Anteeksi, ystävät!

Tiedän. Olen kävellyt nyt vuosia pilvissä. Tai tässä suhteessa - katonrajassa. Tsiigaillen ylpeänä alamaisteni menoa.

Tavallaan olen fiilistellyt asemaani ja tehnyt itsestäni jonkinlaisen runoprinsessan.

Olen toki kiikaroinut asemastani muita vaihtoehtoja, puurtanut paskaduunista toiseen ja elätellyt raskaita toiveita huippukouluista sun muista meriiteistä. Uskokaa mua, olen roikkunut helvetin yllä.

Joskus toivoisin, että osaisin jotakin muuta, mitä tahansa. Tai en vain osaisi, vaan nauttisin! Lapsuudestani asti olen jäänyt kirjoittamisen kierteeseen ja siihen valheeseen, että voisin joko irroittautua tai elättää tällä itseni!

OLEN ALKANUT TULLA HIVENEN EPÄTOIVOISEKSI

YRITTÄNYT KAIKKIA OSAAMIANI PELLEHYPPYJÄ

Kunnes olen masentunut ja vieraantunut ystävistäni, jotka ovat vaatineet minulta - mielekkäästi - sitä, mitä en osaa, halua tai helvetti

ryyppäillyt ja tarkastellut minäkuvaani rokkenroll-muodossa, samankaltaisten tähtien alaisuudessa

Havahtuminen on ikävää: kahden vuoden krapula 

 teennäisiä bileitä / jaffaa / anomuksia / projekteja / rahattomuutta/ huora!

UNELMOIN SILTI
RUNOKOKOELMASTA  YMMÄRTÄMYKSESTÄ, 
VALAISTUMISESTA
YKSINÄISYYDESTÄ
KAUNEUDESTA
RUUSUNKUKISTA

 VIISAUDESTA JA KAIKESTA KIVASTA

kunnes rysähdän hassusti alas taivailta.