Aran nopeat

En ole hienompaa nähnyt kuin Aki ja Mika Kaurismäen elokuvan Arvottomat.
En ollut varmaan ainoa, joka katsoi näiden viisaiden koirien tekemää road-ja seikkailuspektaakkelia Teemalta muutamia päiviä sitten.

Tätä ennen olin pitänyt elokuvaa Mies vailla menneisyyttä Kaurismäen suurimpana.
Arvottomat on kaunis, vinksahtanut, älykäs, kiero, tunteeton ja samalla pakahduttava, sen musiikki on häkellyttävää ja ne repliikit, ne repliikit. Ylisanat eivät riitä ällistykseeni.

Minun on joskus hyvin vaikea katsoa elokuvia. Joskus ne suorastaan etovat minua, koska ennakoin tapahtumat lähes aina, näyttelijät ovat huonoja, ne ovat liian traagisesti käsikirjoitettuja tai sitten niissä yritetään (yleensä makeasti loppumetreillä) kusettaa katsojaa.
On suorastaan raivostuttavaa katsella nokkelia viimeisiä minuutteja, jolloin kaikki onkin odottamattoman nurinkurin. Näistä elokuvista löytyy kylläkin hyviäkin ehdokkaita, esimerkiksi vanha kunnon Puhallus.

Samojen näyttelijöiden kierrättäminen on kamalaa. Numero 23-rainassa oli pääosassa Jim Carrey, jonka piti esittää vakavaa ja hulluuden koulimaa outoa heppua. Valitettavasti odotti vain, koska hän tekee jonkin hauskan ilmeen.
Eilen näin vilahdukselta osan Sentinel-leffasta. Ja auta armias, oliko Jack Bauer eli Kiefer Sutherland kenties esittämässä siinä kuuluisinta rooliaan? Näin hänet vain piippu eteen osoittamassa, jotakin suurta henkilöä piirittämässä, sama jackbauer-ilme kasvoillaan, hiki kasvojen rypyistä virraten.
Siis, mitä helvetin järkeä on kutsua elokuvan tähitvieraaksi Jack Bauer? Ja olisiko hänelle löytynyt jokin muu rooli, missä hän ei olisi niin osoittelevasti Bauer, vaikkapa hammaslääkäri tai poliitikko?

Lynchin leffat ovat aitoja, koska ne ovat originaaleja. Kaurismäen ja Bressonin elokuvat ovat teemoiltaan voimakkaimpia, häiritsevimpiä ja jopa karussa pitkäpiimäisyydessään nautittavimpia.
Ja sitten on tietysti Quentin Tarantino.
Tarantinokaan ei vakuuta aina, ja joskus jopa epäilen hänen olevan liian ylimielinen huomatakseen omat virheensä. Lisäksi hän vittaa aina b-genreensä, joiden valossa hänen elokuvansa ovat niille vanhoille pätkille kunniaksi; ne ovat kulttikamaa pelkästään töksähtävyytensä tai keskeneräisyytensä vuoksi.
Silti katsoin Pulp Fictionin kaksi kertaa peräkkäin. Silti kelasin parhaimmat palat siitä kolmannen kerran. Silti Kill Bill-teki minusta hetkessä friikin. Silti ostin molempien osien soundtrackit. Ja miekan. Ja julisteen. Seinän kokoisen julisteen. Ja leikkasin Uma Thurmanin otsatukan.

Tässä olikin lyhykäisyydessään ne ohjaajat, joiden teoksien nappaamista hyllystä pidän helppona. Luen mukaan myös luonnollisesti Roy Anderssonin. En myöskään kammoa vanhoja filmejä, en Jim Carreyn komedioita. En Alastomia aseita, enkä eeppisiä (erityisesti 70-80-tai 90-luvun) scififilmatisointeja. Sen lisäksi minulta on Metropolis näkemättä. Ja erityisesti minua innostavat supersankarit ja ja... eli tulihan niitä.

Mutta maailmassa on niin paljon paskoja elokuvia ja niin paljon hyviä kirjoja. Arvostan elokuvaelämyksiä kirjoja vähemmän. Lisäksi kirjoissa asioilla on suurempi painoarvo. Mutta sitten tuli Arvottomat.