Kaupunki tekee minut janoiseksi


mutta olen sen kauneudelle paljon velkaa.



Katson mistä kirjastosta aineisto löytyy. Valitsen kirjaston ja kävelen sinne. On mahtava helle, mukanani minulla on vain kangaskassi ja punainen lompakko. Kulutan tähän puoli päivää ja mieleeni juolahtaa ajatus siitä, että nämä tunnit varastavat aikaa oikean elämän viettämiseltä.

Oikeaa elämää on esimerkiksi matkustaminen. Niin. Onneksi harvalla ystävälläni on enää varaa matkustella. Varsinkaan Aasiaan. Se on minun kohtaloni ja määränpääni. Aasia.

Ainakin Laosin ajatteleminen tekee minut halukkaaksi. Olen full moon-bileissä hyvännäköisten renttujen seurassa ja päälläni on kaulan ympäri solmittava turkoosi toppi. Kahlaan rannikon tummassa vedessä ja nostan kietaisuhameen vyötäisille. Bileissä soi sekoileva psyke, haluan kaikkien tietävän että tunnen genret. Olen ruskea ja hennattujen hiusteni läpi paistaa auringon polttama vaalea.

Kun tulen muutaman kuukauden reissultani kotiin, vietän vuoden harkittua melankoliaa. Sitten lähden takaisin. Sanon: olen tuulelle luotu.



Todennäköisesti olen kuitenkin liian arka lähteäkseni koskaan tästä maasta. Haen Oulunkylän kirjastosta Wiren neljännen tuotantokauden ja laitan sen ulko-ovella roskiin.

Palaan kotiin samaa pitkää katua pitkin, jonka nimen olen nyt kirjoittaessani unohtanut. Aivan varmasti tiedän nimen, olen ohjannut sinne monta pehmeää taksia. Olen kävellyt sitä edestakaisin öisillä dyykkausreissuilla, kun halusin olla aidosti helsinkiläinen. Saaliit jäivät aina niukoiksi.

Kerran M löysi satsin pikaliimaa ja innostui, koska pystyisi korjaamaan monien kenkiensä pohjat. Kotona ne kuitenkin osoittautuivat öiden viileydessä kovettuneiksi. Ehdotin M:lle, että hän keittäisi niitä. Voisin juoruilla teille pajonkin siitä, kuinka liimankeittoyömme sujui.

Nyt kuitenkin kävelen tätä loputtoman pitkää, kuumuudessa väreilevää katua. Muutama rauhaa huokuva perhe kävelee vastaan. He näyttävät rehellisen hyväntuulisilta vaikka ovat päättäneet jäädä. Rattaita ohjaa aina terveen pulska nainen. Lapset ovat kermanvalkoisia vanhempien uitettua heitä sekä pikkukosken aurinkorasvavedessä että aurinkorasvassa.

Nyt olisi tuhoisaa istahtaa seuraavaan baariin. Kalaravintola häämöttää muutaman kymmenen metrin päässä. Se on kuin tänne eksynyt, liian tyylikäs paikallisille. Keskustasta on aina varaa saksia puistoalueita teiden alta pois, nooin, mutta täällä turhien tonttien annetaan olla ja jöllöttää. Maisema ei muuttuisi miksikään, jos tarvetta olisi esimerkiksi rakentaa seitsemään suuntaa ohjaavalle mielivaltaiselle liikenneympyrälle.

Työntekijät kantelevat raskaita terassituoleja ulos puolipäivän merkiksi ampiaisten purkaessa heihin kiukkuaan. Nyt olisi tuhoisaa istahtaa baariin.

Baareissa kirjoittaminen on valetta. Baarissa kirjoitetaan baarissa kirjoittamisen vuoksi. Ei ole pelottavampaa miljöötä kuin baari.

Baareissa on aina avaruusrooli. Baareissa leijuu, mutta harteita painaa epänormaali tyyneyden esitys. Sitä paitsi olen vielä liian nuori baarirunoilijaksi. Päiväkännit niissä saavat minut itkemään ja tekstailemaan.

Todennäköisesti eksyin kuitenkin baariin ja saat minulta pitkän viestin. Aloitan sen pahoittelulla ja syytöksillä, sitten menen itse asiaan: voisinko tulla poikkeamaan? Tunneiksi, toki vuosiksikin, jos unohtaisin moraaliopin ja heikentyisin. Älä koskaan anna moraalitajusi estää sitä, mikä on oikein, kirjoitti Isaac Asimov.

Yhtä todennäköistä on kuitenkin se, että kirjoitan tätä kotona sängylläni tasapainoisesta mutta näytelmäntäyteisestä elämästäni nauttien. Balkkonin ovi saattaa olla auki ja kesäyön henkäys leperrellä minut uneen. Minua ei kenties painaisi turhien vuosien ja kilometrien suru, vaan odottaisin hyveellisesti työpäivääni piinaavista ajatuksista vapaana.

Työnteossa on se hyvä puoli, että reippaan huhkimisen jälkeen voi hyvällä sydämentunnolla käyttäytyä entistä sikamaisemmin. Juominenkin on muuttunut sankarilliseksi toiminnaksi, kun siitä huolimatta jaksaa aamuisin nousta.