ajatusvirtaa


Koska haukkasin juuri makoisaa jäätelötötteröä, huono tuuleni katosi ja samalla karkasi ajatus siitä, mitä aioin vielä hetki sitten kirjoittaa. Kykyni huonoon tuuleen palaamisessa on kuitenkin esimerkillistä ja varmasti ennätysmäistä, joten jos vielä kurotan, voin saada langanpätkästä kiinni.

Tiedät varmasti sen ihanan olon, kun heräät varhaiseen valoisaan aamuun vielä harhaisena (oli pakko käyttää loppusointua), tiedät sen varmasti koska olet kokenut sen niin kuin minäkin monena kesänä. Sen sijaan et välttämättä ja onnekkaasti ole koskaan tuntenut sitä vajoamisen ja pimeyden tunnetta, joka hetken kuluttua vie kaiken hapen auringolta ja kepeältä tuulelta.
Sille on monta kulunutta diagnoosia. Havahtuminen, hengenahdistus, masennus, ahdistus, paniikki, voimattomuus, haluttomuus, typerä hätä, tai niin, suru. Veikkaan kuitenkin, että sinullakin on ollut tämä käsittämätön lasti päälläsi, joka painaa sinua takaisin valheellista unta kohti.

Tämä tunne tuli pitkästä aikaa vierailulle.
Viattomasti postiluukusta. Koputtamatta, keskelle onnellista ja stressaantunutta päivää. Avasin oven, ja siinä se makasi, polleana geometriastaan.
Ulkovaatteet päälläni nostin kirjekuoren lattialta ja hain viinilasin kaapista pöydälle. Jääkaapista otin puolityhjän laatuviinin. Sellainen liikehdintä on ajatonta romantiikkaa. Agentismia.
Vedin korkin pois, kaadoin viiniä kalkkeutuneeseen lasiin ja istahdin. Anopin tuoma pöytäkasvi jonka nimen, kasteluajat ja hoivaohjeet olen unohtanut, nautti ikkunaan litistyneenä kesäpäivästään kaikista aiheuttamistani murheista huolimatta.
Asettelin suuren kuoren eteeni. Kirje sisältäisi tulevan vuoteni luonteen. Olin valmis.
Koska en ole koskaan ollut haka matikassa, saivat myös nämä numerot pääni pyörälle. Tajusin onnistuneeni kouluni valintakokeissa. Erinomaisesti. Sen jälkeen ymmärsin, ettei se riittänyt.
Ei riittänyt erinomaisuus eikä taistelu. Eivät riittäneet kouluvuodet, kurssit, kokemus tai kannustinpuheet. Eivät auttaneet ne pudotusuhat joista selvisin, eivät riittäneet kultaruusuni, kirjoitusvälineeni tai draamantajuni, eivät riittäneet dialogien seassa vilisseet slangisanani tai hemmetin hyvät läppäni.

Tässä vaiheessa te ette jaksa enää. Suuri taiteilija ei päässyt käsikirjoittajaksi. Voih. Eikä dramaturgiksi.
Ei tosin päässyt myöskään yliopistoon. Ei fysioterapeutiksi ammattikorkeakouluun. Te sanotte: uudestaan. Te sanotte: kohtalo se on täälläkin. Te sanotte kaikkea, mitä tarvitsen kuullakin, mutta samalla te toivotte, että te voisitte näin ollen sulkea korvanne.

Mutta minua ei kiinnosta minkään valtakunnan normit tai käytöstavat. Minulle on annettu narisemisen lahja, ja se vasta lahja onkin. Lisäksi kanssani jossain lähiössä vaienneet surkeat pirut saavat hivenen lohtua siitä, etteivät olleet yllättäen tänäkään vuonna ainoita syrjäytymiskynnyksen korkealla maisemavuorella toljottelevia.

Tämä oli kolmas vuoteni pyrkimishelvetissä. Olen kaksikymmentäkolmevuotias, ja pian se alkaa pippurisesti kirvelemään. Minulla on työpaikka, joka loppuu sopivasti silloin, kun kaikki nuoret tytöt rientävät tuoreisiin oppilaitoksiinsa ja pitävät tupakkatauon ennen sisäänastumistaan. Mikä merkillinen tunne! Kuin olisi kyyhky joka nousisi kuvajaisestaan ilmaan!


Ei minua oikeasti enää niin hurjasti kiristä. Meditoin itseni juuri sammuksiin. Se on kuin tietokoneen horrostila, mutta joo, hiukan parempaa. Olen onnellinen meditoinnin vaikutuksista ja suosittelen kaikkia kokeilemaan. Se on samaa kuin orgastinen kiihko ilman orgasmia ja kiihkoa, se on samaa kuin Subterranean Homesick Bluesista irtoavat pöllyt ilman, että kuulisit ääntä. Kun meditoi tietää selviävänsä, ainakin hetken eteenpäin.

(Seuraavassa otteessa liidellään pitkälti huumorin siivin. Jälkihuomio.)
Meditoinnista puheen ollen, olen yrittänyt lopettaa rukoilemisen ja Jumalaan uskomisen. Ihan totta.
Vaatii mielettömästi reippautta ryhtyä moiseen toimeen.
Vuosien riippuvussuhde on tehnyt minusta jeesusnarkkarin ja aggressiivisen kaikkia vastaväitteitä kohtaan.
Meditaatiossa ei tarvitse Jeesusta, se on aivotila. Mutta minun Jeesukseni on ennen kaikkea ollut aivotila, pyskologinen juurtuma ja opittu tapa. Yksinkertainen pelkoni on, että ilman Jumalaa olisin vaarassa.
Tadaa!
Kaikki on edelleen yhtä kaunista! Mika Myllylä ei päässyt taivaaseen, vaan muuttuu maaksi josta on tullut! Jätteeksi jota poljemme mutta josta kasvaa vahvimmat männyt!
Epäonneni on edelleen yhtä hienoa (esim. tämä kuuluisa koulujupakka: kaksi pistettä ja olisin ollut inessä) ja onneni - no, jos sen huomaan koskettavan minua hellällä kädellään, niin ainakin tiedän, ettei se ole jumallähtöistä vaan pelkkää sattumaa tai aikaansaannostani.
Onhan se toki ollut nöyrää, että olen kumartunut joskus salaa rukoilemaan valtavan ongelman edessä. Olen sanonut iltaisin: Jeesus armahda. Olen toistanut: anna anteeksi. Olen myöntänyt: Isä meidän. Olen pyytänyt apua: nyt jos annat merkin nyt jos autat minua taivaan tähden.

Yli neljätoista vuotta olen tehnyt tätä eheytystä. Olen ollut hemmetin heikko ihminen. En uskoni tähden, vaan vain ollut. Ja silloin usko on nostanut minut jaloilleen, ja se on ollut rikasta.
En tiedä, kuinka pitkään tämä kestää. Joskus palaan herra luoksesi, mutta sen täytyy tapahtua tasapainoisen elämän koittaessa. En heittäydy polvilleni kun kuvittelen itseäni rangaistavan. Olet kuitenkin aika nähty kaveri, hysteeristen, mutta myös viisasten ihmisten - auttaja.
Auttajaa en tarvitse.
Paitsi kouluunpääsyssä.
Lankesin.