Maailmanpyörä

Ensiksikin uneni. Unessani pahainen torppakylä, kuitenkin nykyaikainen, oli saanut keskiössään ajatuksen ympäristönsä piristämisestä. He olivat päättäneet istuttaa valtavan maailmanpyörän kehnolle, valtavalle pellolle, joka oli kylän viimeinen piste, sen jälkeen jatkuisi muu Suomi.
Jokainen kyläläinen halusi auttaa. Projektin koordinaattoriksi valittiin Edward Väärentämätön-niminen sutenööri, joka värväsi kylän naisia suurkaupunkeihin huoraamaan. Ansaitut rahat käytettäisiin Saksasta tilattavaan moderniin maailmanpyörään.
Naiset yllättivät kaikki rahankeruutaidoillaan. Pian varoilla pystyttiin hankkimaan keskikokoinen maailmanpyörä. Valot jäivät uupumaan, mutta kyläläiset olivat haltioissaan. Pellolle tulikin perin hiljaista, sillä maailmanpyörällä ajelusta muodostui juhlava tapahtuma. Kukaan ei puhunut, väki ihaili omaa kyläänsä; sen hyvin laitettuja kattoja, puuvajoja, yhtä mutaista hiekkatietä, yhden kaupan värivaloja.

Lehdistö oli saanut vihiä laitteesta, ja Hesarissa luki huutavin kirjaimin, että johonkin peräkylään oli hankittu laiton maailmanpyörä. Pellon omistaja oli hymyillen antanut haastattelun samalla, kun maailmanpyörän eteen valui katkeamatonta jonoa ja kyläläiset hymyilivät taustalla meditatiivisessa horroksessa.

Parasta tässä tarinassa on se, että Juho Joutsenossa vieraillessaan oli ollut nuorten bileissä, minne oli jostain repäisty pomppulinna. Olivat kuullemma ihan pilkkopimeässä, metsän laidalla - varmaan myös umpikännissä - pomppineet. Rakastan pomppulinnoja!
Jutun todellinen sydän on kuitenkin siinä, että hänelle olivat jotkut tyypit tulleet kertomaan, että niiden kylään oli vastikään hankittu maailmanpyörä. Arvostan.