Jumaliste! En ole kirjoittanut. Olen nääntynyt. Ja olen kovasti vain innostunut performanssista...

Tässä kuitenkin jotakin. Loukkaan itseäni kirjoittamalla enää vain ruuhkabusseissa. Nämä säkeet omistettu Nerudalle.

Kuinka monta lintua yhdestä parvesta
huomaisi säikähdyksekseen
Siddhartha Gautaman jakavan
kaiken leipänsä patsaille?
Ja kuka tarkalleen
unohti Jeesuksen seipääseen?

Jos nimeni olisikin
Aarre Juhani Ijäs
tai Oksana Lumi Nurmi
kuka silloin olisi isoäitini,
kuka toimittaisi lämmön virkaa
viiman ja vuosien sijaan?

Jos rakkaudella ei olisi hintaa
kuinka monta vaaleansinistä seteliä
tarvitsisin vielä lainaan?
Ja miksi myrsky seisahtuu
ainoastaan sinun ovesi luona?

Mitäpä jos luvut  ja numerot
ja tunnit
seisoisivat tekojensa takana?
Kestääkö purku-uhan alla oleva kortteli
paperisodan masentumatta?
Tai autiotalot, tyhjyyttäänkö
sytyttävät itsensä tuleen?


Missä ilmalaivat laiduntavat?
Entä osaako discografia sittenkään
kaikki Travoltan askeleet?

ajatusvirtaa


Koska haukkasin juuri makoisaa jäätelötötteröä, huono tuuleni katosi ja samalla karkasi ajatus siitä, mitä aioin vielä hetki sitten kirjoittaa. Kykyni huonoon tuuleen palaamisessa on kuitenkin esimerkillistä ja varmasti ennätysmäistä, joten jos vielä kurotan, voin saada langanpätkästä kiinni.

Tiedät varmasti sen ihanan olon, kun heräät varhaiseen valoisaan aamuun vielä harhaisena (oli pakko käyttää loppusointua), tiedät sen varmasti koska olet kokenut sen niin kuin minäkin monena kesänä. Sen sijaan et välttämättä ja onnekkaasti ole koskaan tuntenut sitä vajoamisen ja pimeyden tunnetta, joka hetken kuluttua vie kaiken hapen auringolta ja kepeältä tuulelta.
Sille on monta kulunutta diagnoosia. Havahtuminen, hengenahdistus, masennus, ahdistus, paniikki, voimattomuus, haluttomuus, typerä hätä, tai niin, suru. Veikkaan kuitenkin, että sinullakin on ollut tämä käsittämätön lasti päälläsi, joka painaa sinua takaisin valheellista unta kohti.

Tämä tunne tuli pitkästä aikaa vierailulle.
Viattomasti postiluukusta. Koputtamatta, keskelle onnellista ja stressaantunutta päivää. Avasin oven, ja siinä se makasi, polleana geometriastaan.
Ulkovaatteet päälläni nostin kirjekuoren lattialta ja hain viinilasin kaapista pöydälle. Jääkaapista otin puolityhjän laatuviinin. Sellainen liikehdintä on ajatonta romantiikkaa. Agentismia.
Vedin korkin pois, kaadoin viiniä kalkkeutuneeseen lasiin ja istahdin. Anopin tuoma pöytäkasvi jonka nimen, kasteluajat ja hoivaohjeet olen unohtanut, nautti ikkunaan litistyneenä kesäpäivästään kaikista aiheuttamistani murheista huolimatta.
Asettelin suuren kuoren eteeni. Kirje sisältäisi tulevan vuoteni luonteen. Olin valmis.
Koska en ole koskaan ollut haka matikassa, saivat myös nämä numerot pääni pyörälle. Tajusin onnistuneeni kouluni valintakokeissa. Erinomaisesti. Sen jälkeen ymmärsin, ettei se riittänyt.
Ei riittänyt erinomaisuus eikä taistelu. Eivät riittäneet kouluvuodet, kurssit, kokemus tai kannustinpuheet. Eivät auttaneet ne pudotusuhat joista selvisin, eivät riittäneet kultaruusuni, kirjoitusvälineeni tai draamantajuni, eivät riittäneet dialogien seassa vilisseet slangisanani tai hemmetin hyvät läppäni.

