UUUH JYES

Performanssiystävä: Trinity  <--Ne ovat julkisia sivuja! Kuinka noloa! Kuinka hirveää! KUINKA KIVAA!
Edith Piaf-ystävä

Ennen kuin tsiigailette noita äärimmäisen epämiellyttäviä facebook-sivuja myötähäpeän vallassa, haluan kertoa teille jotakin. Aloitan fiksuna paskana, mutta monikaan teistä ei ole tainnut lukea liiaksi performanssin historiaa tai teoriaa (odotan tähän kommenttia: "itseasiassa, minä olen...). Performanssissa ja happeningeissä läpi aikojen on ollut monenmoista roolinavaihtoleikkiä ja jopa vuosiksi joksikin toiseksi ihmiseksi eläytymistä (tunnetuimmasta päästä: Ziggy Stardust).
On esimerkiksi tyyppi, joka on käynyt jatkuvissa kauneusleikkauksissa ollakseen aina uusi ihminen - yksinkertaistetusti -  ja on esimerkiksi tyyppi, jonka taitelijahän on Renny Kodgers, parodioitu versio hassusta sovinisticountrylaulajasta Kenny Rogersista. Renny Kodgers - oikealta nimeltään Mark Shorter, valitsi epäonnekkaan stand up-uransa päätteeksi olla kuin Kenny Rogers. Tämä kaikki on elämää vakavampaa leikkiä.

Minäkin halusin oman alter-egoni. Halusin olla joku, joka voi ottaa vastuun kaikista likaisista tempuistani, halusin olla joku, joka uskaltaa tehdä tyhmyyksiä. Halusin katsella itseäni ja muita uuden roolin silmin.

Minusta tuli (puoli/ksi) TÄHTISEIKKAILIJA. Ja minun nimeni on Malin McDonald - hän ei oikein tajua vielä oikeaa nimeään joka on joskus Trinity - ja jolle olen luonut keinotekoisia kavereita kuten Edith ~**GODDES**~ Piaf - typerys ja puolijumala, joka juttelee ihmisille vinyyleiden välityksellä, ja jonka eeppinen päämäärä on pelastaa Trinityn sielu. Trinityllä on lisäksi ihana ex-poikaystävä Neal, joka on vanha sotilas. Trinity uskoo hänen kuitenkin olevan mestaaja ja vakooja, ja rakkaudestaan huolimatta hän joutuu vetäytymään monelle eri planeetalle päästäkseen lopullisesti menneisyydestään eroon. Tällaisia hommia.

Vaikka touhu kuulostaa sekoboltsailulta, on tässä kaikessa oikeasti ihan viisas pohjavire. Teatterikorkeakoulussa töissä ollessani olen saanut niin paljon rohkeutta ja vaikutuksia siellä opiskelevilta ja ohjaavilta performanssitaiteilijoilta, että uskon hulluttelun järkeen. Performanssia pidetään yleisesti etäisenä ja outona ja joskus varsin vittumaisenakin, mutta perfo on oikeasti vallan ihanaa sen yksinkertaisen perussanoman vuoksi: sä voit tehdä ihan mitä vaan.

Minulle tutumpi runonlausunta ei tietenkään esittävänä taiteena ole hirveän kaukana perfoilusta, mutta performansseilu muodostuu kuitenkin tietoisesta latauksesta. Jos luen runoja, luen runoja, jos teen sen ku-klux-huppu päässä, ollaan eri sfääreissä. Mutta täähän on jo kuin lapselle selittäisi.

Facebook-ryhmän perustaminen on Trinitylle vain yksi osa olla olemassa. Hän seikkailee myös novellinpalasissani. Vielä en ole uskaltanut ryhtyä sekoilemaan Hakaniemen sillalla avaruuspuvussa, luulenpa, että minulla ei ole tarpeeksi hyvää peruukkia tai hiukseni eivät ole vielä tarpeeksi sexyn pitkät.

Trinity on niin läheinen henkilö, että olen jo kirjoittanut runoja hänenä.

Astronauttikin raketteja
päivystäessään
unohtuu suu auki
katsomaan tähtitaivasta
- Malin

Aloitetaan vielä kerran alusta. Kun lapsena tajusin, että koulunkäynti ei lopukaan ala-asteen päätyttyä, vaan että koulu jatkuu lukionkin jälkeen ja sen jälkeen täytyy mennä töihin, tunsin itseni hyvin ahdistuneeksi ja ihmiskunnan toiminnan hyvin vahingoittuneeksi. Tässäkö ovat nämä vaihtoehdot
elämälle?
En ollut hyvä koulussa; olin surkea. Olin hämmentynyt.
Kun katson nuorta Auraa nyt täyteen mittaani kasvaneena, en voi antaa vastauksia elämässä tekemiselle vieläkään. Tuntuu kuin leikkivaihde olisi jäänyt päälle. Tämä taitaa olla hyvin yleistä meidän runoilijoiden joukossa.Sana "taide" tuntuu aivan liian kapealta sille, mitä minä haluaisin tehdä. "Sinä oletkin tuollainen taiteellinen." Jumalauta! En ole taiteellinen, olen potkiva ihminen! Kuten sinäkin, huijattu! Kokeile jotain, kokeileminen on fantastista!
Toki olen aina miettinyt, että miksi monille nämä systeemit tuntuvat olevan niin helppoja. Vuosien saatossa olen sopeutunut ja rakastunut opiskeluun ja ymmärtänyt hyvän työn päälle, mutta ajatuksena ne eivät ole kitkattomia. En tietenkään haluaisi lojua sohvan pohjalla ja märehtiä hippiydessä, olen aina ollut toimelias, vaikka lorvimista (tässä tapauksessa tietoinen lorviminen, meditaatio) suosittelenkin.

Rakastan performanssitaidetta koko ajan enemmän. Malin voisi olla juuri niin inhottu kuin pelkään olevani ja juuri niin rakastettu kuin haluaisin olla. Hän voisi pitää uskaliaita vaatteita eikä ottaa mistään vastuuta, kuten minä liiaksi otan.
Pysyttelen tällä hetkellä vielä roolieni kanssa piilossa, mutta jonakin päivänä olen se, jota katsotaan, että tuolla se hullu ämmä nyt veivaa. Ja ehkä joku, joskus jopa, saattaisi kadehtia sinnikkyyttäni. Väkisin rakennettu taiteilijuus on ehkä ainoa tie, jolta lopulta löydän totuuden.


PS. Olen hyvin surullinen siitä, että performanssiryhmäni ei ole saanut nyt tarpeeksi tuulta siipiensä alle.