Okei. Niin paljon kuin Tuli & Savu-lehdestä diggaankin sen avantgardistisessa ja säkenöivässä muodossaan, niin pelkään joskus tarttua lehteen, koska en sittenkään löydä itselleni oikein mitään.
Ehkä olen jämähtänyt 20- ja 50-luvun runouteen, vähän uteliaasti ehkä jopa seiskytluvulle, mutta mun tapani kokea runous ja tehdä sitä on vain hieman toisenlainen, mitä valtavirta hiljalleen pyytää.
En ymmärtänyt Henriikka Tavin esim. Esasta tai Sanakirjasta hölkäsen pöläystä. Syytän itseäni: en ole hyvä tulkitsemaan (tässä ei ole kyse minimalisminkaan inhosta, pidän minimalismista).
SANATAIDE on sanana mulle vieras; mulle runous ei ole sanoja, ne ovat kyyneleitä, kauneutta, ajattelua ja tietty ripaus laskelmoitua älykkyyttä.
Asiaan: Tulessa et Savussa on hakukonerunoutta ja OULIPO-mallia otsikoin
"ENSIMMÄINEN SUOMALAINEN OULIPO-HAKUKONESONETTI VUODELTA 2010"
"-- Vaan jostain siihen oma Pyhän, päin
hän heille päivä Hellaan, koska he
vain Pyhän kansat oli. Etu päin. --" *
tai toisesta runosta
" -- On kansi valmistunut. Ei se ies
vaan seppel. Ennen helpommasti Hansan
kuin päivät puolehelta tunsit ties.
Yön kalat, vaihtoon vaattehet loit ansan,
sun syli liukas sit survaisee."
Ei liene epäselvää mitä mieltä olen tälläisestä runoudesta. En halua loukata kirjoittajaa, mutta olen syvän hämmennyksen vallassa. Pitääkö joku tälläisiä lauseita hyvänä runoutena? Varsinkin, kun sisältö muodostuu pelkästä copy pastesta ja toisten määräämistä muodoista? Niin, ja viimeisen runon yhteydessä V. A Koskenniemen substantiiveista?
Kaiken lisäksi tälläinen runous puetaan kiinnostaviin selvityksiin, kuten: "runo on metrinen tyylipastissi á la Kaarlo Kramsu hänelle tyypillisiä kielellisiä poikkeamia viljellen."
Selvä.
Olen itsekin käyttänyt oulipoa sen monissa eri vaihtoehdoissa, ja joo, olen nauttinut siitä. Lisäksi pidän avantgarden ajatuksesta luoda aina uutta, koska uuden synnyttäminen on taitelijan tehtävä.
"Avantgarde, tässä myös performance, etsii uutta ajatusta, uutta tunnetta. Se haluaa aina olla edellä katsojaa, tämän vastaanottokykyä. Tuo tapa tehdä kunnioittaa vastaanottajaa kaikkein eniten." ( Juha-Pekka Hotinen, Tekstuaalista häirintää - Kirjoituksia teatterista, esitystaiteesta.)
Jep. Olen täysin samaa mieltä. Ja siksi en haluaisi enää lukea googlaamalla kirjoitettua runoutta.
* Kirjoittaja on ilmeisesti Jorma Vakkuri. En ole tutustunut hänen kirjoituksiinsa. Kyse ei ole kirjoittajaan kohdistuvasta kritiikistä vaan kysymyksestä runouden merkityksestä ja tarkoituksesta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
"Syytän itseäni: en ole hyvä tulkitsemaan."
VastaaPoistaÄäh, kun musta sun ongelma on just tossa!
Kuka on käskenyt tulkitsemaan? Ettei juuri se 20- ja 50-lukujen modernismi?
Mä pidän nykyrunoudesta juuri sen takia, että usein se nimenomaan EI vaadi sellaista tulkinta-asentoa kuten 20- ja 50-lukujen modernismit esimerkiksi.
Esim. Esahan on pelkkää leikkiä ja ilottelua ja hassuttelua ja kauniita havaintoja ja herkkiä vinksahduksia. Tai esim. Salmenniemen Virrata että, jossa ei ole yhtäkään viestiä, merkitystä tai sanomaa jota pitäisi tulkita, vaan se on vaan pelkkää ihanaa assosiatiivista käsittämättömän kaunista kielen ja merkkien virtaa, johon voi hypätä mistä kohti kirjaa tahansa. Se on kevein ja helpoin ja ihanin kirja, jota luen usein pelkästään rentoutuakseni.