Tässä vaiheessa te ette jaksa enää. Suuri taiteilija ei päässyt käsikirjoittajaksi. Voih. Eikä dramaturgiksi.
Ei tosin päässyt myöskään yliopistoon. Ei fysioterapeutiksi ammattikorkeakouluun. Te sanotte: uudestaan. Te sanotte: kohtalo se on täälläkin. Te sanotte kaikkea, mitä tarvitsen kuullakin, mutta samalla te toivotte, että te voisitte näin ollen sulkea korvanne.

Mutta minua ei kiinnosta minkään valtakunnan normit tai käytöstavat. Minulle on annettu narisemisen lahja, ja se vasta lahja onkin. Lisäksi kanssani jossain lähiössä vaienneet surkeat pirut saavat hivenen lohtua siitä, etteivät olleet yllättäen tänäkään vuonna ainoita syrjäytymiskynnyksen korkealla maisemavuorella toljottelevia.

Tämä oli kolmas vuoteni pyrkimishelvetissä. Olen kaksikymmentäkolmevuotias, ja pian se alkaa pippurisesti kirvelemään. Minulla on työpaikka, joka loppuu sopivasti silloin, kun kaikki nuoret tytöt rientävät tuoreisiin oppilaitoksiinsa ja pitävät tupakkatauon ennen sisäänastumistaan. Mikä merkillinen tunne! Kuin olisi kyyhky joka nousisi kuvajaisestaan ilmaan!


Ei minua oikeasti enää niin hurjasti kiristä. Meditoin itseni juuri sammuksiin. Se on kuin tietokoneen horrostila, mutta joo, hiukan parempaa. Olen onnellinen meditoinnin vaikutuksista ja suosittelen kaikkia kokeilemaan. Se on samaa kuin orgastinen kiihko ilman orgasmia ja kiihkoa, se on samaa kuin Subterranean Homesick Bluesista irtoavat pöllyt ilman, että kuulisit ääntä. Kun meditoi tietää selviävänsä, ainakin hetken eteenpäin.

(Seuraavassa otteessa liidellään pitkälti huumorin siivin. Jälkihuomio.)
Meditoinnista puheen ollen, olen yrittänyt lopettaa rukoilemisen ja Jumalaan uskomisen. Ihan totta.
Vaatii mielettömästi reippautta ryhtyä moiseen toimeen.
Vuosien riippuvussuhde on tehnyt minusta jeesusnarkkarin ja aggressiivisen kaikkia vastaväitteitä kohtaan.
Meditaatiossa ei tarvitse Jeesusta, se on aivotila. Mutta minun Jeesukseni on ennen kaikkea ollut aivotila, pyskologinen juurtuma ja opittu tapa. Yksinkertainen pelkoni on, että ilman Jumalaa olisin vaarassa.
Tadaa!
Kaikki on edelleen yhtä kaunista! Mika Myllylä ei päässyt taivaaseen, vaan muuttuu maaksi josta on tullut! Jätteeksi jota poljemme mutta josta kasvaa vahvimmat männyt!
Epäonneni on edelleen yhtä hienoa (esim. tämä kuuluisa koulujupakka: kaksi pistettä ja olisin ollut inessä) ja onneni - no, jos sen huomaan koskettavan minua hellällä kädellään, niin ainakin tiedän, ettei se ole jumallähtöistä vaan pelkkää sattumaa tai aikaansaannostani.
Onhan se toki ollut nöyrää, että olen kumartunut joskus salaa rukoilemaan valtavan ongelman edessä. Olen sanonut iltaisin: Jeesus armahda. Olen toistanut: anna anteeksi. Olen myöntänyt: Isä meidän. Olen pyytänyt apua: nyt jos annat merkin nyt jos autat minua taivaan tähden.

Yli neljätoista vuotta olen tehnyt tätä eheytystä. Olen ollut hemmetin heikko ihminen. En uskoni tähden, vaan vain ollut. Ja silloin usko on nostanut minut jaloilleen, ja se on ollut rikasta.
En tiedä, kuinka pitkään tämä kestää. Joskus palaan herra luoksesi, mutta sen täytyy tapahtua tasapainoisen elämän koittaessa. En heittäydy polvilleni kun kuvittelen itseäni rangaistavan. Olet kuitenkin aika nähty kaveri, hysteeristen, mutta myös viisasten ihmisten - auttaja.
Auttajaa en tarvitse.
Paitsi kouluunpääsyssä.
Lankesin.

liuota vesilasiin tai pureskele tai niele riittävän veden kera, okei okei

Mulla on ollut pienoinen blokki päällä siitä syystä, että julkinen arvottaminen blogini tekstien yleistason mukaan sai pääni räjähtämään. Ihan omasta syystäni kylläkin. Ei siis räjähdys, vaan julkinen arvottaminen, johon olen muiden kuin itseni kohdalla ryhdikkäästi ryhtynyt.

