Mokasin tilanteen jotenkin ihan kokonaan. Tottakai mun olisi pitänyt mennä kumartaen tervehtimään ja pyytämään teelle keskustelemaan maailman suurista kysymyksistä. Mutta mä olin liian ihminen toimiakseni näin. Mä kaivoin mun vanhan kameran, Olympuksen pokkarin, esille ja yritin ottaa pari kuvaa.
Se huomasi mut ja otti pari nopempaa askelta, mutta kun se huomas, etten mä ole luovuttamassa, se huokaisi syvään, hidasti ja katsoi mua merkitsevästi. Suoraan silmiin, vähän niinku hey I know you. You know, I know you.
Sitten tilanne oli ohi. Sydän löi tyhjää. Katoin taakseni. Ruuhkassa välkehti vielä metallinen selkä. Se kulki pieniä kivijalkakauppoja kohti ja kääntyi yhdestä sisään. Tuulikello helähti kun se avasi oven. Meni Fotoautomatet-nimiseen liikkeeseen sisään, mä menin kurkkaamaan. Mutten mä uskaltanut enää seurata perässä ja korjata tätä.
Ehkä se lähettää mulle postissa sata passikuvaa itsestään, jotten enää pysähtyisi ottamaan ilmestyksestä digikuvia, vaan ymmärtäisin olevaisuuden.
 |
| Tossa se on silleen vielä et vittuuks kuvaat. |
 |
| Vishnun ja mun katseiden kohtaaminen. Aurinko pilkisti ummehtuneelta taivaalta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti