Luonnosvihon /google draivin merkintöjä pääsykoetehtävistä. Kyllä, olen ihan tosissani.



TÄHÄN JONKINLAISTA KOHTAUSLUETTELOA!!!

SITTEN HIUKAN LÖPINÄÄ JA TARKENNUSTA MITÄ MINUN NÄYTELMÄSSÄNI KÄSITELTÄISIIN
SITTEN KOHTAUKSIIN!!

Esim. minun kertojani on taiteilijaystävä. Sen voisi kirjoittaa tylysti vain taiteilijaystävä/taiteilija/jonkinlainen koreilija

koreilija lihallistuu.

JONKINLAINEN KOREILIJA:

tulee

Niin, Cecilia oli helvetin ruma ruotsalaiseksi naiseksi

kappeli kohahtaa

Antaa tuon kappelivirheen olla, saavat jotakin viilattavaa.

Niin, minun kertojani on koreilija, joka näyttäytyy. Hänen hartioillaan on raskas huivi
- jos hän on mies, oranssi fleecehuivi (kylmää vastaan, ja villapaita, villapaita on tärkeä)
jos nainen, huivi on sininen kuin näyttelijan silmät. Hän pakenee kylmää ponchoon.

Näin kaunista on minun näytelmässäni.

Lisäksi aihe on kauhea.

Ja seinät puisia.

Joku puhuisi puhveleista.

(kauhea-puisia: kyllä lukija huomaa mistä assosiaatio muodostui)

Se olisi harkittua ohipuhumista mitä parhaimmat elokuvat harrastavat

jonkinlainen viittaus Lolitaan olisi paikallaan, mutta emme saa jämähtää vuoden 97 kontrasteihin

erotiikkaa ei ole

pääosan esittäjällä ei tule olla minkäänlaisia seksuaalisia taipumuksia

tässä iässä

se olisi paheksuttavaa ja ärsyttävää ja osoittaisi käsikirjoittajan selkeästi naiseksi


viini ja taide korvaavat seksin

sieltä se tuli, kuin iltatytön lausahdus tai tieteellinen tutkimus
sama asia

He olisivat vapaita

olisi keinu, olisi pihakeinu

olisi Helsinki.

olisi Oulunkylä nyt kun minä tunnen sen miltei yhtä hyvin kuin kivet kengissäni

olisi tienviittoja ja kadunnimiä ja lavastajaksi ehdottomasti tuulispäinen poika

olisin liian vanha hänelle...
olisi Duras joka nousee viimeisen kerran vuoteeltaan
kihara tukka lintassa ja silmissä kaminan kiilto

täältä tulee Duras ja niin on koko maailma jälleen hänen reumaisten käsiensä varassa!

minun on tietenkin keksittävä jokin filosofinen teoria, kirjoitettava varjoteksti, aloitettava matka

kierrätettävä Jokelan Juhaa?
tai heitettävä Karri Kokon joku facebook-juttu ennen samettiverhojen aukeamista
osoittaakseni olevani edelleen poeettinen
niin, juuret ovat tärkeitä
esim. jokainen dramaturginainen tulee lähiöstä
ollaan Oulun lähiöstä, ollaan Järvenpään lähiöstä, ollaan Malmin lähiöstä (!)
aina on muistettava kiintopiste, elokuvateatterin isketyt valot tai superhypermarkettien pullokassijonot
tarjottava Suomi-kuvaa, sitähän te haluatte siellä Teatterikorkeakoulussa, lisää tyttöjä jotka muistavat millä tyylillä Smeds pilkkoi pesukoneita!

minä luovutan
olen liian hyvä tähän
minun pääni on taas täynnä perhosia
*~~ ei kukaan ole perhonen niin kuin minä~~*
se kirjoitetaan muistelooni
minun fosforinen haamukäteni tulee sen teidän muisteloihinne kirjoittamaan

muisteloihinne? kalalaji? kaskelotteihinne? mikä on kaskelotti? olihan se akvaattinen
niin kuin jokainen rakkauspotretti
joihin minä parisuhteissani kiinnyin
niin minä treenasin niihin yllättynyttä hymyä
kuin poikaystäväni tai joku muu olisi niihin äkisti pakottanut
     sontaa
sontaa!

naiset kannattelevat tämän planeetan romantiikkaa
Naiset ovat syy elää.
Niin minä otin ne yhteiskuvat
niin minä teidät filmille pakotin
ja psykoosin voimalla
jaksoin ne aina uudelleen piilottaa

JONKINLAINEN KOREILEVA TAITEILIJAYSTÄVÄ
on päättämässä puhettaan kuolleesta sivuhenkilöstäni

odotamma työryhmän kanssa nälkiintyneinä kritiikkejä
otsikoita, kuten “Oppiiko kuningas rakastamaan?”

pölvästit

minähän sanoin
olen liian hyvä tähän
voi näkevät silmäni

ja viiveellä näkyvät näyt:
minä ennen ensi-iltaa kirjoittamassa
näyttämövalon hämyisessä näyttämövalossa
merkintöjä plarien reunoihin: tärkeää on myös
ettei Cecilia huolinut rahoja
vaikka otti
sopimuksen vastaan
 siltä hullulta Ragnarilta jolla

täytyy olla pikari, pikari
ja kertojalla huoneessaan
pikkuinen taulu.

Bad ideas

Heräsin yöllä juuri sellaisiin painajaisiin, jotka ovat niin todellisia, että tulee vainoharhaiseksi. Keskustelin valintakoeraatilaisen kanssa käsikirjoitustaidoistani. Olin hyvin, hyvin lähellä päästä Taikkiin ja sitä myöten unelma-ammattiini kiinni. Ystävällinen ja varsin tyypillinen dramaturginainen, hoikka, keski-ikäinen, fiksu ja lempeä, kuunteli ajatuksiani kernaasti ja kehui tehtäviäni. Tulimme toimeen.
Sitten kysyin, pääsenkö kouluun. Hän vetäytyi taaksepäin tuolillaan ja ilme muuttui vakaviksi. Ei, en pääse. Sitten hän latasi pöytään sellaisen monologin heikkouksistani, että meinasin oksentaa. Ja heräsin.

Olin siis keskustellut yöllä erittäin diippejä itseni kanssa. Ei mikään ihme, että olimme Match made in Heaven.

Näinhän suunnilleen kävikin Taideteollisen korkeakoulun valintakokeissa. Näinhän siinä käy joka kevät. En olisi päätynyt tätä pääsykoerumbaa analysoimaan, ellen olisi oikeasti nähnyt tuota hyytävän totuudellista painajaista.

Olenko tarpeeksi vahva, lahjakas ja älykäs käsikirjoittajaksi?
En.
Kuka sitten on?
En tiedä.

Ikäni vainoaa minua. Olen muuttunut sivistymättömäksi (tämä tuli jo eteeni kun kaikki lähdetekstit olivat englanninkielisiä ja nöyryyttäviä mokiahan siinä sitten tuli). Olen runoillut jo aiemmin, kuinka en esimerkiksi uskalla näyttäytyä Unicaféssa, koska en kehtaa sanoa EI OLE OPISKELIJAKORTTIA ja kaikki ihmiset ympärilläni puhuvat opiskelijapolitiikasta enkä minä tiedä edes niistä lyhenteistä mitään.

En uskaltaisi edes nousta pöydästä ja hakea lasia maitoa, koska eksyisin ruokalassa.

Opiskelijabileissä, jos niihin joskus onnekkaasti pääsen esim. runoilemaan, olen villi, kesyttämätön eläin. Kaahailen punaisissa takkuhiuksissani kuin vauhkoontunut metsäkissa. Jätän karvapalloja ja pelkään valoisia kohtia. Möläyttelen. Otan koviksen roolin. Tämä on hirveää. Olen katurunoilija, hei. Elän mieluummin tätä elämää kun koskaan istuisin luentosalissa.

Se ei ole totta.
Ihailen jokaista yliopisto-opiskelijaa, jotka hallitsevat kaikki vaikeat sanat ja jaksavat lukea niitä raskaita teoriakirjoja vuodesta toiseen, useimmiten montakin tuntia päivässä. Itse tiedän jotain runoudesta, mutta en edes uskalla kirjoittaa kritiikkejä, vaikka arvostelen intohimolla jokaisen lukemani kokoelman. Jätän tehtävän heille, jotka kyllä hallitsevat muotokielen, mutta joilla ei ole aikaa tai sielunpaloa oikeasti kirjoittaa, mistä tässä teoksessa piruvie on kysymys.*









*
Poikkeuksia on, älkää nyt loukkaantuko!