MUN MIELESTÄ sun kaikki ongelmat asian suhteen ratkeaa, kun lakkaat yrittämästä YMMÄRTÄÄ, ja hyväksyt "kokeellisen runouden" sellaisena kuin se on. Luota kirjoittajiin ja luota niiden teksteihin. :) Mä en ainakaan tunne yhtään kokeellista kirjoittajaa, joka lähestyisi kirjoittamista jotenkin ylimielisesti, vilpillisesti tai teennäisesti. Ihmiset vaan tykkää ettiä uutta ja kokeilla juttuja. Se ei ole haaste tai kyseenalaistus sun älykkyyden suhteen. :D
niin että haluaako vaikka tasa-arvoa vai taistelua tai luonnonsuojelua vai onko kiinnostunut piirtelemään hiekkaan kuvioita. loppuun asti pitää valitsemansa tie viedä.
VastaaPoistaja saattavathan nuo mennä käsi kädessä, eivät ne ole poissulkevia.
terveisin meeme
Kiitos kommentistasi, Erkka. :)
VastaaPoistaEn usko, että monikaan runoilija taipuisi näkemykseesi sanojen pelkästä herkuttelusta. Onhan niissä runoissa ihan HIRVITTÄVÄSTI enemmän, kuin juuri mainitsemaani sanataidetta.
Ja tätä en ymmärrä. En ymmärrä merkkien itsenäisyydestä kumpuavaa kauneutta. En yksinkertaisesti ymmärrä paljonkaan runoudesta. Eikö tämä ole intuitiivinen päätökseni, joka vain pakottaa mut tulkitsemaan?
Jos esimerkiksi nämä edellä mainitut avantgardistit (olen havainnut kiistelyä siitä, että esimerkiksi Sanakirja ei ole avntgardea, mutta en tiedä sitten mitä se on, joten en lähde päättelemään) pitävät itseään kielentutkijoina, niin kirjojen arvostelijat pitävät itseään vähintäänkin filosofeina.
Tästä kasvaa mulle vieläkin suurempi hämmennys. Onko kriitikoiden funktiona vain löytää enemmän kuin esimerkiksi Aura Nurmi löytää, vai enkö sittenkään pääse kärryille näiden teoksien sanomasta?
Mulle ei jätetä koskaan tätä vaihtoehtoa: tämä runo on paska. Olen joko ymmärtänyt sen väärin tai tulkinnut sen sanahelinäksi.
Virrata että oli häiritsevä runoteos, ja pidin siitä itsekin, hyvin paljon. Kuvailusi osuu juurikin tunteeseeni.
Mutta esimerkiksi yllä oleva hakukoneruno ei ole missään määrin kaunis. Voisin mennä äärimmäisyyksiin ja sanoa sen olevan pelle.
Eihän niitä täydellisiä runoja voi aina vaatiakaan. Mutta puhun suuntauksesta ja nykyrunouden käytöstavoista.
Ketä googlettelu puhuttelee? Mitä sanataiteilija tekee sielulleen? Mitä helvettiä mun pitäisi kirjoittaa, että olisin esimerkiksi Tuli&Savu-seksikäs?
"Luota kirjoittajiin" on kyllä rauhoittava lause, mutta koska rakastan runoutta niin intohimoisesti, niin luotan mieluummin itseeni ;).
"En usko, että monikaan runoilija taipuisi näkemykseesi sanojen pelkästä herkuttelusta. Onhan niissä runoissa ihan HIRVITTÄVÄSTI enemmän, kuin juuri mainitsemaani sanataidetta."
VastaaPoistaNiin toki, on on. Halusin lähestyä asiaa tuosta näkökulmasta korostaakseni sitä, että kokeelliset tekstit toimivat usein JO ilman mitään tulkinnan vaatimusta tai tarvetta lähiluvulle. Esim. Virrata ettässä on helvetisti kaikkea purettavaa ja tulkittavaa, olen kirjoittanut siitä esseenkin ja kaavaillut kandia. Mutta pointtini on siinä, että teos on lukemisen arvoinen ja lähestyttävä JO ILMAN niitä syventymisen tarjoamia lisäelementtejä. Eli että kirjaa voi ymmärtää KUKA TAHANSA, kunhan vain lähestyy avoimin mielin. :)
Sanoit:
"Ja tätä en ymmärrä. En ymmärrä merkkien itsenäisyydestä kumpuavaa kauneutta."
Ja:
"Mulle ei jätetä koskaan tätä vaihtoehtoa: tämä runo on paska. Olen joko ymmärtänyt sen väärin tai tulkinnut sen sanahelinäksi."
Jos siis tosiaan kyse on yksinkertaisesti siitä, että et jaa näiden kielitietoisten, kieleen keskittyvien tai mitä lie (ärsyttää puhua näin epätarkasti mutta en pysty nyt parempaankaan) tekstien edustamaa taidekäsitystä, niin miksi sitten ylipäätään haluaisit tarjota vaihtoehtoa: "tämä runo on paska". Eli siis miksi tuot pöytään tuon vaihtoehdon, jos samalla tunnustat, että et ymmärrä?
Olettaakseni sinulle ei siis tämmöisissä keskusteluissa jätetä "tämä runo on paska" -vaihtoehtoa, sillä syntyy vaikutelma (jonka itsekin tuot jatkuvasti esiin), että et ole saanut kiinni siitä, mistä lähtökohdista ko. runo ponnistaa, millaista taidekäsitystä se edustaa. Olisi ihan eri juttu, jos viestisit ymmärtäväsi niitä keinoja ja tavoitteita, joihin runo pyrkii, mutta silti päätyisit lopputulokseen, että tämä runo on paska.
Yritän kai sanoa, että tunnepohjainen teilaus on yleensä paljon helpompi sulattaa, kun kokee, että pohjimmiltaan sen antaja on kuitenkin jotenkin ”omalla puolella”?
En ole tutustunut vielä tuohon T&S-OULIPO-runon kokonaisuuteen, mutta kättelyssä voisin sanoa, että se ei vaikuta minusta erityisen kiinnostavalta. Mutta mitä sitten, jos tuo nimenomainen tapa generoida runoutta ei kiinnosta minua? Olennaista on, että se epäilemättä kiinnostaa monia muita.
On intohimon osoitus kyrpiintyä siitä, kun joku tekee jotain, joka ei vastaa omaa taidekäsitystä. Se on minusta ihan ok. Mutta samalla on kypsyyden osoitus olla kyrpiintymättä, hyväksyä erilaisuus, ja luottaa siihen että useimmiten ihmiset tekevät taidettaan pyyteettömästi ja vilpittömästi. Näihin "kokeellisiin runopiireihin" integroiduttuani en ole tavannut YHTÄKÄÄN runoilijaa, joka ei olisi erittäin nöyrä ja vilpitön työssään.
Usein (tai oikeastaan aina) myös hyvinkin avantgardistisilla teoksilla on oma traditionsa, joka ei yksinkertaisesti ole tuttu pelkästään suomalaista runoutta lukeneille. Pitää mennä esim. 1920-luvun Italiaan tai 1960-luvun jenkkeihin. Ja huom! Mä en TODELLAKAAN ole mitenkään lukenut ihminen, runoudenkaan saralla, tunnen noitakin traditioita lähinnä luonnostaan opintojen kautta ja enemmänkin olen lukenut NIISTÄ kuin NIITÄ.
(jatkuu)
(jatkuu)
VastaaPoista"Ketä googlettelu puhuttelee? Mitä sanataiteilija tekee sielulleen? Mitä helvettiä mun pitäisi kirjoittaa, että olisin esimerkiksi Tuli&Savu-seksikäs?"
Googlettelu puhuttelee ainakin minua tosi paljon, ja flarf yleensäkin. Esim. Tytti Heikkisen Varjot astronauteista -kirjan flarf-osuudet ovat hämmentävintä, taitavinta, ahdistavinta, VITUN-HAUSKINTA ja yleisesti päheintä runoutta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Jaksan lukea sitä jatkuvasti.
Google-runoushan perustuu noin yleisemmällä tasolla kollaasin estetiikalle. Eli kokoamalla ympäröivästä maailmasta palasia kokonaisuudeksi pystytään synnyttämään aivan uusia merkityksiä, "näyttämään" maailmasta asioita tuoreella, kiinnostavalla tavalla. Tästähän lähtee myös esim. samaisen Salmenniemen Texas, sakset, joka on hämmentävän suoraan maailmasta puhuva, samaan aikaan ironisesti ja liikuttavan vilpittömästi. Ja jotain 90% matskusta on googletettua/muuten kerättyä.
Nykyrunous on myös joskus käsiterunoutta, eli runoutta, jossa idea kohoaa itse sisältöä tärkeämmäksi. Esim. Karri Kokolla on paljon tällaisia teoksia. Esteettinen vaikutelma voi syntyä jo siitä, kun kuulee, että ”tällainenkin teos on nyt tehty”. Se ei tarkoita että se yrittää olla yhtään enemmän kuin mitä se on. Se vain on sitä mitä se on.
”Mitä helvettiä mun pitäisi kirjoittaa, että olisin esimerkiksi Tuli&Savu-seksikäs?”
Voe Ara, ei sun tarvii kirjoittaa minkäänlailla. Tuli & Savu julkaisee mun käsityksen mukaan runoutta, joka jollain tapaa tuntuu uudelta/tuoreelta/poikkeavalta, tää on siis vaan mun fiilispohjainen pikamäärittely. T&S ei mun mielestä OIKEASTI ole mikään laadun tae, vaikka siinä olevat jutut on musta usein tosi kiinnostavia ja laadukkaita ja poeettisesti ”uusia avauksia” tekeviä, vaikka en niistä aina jaksaisikaan kiinnostua.
Mä luen monia sun tekstejä paljon mielellämmilläni (!) kuin monia Tuli&Savun tekstejä. Sä olet tosi omaääninen runoilija. Jos lukee tekstiä joka on sun niin tietää että se on sun vaikka sitä ei sanottais missään. Voin myös nähdä, että jokin sun kirjoittama teksti julkaistiin Tuli&Savussa. Se voisi olla esim. joku senkertaiseen teemaan liittyvä pitkä vuodatusmainen teksti. ESIM. FORMULOISTA !!!
Mutta musta jo toi lause ”Mitä helvettiä mun pitäisi kirjoittaa, että olisin esimerkiksi Tuli&Savu-seksikäs?” kertoo että sulla on jotenkin ihan vinksahtanut ja väärin päin asiaa lähestyvä suhde asiaan. RENTOUDU! KIRJOITA! ÄLÄ ÄRRY! LUOTA! KIRJOITA NIIN KUIN TÄHÄNKIN ASTI OLET KIRJOITTANUT! OLET HYVÄ!
Tää teksti makas monta päivää mun Wordissä, joten kirjoitin sen nyt loppuun vähän hätäisesti. En saanut sanottua kaikkea mitä halusin, sillä olis varmaan pitänyt tehdä tästä joku essee. :D
Enivei, Terroja Kincaidin sanoin:
Peace the fuck out,
Ernesti
(päättyy)
"Tuli & Savu julkaisee mun käsityksen mukaan runoutta, joka jollain tapaa tuntuu uudelta/tuoreelta/poikkeavalta, tää on siis vaan mun fiilispohjainen pikamäärittely."
VastaaPoistaItse olen ollut vaihtelevasti T & S:n tilaaja jonkun 5+ vuotta, ja oma fiilis on se, ettei lehti ole mitenkään suuresti muuttunut sinä aikana - eikä se ole kertaakaan tuottanut mitään tuoretta.
Jokainen uusi päätoimittaja voi tietenkin ajatella, että nyt alkaa uusi aikakausi suomalaisessa runoudessa, mutta lehden sisältö kuitenkin pitkälti määräytyy sen mukaan mitä on tarjolla.
Ja kun suomalainen runous näyttää löytävän uutena koko ajan niitä samoja anglosaksisia flarf-language-käsite-juttuja (joka vuosi vain uudella hienolla termillä nimettynä), joita taiteessa on Andy Warhollin ajoista löydetty joka seitsemäs vuosi, niin mikään ei muutu mihinkään.
Se mitä esimerkiksi Texas-Saxet edustaa on samaa papupurkkien ja varikkäiden Marilyn Monroen ja Mikki Hiiren korvien toiston toistoa, jota länsimaisessa kulttuurissa on tehty pari sukupolvea putkeen.
Elämyksellisyyden kokemus muodostuu puhtaasti siitä kaikesta mitä olemme suodattaneet eläessämme tässä ajassa ja tiettyjen symbolien keskellä. Se on subjektiivisen kokemuksen kertausta ja kierrätystä.
Tuollainen taide on totta kai jännää, mutta siitä on vaikea löytää varsinaista artikuloitavaa sisältöä, jota luokitella tai kritisoida. Se ei ainakaan käänny helposti toiseen kieleen ja kulttuuriin, koska siinä ei viitata olioihin tai sanoihin niinkään vaan pikemminkin aikalaiskokemuksiin.
Tästä kaikesta osin juontuu myös se, miksi nykyaikana kritiikkiä on niin vaikea kirjoittaa. Runon kommentoinnin tavallaan täytyisi jatkaa samaa merkityksenmuodostamisen tapaa, eli kritiikin täytyisi myös olla jonkinlaista runoutta.
Muuten kritiikki tuntuu sekin tyhjältä. Tai sitten se on pelkkää lukijakokemuksen analysointia, joka ei osu varsinaiseen tekstiin.
- Juho
Rakas Erkka
VastaaPoistaPROLOGI
"Halusin lähestyä asiaa tuosta näkökulmasta korostaakseni sitä, että kokeelliset tekstit toimivat usein JO ilman mitään tulkinnan vaatimusta tai tarvetta lähiluvulle. "
Musta ne eivät toimi.
LEIPÄTEKSTI
NO NIIN. Koska olet kirjoittanut vastauksen peräti wordiin, mun on tässä ihan henkäistävä ja mietittävä, että mitä mä sanon. Kun edelliseen tekstiin on taas tullut noita mun perinteisiä lipsumisia.
En ymmärrä kielirunoutta ja myös YMMÄRRÄN. Kun olen lukenut jonkun jännän runon kuudesti läpi, osaan kyllä löytää siitä oman absoluuttisen totuuteni ja saan oikeuden määritellä runon. Tässä tapauksessa määrittely pysyy edelleen tutulla linjalla: runo on epäymmärrettävä.
Ei siinä ole mitään väärää, ettei tajua. Mutta voin kyllä sanoa vaikeuden huonontavan runoa. Varsinkin, jos runo ei vaikeuden lisäksi tarjoa mitään muuta.
Enkä suostu vieläkään sanomaan, että olisin yksin mielipiteeni kanssa, koska en ole. Monet runokirjat ovat aiheuttaneet älinää "maallistuneissa" arvostelijoissa ja "epäsivistyneessä" kansassa.
Ja vaikka kuvauksesi näistä kokeellisista runoilijoista henkilöinä miellyttävätkin ja tunnen vilpitöntä huojennusta siitä, etteivät he ole ylimielisiä, on mulla - kuten useimmilla muillakin - vain yksi todistuskappale heidän osaamisestaan ja asenteestaan: kirja.
Mulle valitettavasti vain jää hyvin ylimielinen kuva kirjailijasta, jos hänen sivunsa loistavat tyhjää (plus jos kevyestä läpyskästä voi nostaa monta tonnia apurahaa).
Tälläinen oli esimerkiksi juuri Sanakirja. Ja toisen esimerkkisi, Karri Kokon - mikä sen kirjan nimi nyt oli, en millään saa päähäni - se teos, hurjan paksu, valkoinen teos, jonka jättimäisillä sivuilla on vain yksi, kaksi riviä per sivu: henkilö, jonka runoilija on tavannut kyseisenä päivänä ja mahdollinen paikka ja aika, on kans mainittava.
Ihan oikeasti, meinasin kuolla sitä lukiessani. Voi olla mahdollista, että kirja oli omakustanteinen, siitä en ole varma. Auta armias jos ei ollut. Toinen silmäni kyynelehti tietoa, ettei omat tekstini varmaan koskaan päädy kirjaston hyllyyn - tai että voisin jopa yrittää päästä kirjaston hyllyyn puhelinluettelolla. Mikä innoittavinta, jotkut henkilöt ja paikat olivat anonyymejä.
Mä tietysti pelkään, että tälläinen ilkeä keskustelu ja nälviminen tekee musta joidenkin henkilöiden keskellä halveksittavan ämmän. Toivottavasti ei tee, sillä kirjoitan näitä juttuja sydämellä ja tosissani, ilman ironian kirvestä. En myöskään halua loukata ketään ja koitan pysytellä tekstitasolla.
Mun runouskäsitys eroaa radikaalisti sun runouskäsityksestä. Siksi me ei varmaan koskaan tulla olemaan näistä asioista samaa mieltä. Ei se mua oikeestaan haittaa, koska keskustelu verevöittää!
jatkuu...
