Haaste. Kymmenen minuuttia runoa.
Aika
        alkaa
                   nyt.

KOULUMUISTOJA

Pojat tönäisivät minua jäämäessä. (Kelaan edelleen tätä yhtä ja ainoaa koulukiusaamisen fyysistä ulottuvuutta.)

Joka aamu puurossa oli valkoista paperisilppua. Joka aamu silmissä kirveli kynsilakka. Kaikkialla paksulti lunta. Niin hiljaista sen jälkeen kun lähdit, niin hiljaista.
Toinen pojista kärsi löysästä silmästä, vähän kuten Mikael Jungner (mutta Jungner onkin 3000-luvulta aikaportaalista hypännyt Systeemin Uudistaja ja Indikaattori, joka on lähetetty tänne tutkiskellaksemme auktoriteettejä; Uuden Maailmansodan Estäminen et ceteraa, löysä silmä [killitys] johtuu lähinnä ilmatilamme haasteettomuudesta verrattuna muiden galaksien ilmatilan paksuuteen; lääketieteellinen termi: amblyopia).

Paluu Narnian metsään:
Horjuin, mutten kaatunut. Oli  myös lähellä, etten muuttunut demoniksi.

Pojat huudeskelivat talvipäissään minua friikiksi ämmäksi. Lähdin kauppaan. Pelasin Tähteä.
Pelasin huonosti.
Kun minua alettiin kutsua tähdeksi, mittani oli melkein täynnä, sakarani äärimmilleen jännittettyjä.
Oli se tietenkin parempi kuin Friikki ämmä. Minua välteltiin kuin pernaruttoa.

Eräänä päivänä
koulun punatiiliseinäisen aulan

suuri ja vanha seinäpuhelin soi

vastasin

sen koommin he eivät minusta kuulleet.


PALUU TÄHÄN PÄIVÄÄN


Olen unohtanut, miten kirjoitetaan runoja. Kuuntelen baarissa poppia jossa naiset kertovat olevansa puutteessa. He ovat hyvin surullisia olioita, heillä oli niin paljon annettavaa ja nyt he ovat pöpejä. Baarimikko kysyy keltapaitaiselta että tuleeko makkaraperunoiden kanssa lihaa ja keltapaitainen mies vastaa että joo, olin minäkin kerran täällä, tilasin lihaa ja asuin ihan lähellä minulla oli nälkä ja kunniaton olo.
Söin pikkelssikurkkuja ja voimakkaasti suolattuja lihapaloja. Huuhtelin ne alas tietenkin oluella. Tiesin, että lihansyönti enteilisi kuolemaa ja niin se enteilikin.
 Avasin päisenä lasioven tuuleen ja tiesin mitä piti tehdä.


...

Nyt ajattelen että JIPPII runokirjani on valmis ja sitten näen runosi, neron runoja,

lohduttaudun sillä että ne ovat neron runoja. Ja tulen vaivaantuneeksi. Pitäisikö tehdä taikurinhatut;
     ei jänistä,    ei  kyyhkystä

perhonen!

Avaan napillisen kauluspaitani kuin Halinalle ja huljutan ympärilleni magiaa
Kaikki seuraavat jännittyneinä ja seuraavaksi nähdyt värit ovat
dramaattinen neonkeltainen ja ultravihreä
hyppään yhdellä sievällä voltilla koko paskapaikan yli ja tajuan portaissa että tämäkin on taikuutta Ei hätää! Kadulla nahkatakkinen nainen ojentaa minulle viiden euron setelin. Mutta koska vauhtini on liian kova

se tippuu ja skeittaripoika vie sen. Harmillista.


...

Tämä on liian pitkä katu runoilijalle. Vastaan tulee liian suuria ajatuksia, mutta on aivan liian epäilyttävää istahtaa keskelle Manhattania.
Se ei onnistuisi enää edes Hanittalta. En puhu sen enempää Hanittasta, sillä hän kasvoi niin rumaksi etten voi edes käsittää sitä. En siis voi olla Hanitta koska kohtaloni olisi vaikea ja salamyhkäinen ja osaan ennakoida vaikeudet sillä olen herkkä tyttö ja kasvoni ovat jo puoliksi tuhonnut
suomalainen tuuli, puuman katkera nyrkki ja se, että kyyneleeni kulkevat aina samaa reittiä:
ylhäältä alas.


RUNO YSTÄVÄLLENI (aikaa on vielä)

Tämä on virkakirje, jotakin samanarvoista
muttei samantasoista kuin Velallisen anteeksipyyntö joka on ainoa runoni

Voisitteko mahdollisesti lopettaa kirjoittamisen?
Paimennat meitä, kaltaisiasi, salatulla valollasi
tai siis
emmehän haluaisi tätä myöntää mutta olemme kovin taitamattomia kynänpyörittelijöitä rinnallasi

tai
kirjoitat kyllä hyvin mutta kirjoitat hullunkurisesti, tarvitset enemmän laiskottelua ja ehdottomasti vähemmän palstatilaa.
Minulle sentään annettiin suoraan puhumisen lahja mutta he unohtivat antaa kielen...

Sinun helistimesi soi ja sen soinnut ovat puhdasta unta
me tainnumme, mutta varro
odotappa vain senkin kekseliäs pikku hysteerikko

täältä me vielä tulemme!

Jos seuraava kirjasi on vielä parempi. Antaudun
teen kynästäni kendomiekan ja toisin kuin toivon
se tekee teksteistäni tylsiä.