Tässä suhteessa olen kuitenkin osoittanut olevani Tosirunoilija: olen paska.
Vanhenen, kärsin neurooseista, opin aikoja sitten haukkumaan amatöörejä hyvin, pidin tyylini ja luhistuin säännöllisesti.
Tälläinen luhistelu ei kuitenkaan kauan miellyttänyt ihmistä, jonka paras kaveri on peili (ei siihen piirtyvän identiteetin raamit). Pitkällä tähtäimellä tälläinen piileskely alkaisi tuntua helvetin ikävältä.
Olin valppaana mahdollisten blogin julkistamispyyntöjen suhteen: niitä tuli kaksi. Toinenkin pyynnöistä koski yhden runon lainaamista.
Heidän tähtensä kuitenkin jatkan tätä, koska molemmat ovat sen verran intellektuelleja, että osaavat määrittää paskan ja paskan taiteen eron; tai sitten blogini on hupailun kohde, taiteellisen itsetyydytyksen lähde.

---

Tapasin kerran Päivi Alasalmen henkilökohtaisen palautteen merkeissä. Olin hilpeä, olin tottunut kehuihin kun vein kaikille peräjälkeen Häkkis-runoni. Toisin kävi.
Päivi Alasalmi ei vain tyytynyt haukkumaan kirjoituksiani. Tämä oli diipimpää.

Hän kertoi olevansa HUOLISSAAN minusta; olen ehkä hiukan peloissani tai peräti masentunut! Hänen sydäntään särki (tähän hän jo elehti) näin kylmien ja nasevien tekstien lukeminen! Hän puristi yllätyksekseni vielä kättäni ja sanoi, että voisi itkeä. Että miten maailma olikin voinut mennä näin tunteettomaksi. Teemani olivat vihattavia, ja itse olin tunteeton möykky, jonka paranisi kyllä parantaa.

Ei, tämä ei ole jannekortteismainen julkinen nöyryytys tunnettua (äidinkielenopettajaa) kirjailijaa kohtaan. Tämä on pirullinen veriteko, henkilökohtaisen traumani tilitys. Jos en saattaisi tätä päivänvaloon, voisin taipua liialliseen aitouteen ja itsevihaan kuten kunnon narsisti konsanaan.

Saatoin olla Oriveden Opistolla säännöllisen tylsistynyt ja iskin kaksihaaraiseen haarukkaan: informaatiotulvaan ja hönäyttävään sosiaaliseen mediakulttuuriin; tein siitä halpaa draamaa.
Oli kaikenlaista Facebook-kitinää (johon olen, Pyhä Johannes sentään, täysin koukussa) ja foorum-hurmaa. Olin silti täysin tyrmistynyt nasevien runojeni aiheuttamasta mielipahasta. Minusta runoni olivat kai ihan tasokkaita, tai oikeastaan, mitä vittua minä niistä tietäisin.

Tulin palautehuoneesta itkien ja vedin vielä ruokasalissakin kierroksen. Muutamat naiset sanoivat hölmöjä, arkistojani reviteltiin. Huhu kiersi: sain maailman kilteimmältä palautteenantajalta, "tosi ihanalta", maailman kauheinta feedbäkkiä. Todistusaineistoni täytyi olla todella kuumottavaa settiä.

En pystynyt kirjoittamaan enää kuin tunnekuohuissa välttääkseni ironiaa ja tunnusomaista flarfismiani. Kiitos Päivi Alasalmen, tartuin aina pensseliin kun tyrskin räkää ja kyyneliä. Niinä päivinä tosin syntyi todella oivallinen runo - Isona minusta tulee hullu.

Painajaiseni hyppi aivoilleni tänään Facebookissa (niinpä niin), kun olin saanut kaveriehdotuksekseni Alasalmen!!!