MUN MIELESTÄ (XD) useammalta 2000-luvun loppupuolella julkaistulta runoteokselta puuttuu SIELU perkele. Älykkäät ja ammattimaiset, uutta tekevät ja radikaalit runoilijat kirjoittavat laimeita kirjoja, jotka kaatuvat nykykuvauksilla irstailuun, kielipeliin ;) ja arvoituksiin, joille ei ole avainta. Mä voisin luetella liudan tämän tyylisiä tekeleitä, mutta mä en vaan kehtaa.
VastaaPoistaJa kun palataan apurahakuiskintaan, niin tälläiset tekijät haukkaavat naurettavan pienien kirjallisuudelle jaettavien määrärahojen kakusta isoimmat summat.
On vaikea ymmärtää, miksi kokeellisuus on niin kova sana. Mua ainakin kiinnostaa ihan yksinkertaiset ja kauniit asiat. Ja veikkaisin sekä Teemaa että Maikkaria katsomalla, että niin muitakin. En julista kokeellisuudelle loppua (musta oli kiva kun Iso-Britannia antoi tunnustuksen runolle LIGHGHT), mutta sen valtavirran jylinä pelottaa mua.
Kun katselen esimerkiksi Ntamon julkaisulistaa, vaikuttais kokeellisuus ja uudismi (oma sana hihi ..........) olevan merkittävä muoti-ilmiö tai sitten vastalause tälle mun harrastamalle tyttörunoudelle.
Paljain jaloin palavassa... jne -jättiläiskirja oli ilahduttava poikkeus. Siinä ei nimittäin hirvittävästi säännöstelty tai tutkailtu kirjaimia erilaisissa asennoissa ja valossa. Ja se teki ihmisiin vaikutuksen. Mutta enpä tartu siihen sen enempää.
En tunne runouden historiaa hyvin mutta tässä yhteydessä mun ei sitä ees kai tarvitse tuntea. Mä tiedän sen, että runous on jättänyt mulle nyt luun käteen. Intohimo sanoihin ei ole sitä runoutta, jonka käsitteen mä tunnen.
... Se on taidetta. Sanataidetta.
VastaaPoistaOlen loukattu, kun kuulen Virrata etän ja Saksien ja astronauttikirjankin olevan GOOGLETETTUA. Mitenköhän mä en sitä tajunnut? Että ihan täysinkö?
Jotenkin mä vaan kieltäydyn uskomasta siihen, että nää ihmiset omien mielikuviensa, kokemuksiensa, uskomuksiensa, himojensa, surujensa, politiikkansa ja/tai vihansa sijaan tarttuvat ennemmin hiireen kuin kynään.
Mä koitan elää tän elämän joka osa-alueen niin hysteerisen täysillä, etten edes pystyisi tohon. Ja en raivoa, Erkka. En huuda.
Huolestun. Kysyn.
Voisin myös toivottaa sulle pikku touria katkeruuden ja vavahduttavan rakkauden äärelle (kirjallisen) jolloin pystyisit ymmärtämään mua paremmin. Nähdään nyt ainakin siellä Keravan kirjastolla ja puhutaan tarkemmin. :D :)
EPILOGI
Muuten. Pitää vielä mainita elitismi. Uskon olevani elitisti sanan varsinaisessa merkityksessä. Joku kirjoitti jossain kärsineensä sivistymättömien ihmisten tähden, vastustaneensa postmodernismia ja joutunut alakynteen. Että elitistinen ja akateemisesti vaativa porukka on vailla oikeuksia sanoa mitään ja vailla kunnioitusta niiden juttua kohtaan.
Mä koen itteni vähän hassusti noin, joo. Mutta sen sijaan katselen sanakikkailua mun pitkää nenänvarttani pitkin, toisin kuin muut. Ei sivistys takaa kokeellisen taiteen hyväksymistä.
Tyhmyyskin on eräänlaista kapinaa, varsinaista laiskaa aatelismia. Heille kelpaa vain paras.
Kiitos värikkäästä keskustelusta.
VastaaPoistaMun mielestä kokeellisuus on jees, mutta ehkä se on jossain mielessä saavuttanut huippunsa. On vaikea olla kokeellinen kun kokeellisuus on jo lähtökohtaisesti lukijan tai kuulijan runolle asettama olettamus. Yllättävämpää on puhua suoraan.
Tarvitaan osallistuvampaa runoutta kokeellisen rinnalle tai jotain näiden väliltä.