ensimmäisen vastaantulleen, täysin stilisoimattoman runon punaisena ja tirskuvana.
Tämä hätäinen löytö yllätti allekirjoittaneen kuitenkin suosiollaan, joten lätkäistään se tänne. Uskon sen toimivan kuitenkin paremmin kuunneltuna, koska tekstiin sisältyy ääniefektejä. Wau.





Sokeaksi tuleminen oli kuin Jumalan kuiskaus. Yhtä aikaa sekä korni ja hellä että peruuttamaton:
näkymätön ja näkyvä.
Ensimmäiset viikkoni olivat hysteerisiä. Kuuntelin FST:n ruotsinkielisiä dokumentteja näkövammaisille tarkoitetulla dubbauksella. Tiedättehän, ne puhuvan pään homogeeniset robottiveisut:
PINGHVINIT PARITHELEVAT. NHE ETSIVÄT KIIMANH AIKAAN KUMPANIA.
Omaan kannettavaani sain puheohjelman, jonka kautta minulle avautui tilaisuus kuunnella ladattavia lastensatuja.
Kannettavan äänitorvi oli kuitenkin vielä televisiotakin rankempi kokemus. Uusi juttukaverini ei tunnistanut tavuviivoja eikä välilyöntejä ja eteenpäin juostiin hervottomaan tahtiin: perusnopeudellakin se jemelsi AliBabaJaKahdeksanRosvoaTulivatSuurenSuurenovenLuokseJaYrittivätMurtaaSen.
Hitaammalla temmolla se taas oli damilainen ensituristi: Aaaaliiibabaaajaaaseitsemäänroooosvooooaaaatulivaatsuurreeeenoveeenluokseee.

Miestäni tietenkin kammoksutti yhtäkkinen invalidisoitumiseni. Hän itki salaa, jopa puhuessaan: kasvot olivat läpimärät yhä kaukaisemman kosketukseni alla. Tottakai mietin ja hän mietti jaksaisiko hän enää rakastaa. Näytin ovea: lähde. Hän ei liikahtanut.

Sokeuteni toi elämääni uudenlaisia mittasuhteita. Sosiaalinen pelokkuuteni, aina korviin nousseet jännittyneet olkapääni, ulkonäköpaineeni, kaikki ne - turhaa, mennyttä, kevyttä paskaa.
Aamut olivat alkuun hyvin vaikeita. En herännyt. Aivoni eivät käsittäneet valoa. Ja kun lopulta heräsin, minut valtasi klaustrofobia: edes pieni säde auringosta!

Keskustelin uusden sokean ystäväni kanssa eläimistä. Hän oli varttunut sokeana, ei tietoakaan kiimaisista pingviineistä, ei kiinnostusta perhosiin, olioihin. Kysyin, mitä hän mahtoi ajatella elefanteista.
Fantti! Eläinten kuningas! Hänestä se oli jotakin hauskaa, jotakin liiskattavaa, pientä, kuin toffee. Ja kyhmyjoutsen oli etova käsite: patti, sairaus, polvilumpio. Ja vielä lentävät.
- Mitä kauemmin olet sokea, sen kiehtovampana maailman näet, hän lupasi. Silloin kirjoitat elämäsi upeimmat fantasiat.
Harmi vain, ettei tietokoneeni puheääni edelleenkään tukenut runousharrastustani.

Rakahstatko_sina_minua_kysyi_han_ja_ojensi_kathensa.

Päädyin myös askaroimaan, miltä mahtaisi synnytys tuntua sokeana. Entä lapseni - kauniit lapseni, heidän mahdolliset hymynsä, pikimustat silmämunansa herätyksen vihassa.
Aluksi pelkäsin rumuuttakin: nyt joutui äijä talossani levittämään juhlaripsarin, pukemaan päälleni tamineet - hän rakasti niin keltaista ja kirkkaita värejä - mutta ehkäpä ystäväni ovat vetäneet hänet keittiöön puhumaan tosiasioista.
Sokeana voi vain miettiä näitä tilannetta naureskellen. Vain kosketuksella on väliä. Ja ystävieni äänellä.