Pitäiskö?

Hänellä ja meillä on jo 30 yhteistä kaveria. Varmaan tosi hyviä kavereita.

Voisin lisätä hänet kaverikseni, nyt kun hypoteesin rima on tavoitettu ja olen purkanut kaiken osiin. Ehkäpä pitäisi pyytää hänet vielä drinkille tai julkkaribileisiin (ei omani). Olen ymmärtänyt, että näin se kirjallisuuspiireissä toimii: ensin väkinäistä molemminpuolista turpaanvetoa, sitten nyyhkyttävä katharsis toisen syleilyssä.


Loppuun vielä naseva runo

sinä olet sellainen rakastava tyyppi
rakastat vaikka hengailen ihan epärakastettavien tyyppien kanssa
parikin kävi tänään ja pilkkasin sinua tietoisesti tai tiedostamatta en tiedä
tsiigailet aikasi hulluuttani ja tartut rakkauden atraimeen

sinun valosi täyttää päiväni ja valvottaa öisinkin
kämmenistäni valuva veri on sinun vertasi, niin me olemme rakkaudessasi yhtä

olen feikki
en pysy rytmissä
olen feikki
mahtava
suuri hirviö - senkun rakastat vaan

niin.
vein valosi itseeni lankeemuksellani
vaikka sinulla oli hetkeesi oikeus
olithan juuri ylösnoussut ja sielut pelastettavana


et hylännyt, pidät periaatteista kiinni kuin vannoutunut hehkulamppu tönäisyjä täynnä
kuin tyytyväinen sorsa talven jäälammikoissa
olet kuin hiljaa kuun tieltä hipsivä laskuvesi, rakastat kuutakin
kiva ilmiö

rakastat myös taivaan ruusuja, tähtiä vaikka nekin herjaavat
olemattoman kotisi olevaisuutta

olen samaa mieltä fyysikkojen kanssa mutta
rakkaudestasi en pääse eroon:
sinä vain lasket kätesi pääni päälle
ja olet minulle armollinen.

Omm

Kunnia ja ylistys Jumalalle om
Suurien ja väärinhaudattujen uskolle
pyhien ja pyhäinhäiväistyjen muistolle
kunnia maan ja taivaan ja helvetin ja tiedon tasapainolle
totuudelle ja tielle om

kylvän riisini koskeen ja jään maattomaksi
jos se on korkeimman tahto olkoon om
petin itseni viljelijänä nyt kuulkaa itkuni
ojennan käteni suureuteen ja kunniaan om
hävittäkää ruumiini ja tulkoon tuli ja valkea
jos vielä kerran syyllistyn petokseen
ihmisarvoni tuhlattakoon tuhkaan ja tuuleen
ottakoon kaikkeni kaikkeuden pahan
ottakoon pahan ja kylväköön koskeen
riistäköön tulevan, menevän ja ajan ja alun
kiiriköön sana
kiiriköön korkeimman mahti om


Kuule meitä maan asukas, tähti
kävele vuoret ja vuodet läpi
itkusta syvä polkusi tee
kun olet  käynyt vuoret 
ja vuodenajat
kuulet laulumme om

Pidä kierto ja tietous
mielessäsi kuin poltettu sydäntuhka
näin saat puhtaat valkeat vaatteet
kaikkea, mitä on ja on oleva
iänkaikkisesti ja ikuistamatta
todistamatta ja Todistetusti
 
Katso villin lampaan karmasi ja kanna
villasi vääriin maihin
kävele Krhsnan palava portti
kävele palava portti läpi
ja matkaa minne tahansa olet halajava.

oi Jumaluutenne oi vahva pyhyytenne
oi kanelin tuoksu ja ruosteinen veri
pistän päänahkaani punaisen pisteen
enkä pyyhi Sanaanne koskaan
kumarran otsani päivittäin maahan
ja mantran lausun neljästisadasti
 
hiekka käsivarsieni alla on kiitollista
 itse häpeän tekoni multaan saakka
olen sieltä kasvava ja oppiva
elämän ehdot ja kylvön syyt
olen sieltä kasvava, armostanne
om taivas om kuu
om todellisuus ja tietous
om olemattomuutenne
om todistamattomuutenne ja todistettu tosi
oi miljardivuotiset palatsit
jota valkea lotus kastaa