Aamun scifipläjäys (Trinity ja muu avaruussakka)

SmileyFaces.

:-)


Ne levisivät ensin seinille. Sitten rauhanomaisina kukkaisistutuksina puistoihin, kadunpientareisiin ja nurmille. Sitten ikkunoihin, autoihin. Sairaaloihin, kappeleihin. Kaikkialle, minne lapselliset hymyilevät kasvot levisivät, levisi kuolema.

SmileyFaces oli järjestö, jota ei hallinnoinut kukaan. Se oli idea, joka uhkasi viedä kaiken. Ne, kenet sodat olivat säästäneet, eivät säästelleet itseään. Naiset riisuivat kaduilla itsensä hengityssuojista ja aseista. Miehet kirjoittivat viestin perheelleen, ja suku kunnioitti hänen tahtoaan hiljaisella juhlalla. Lapsille jaettiin testamentteja, kun aikuiset jättivät kaupungit ja kylät lähteäkseen viimeisille harharetkilleen.
Sairaalassa nälkälakkonsa loppuun vieneet potilaat vetivät viimeiset hengenvetonsa puristaen hymyn huulilleen.
Toisaalla on hyvä. Tuonpuoleiseen he rakentavat puhtaan huomisen, kun Maapallolle se ei voinut enää nousta.
     Sanotaan, että kaiken takana on zenbuddhalainen järkeily. Vanhat munkit innostuivat tarjoamaan henkensä sen puolesta, että kylä voisi jakaa luonnonvaransa nuorille. He olivat harmonisissa mietiskelyissään tulleet siihen tulokseen, että elämä oli samaa kuin kuolema ja kuolema ei ollut ainutkertaista, siitä piti kiertokulku huolen.
Ajatus sopi kaikkien muiden paitsi verenhimoisiksi leimattujen kristittyjen näkemyksiin. Kuolleista nousisivat niin hyvät kuin pahatkin, kun edellisen elämän hedelmät notkuisivat uuden maailman puissa.
Sen syvempää pohdiskelua tuskin kukaan SmileyFacen ajatuksia kunnioittava harjoitti. Suurin osa itsemurhaa suunnittelevista olivat vain hyvin väsyneitä. Niin väsyneitä ikuiseen kamppailuun, joka oli ylellisyyteen tottumattomille ihmisille järkyttävää ja kohtuutonta, että he kuolivat mieluummin teeskennellyssä rauhassa. Kymmenvuotinen sota olisi tehnyt hulluksi toki kenet vain, mutta kemiasta ja teknologiasta riippuvaiset ihmiset olivat myös liian kyllästyneitä jälleenrakennuksen kliseeseen.

Tästä kaikesta halusi Marseille, ranskalainen neuvottelija, puhua Ateenaan kokoontuneille ihmisille. Hän halusi istua heidän keskellään ja tehdä niin syvän vaikutuksen, ettei smileyfacen kaltainen syöpä tarttuisi enää yhteenkään uuteen, voimattomaan ihmiseen. Täytyi kuitenkin varoa profetiaa. Täytyi varoa ankarasti tulemasta liian suosituksi, sillä se oli näinä aikoina hyvin, hyvin vaarallista.
Auktoriteettien aika oli ohi. Yhteiskunta surmasi pomot. Joku tappoi heitä maksusta, kansa tappoi heidät häpeään ja vaatimuksiin. Kaikki oli yhdenvertaista sotkua ja se, joka yrittäisi nousta ja sopia, olisi varmasti kiero kansainkiihottaja. Jumalalle oli suotu kaikki määräysvalta, mutta jumala oli ollut kovin hiljainen monta tuhatta vuotta.
Se kiristi pappisvaltaa. Se järsi moraalia. Ihmiskunta oli apinasakki, joka vaati kipeästi kirppujen hävittämistä, eli jonkun, joka olisi tarpeeksi hullu ne nyppimään. Massat eivät kerta kaikkiaan pärjänneet ilman käskyttäjiä, ja se oli pistänyt Marseillen iltaisin rukoilemaan tätä armoitettua jumalaa. Anna meille vaikka oligarkia.
Laki oli kuolettavan tuomiollinen ja todellinen toteutus niin löyhää, että jos se olisi ollut kuminauha, se olisi ympäröinyt koko planeetan.
Joten miksi hän edes yritti? Miksei hän pysynyt kotonaan, jatkanut polttelua ja David Bowien Starmanin kuuntelua?
Koska kuten niin monessa sankaritarinassa, muutoksen tekijä näkee näyn. Ja se oli Marseillen mielestä ikävää. Hän ei ollut oikea ihminen näkemään näkyjä. Hän oli piippupää, joka olisi halunnut muuttaa nimekseen Kuunsirppi ja hengailla läpi vuodet.


