Pyöräilin himaan tyrskyn saaneena. Aamuyö.

Miksi jätit minut yksin tähän helvetinmoiseen todellisuuteen.
En minä kestä tälläistä, sinun pitäisi olla täällä
minun tukenani/ tukenani aina/
niin kuin tarvitsisin huoltajan en rakastajaa/
niin kuin tarvitsisit oikolukijan et rakastajaa
mapittajaa, nitojan, lakaisijan  -
seis.

Lomaviikkoni on ollut yhtä "myllerrystä". Seuraava kuulostaa tragikoomiselta jo lauseena, mutta olin liian läheisissä tekemisissä kuoleman kanssa. Eihän siitä tosin mitään tullut, ihmishenki pelastettiin ja näin pois päin, mutta fillaroidessani kotiin kaikesta surusta ja kylmäverisyydestäni tyrskyn saaneena ajatusmaailmani pyörähti taas metrin oikeaan suuntaan.  Sitä unohtaa hetkessä kaikki pikkumaiset huolensa. Sitä on hetken niin Herran kämmenellä että että. Ja sitten tulee kotiin, eikä kotona ole ketään ja suuttuu, kun piti juuri päästä leuhkimaan sillä, että oli pelastanut pienen hengen.
Tätähän minä olen aina odottanut, tätä supersankarismia. Niin juuri, olen nähnyt sieluni silmin auttavani kadunmiestä luonnollisesti ainoana ohikulkijana, olen suunnitellut hautajaiseni uhratessani itseni maailmanrauhan ja luonnon puolesta. Häpeä, idiootti.

Ja tämä aamu. Hirveä shokki yksinäisyydessä. Toimittaja televisiossa ynnäilee ruumiita kahden käden sormilla. Otan puhelimen ja olen juuri kertomaisillani, kuinka suuri vääryys on se, että joudun kokemaan kuolemajuttuja taas yksin.
Seis. Ei enää.
Rakastan sinua, runoile hyvin ja paljon.

Kuolema ei muuta ketään paremmaksi ihmiseksi, mutta se kuorii hetkeksi kaiken paskan päältä.
Laiskuuttaan ihminen narisee, laiskuuttaan ihminen muutosta pelkää.