- Neeeeeein! Nicht so schnell!
- Kommen sie bitte, Markus. Wir gehen heute zu Bob's -
- Nicht BOB! Ich will nach hause bleiben...
- Warum so, Markus?
- Bob is über über LANGWEILIG, mutter!


Ja. Bob oli hyvin langweilig, mutta hyvin tunnollinen. Hän oli myös yksi ainoista kindergartenia ylläpitävistä vapaaehtoisista.
Hoitoaloilla jos missä oli tapahtunut häippäsy. SmileyFaces oli niittänyt sieltä työntekijöitä, missä heitä tarvittiin kipeimmin.
Nana nosti rimpuilevan pikkumiehen aidan yli. Bob tuli vastaan ja otti kirkuvan pikku paskiaisen tottuneesti syliinsä. Muita aikuisia ei pihalla näkynyt, lapset käyskentelivät pihalla kurahousuissaan. Pienimpien haalareihin oli niitattu kiinni hoito-ohjeita, tutti ja pikkuruinen tuttipullo. Luottoa henkilökuntaan löytyi.
- Hei, Bob sanoi kun Nana oli käännähtänyt nopeasti matkoihinsa pysyäkseen siinä luulossa, että muut työntekijät vain piileskelivät sisällä.
- Meillä ei ole tänään ketään muuta kuin minä, Bob sanoi vakavalla äänellä.
Sieltä se tuli.
- että uskallatteko jättää Markuksen minun hoiteisiini?
Nana huokaisi syvään. Väkisinkin hänen silmiään kirveli. Kirveli tilanne. Bobin uhrautuvuus. Lasten turvattomuus.
- Markuksella on eväät Turtles-repussa. Hän osaa itse käydä potalla. Vaihtovaatteet löytyvät tuosta pussukasta. Äidin puhelimeen voi aina soittaa. Laitoin myös mukaan pyyhkeen, Crocodile-semmoisen figuurin ja pari - nyt kuiskaan - karkkia, saa sitä lahjoa jos se ei muuten suostu syömään, nukkumaan tai menemään ulos.
Nana katsahti Markusta, jonka kyyneleet vierivät hengityssuojaimen alle.
- Rouva Bindel. Me emme ulkoile tänään toista kertaa.
- Te olette vahva.
- Minä teen parhaani.
- Luotan teihin. Muistakaa, että tulen koska vain, jos pyydätte.
Bob katsoi Markusta.
- Kuule, meillä on tuolla sisällä maailman isoin junarata...
Lapsen ilme kirkastui. Ainakin vähän, Nana ajatteli toiveikkaast ja kääntyi taas reippaasti. Kindergartenia suojasivat piikkilanka-aidat. Äiti lähtee nyt, heippa kulta, tehdään illalla jotain kivaa, unohtui.
No niin no joo. Nyt täytyy päättää, mennäkö itseään tappavan miehensä luokse sairaalaan, vaiko töihin.
Hän ajatteli mahdollista illallista. Maksamakkaraa, leipää, oikeaa voita ja perunoita. Ja kiiruhti mustalle työautolleen.