On se parempi kuin huonompi

Hetken breikki pääsykoetehtävistä. Olen kyllä jännän taidekoululinjan valinnut, kun paineensietokykyni on surkea. Tänä vuonna en pyrkinyt sentään Teatterikorkeakouluun. Kai mua jotenkin alkoi kyllästyttämään ja nolottamaan jokavuotinen kierros, josta osaan askelsarjat ulkoa.
Typerää ajattelua, sillä perustuen viestintätyöhöni siellä, olisin ollut ainakin tuttu kasvo ja kyllä minusta pidettiinkin.
Okei. En myöskään saanut yhtä pääsykoekirjaa käsiini, enkä voinut tehdä massiivista näytelmäkässäriä.
Mutta.
Teatterikorkeakouluun voi vaihtaa vanhemmallakin iällä. Ihailin kovasti ensimmäisissä kokeissani vuonna 2008? pärjännyttä rauhallista kolmekymppistä miestä, joka oli kiertänyt Etelä-Amerikkaa ja päättänyt tulla näytelmäkirjailijaksi. Hänellä oli homma hallussa, ja hän pääsikin pitkälle - melkein yhtä pitkälle kuin meitsi.Näytelmäkirjailijaksi kasvetaan, ei opiskella. Olen aina ollut hakijoiden nuorimmasta päästä, enkä käynyt itsenäisesti edes missään teatterissa viime vuonna lukuunottamatta niitä, joissa vierailin työni takia. Enemmän kiinnostuin performanssista, jota halusinkin heti päästä kokeilemaan ja opiskelemaan, ellei, kiitos kulttuurilaitosten vähentämisen, unelmaopistoani oltaisi lakkautettu. Elikkä valintaraadilla olisi ollut paljon moitittavaa motivaatiossani.

Kirjoitin muuten viime syksynä Teatterikorkea-lehteen kolumnin, jota olen vähän hävennyt noin nettimuodossaan, koska se on sivuille huonosti jäsennelty, ja runon osalta puuttuvat esimerkiksi erittäin tärkeät kursiivit. Teatterikorkea-lehdessä, siinä painetussa versiossa, olen saanut palstalleni hienon aukean, että jos näette sitä, selatkaa ihmeessä. Kirjoitin myös pari muuta juttua esimerkiksi performanssista, jotka jouduttiin puskemaan epätyydyttävään kysymys-vastaus-kysymysmuotoon. No, se näistä.

Minne sitten vuonna 2012 pyrin? Ensimmäistä kertaa TAIKKIIN eli nykyiseen TAKKIIN koska Taideteollinen korkeakoulu on vaihtanut nimensä Taiteiden ja suunnittelun laitokseksi. Dislike. Ensin Taik ympätiin mukaan Aalto-yliopistoon ja nyt sen osastonimikin muutettiin, on muuten kansainvälisesti varmaan aika hankalaa pysyä tämän maineikkaan koulun mielialavaihteluiden perässä.
No, Takin lisäksi pyrin sinne saatanan Metropolian käsikirjoittamislinjalle, jonka viime vuoden kaksiviikkoiset kokeet tekivät minut varsin väsyneeksi. Jostain kumman syystä haluan sinne silti uudestaan - näyttämään. Giljotiinin kitaan, hrr. En muuten suosittele kokemusta kenellekään, ellei ole aivan pakko.

Toivoa tietenkin myös sopii, että pääsisin ensimmäisten vaiheiden läpi tuomariston eteen irvistelemään.

Ensimmäisen vaiheen läpäisyt. Olenko tullut kahjoksi? Ylpeäksi, virtuoosiksi? Pidän melkein itsestäänselvyytenä sitä, että massiiviset 150-250 ihmisen laumat jäävät taakseni. Todella tyhmää.
Ehkä ylimielisyydestäni kertoo jotakin myös sekin, että sain toissa viikolla ison kasan hylkäämiskirjeitä isoilta kustantamoilta ja syytin kaikesta kustantamoiden politiikkaa runoutta kohtaan (syytän silti hiukan edelleen - miksi saan kaikki hylkäykset viikon sisällä, kun lähetin kässäreitä täysin eri aikoihin?). Ei auta hyppiä tasajalkaa enkä esitä tässä nyt mitään laupiasta, kyllä mua on ottanut kaikki tänä keväänä enemmän tai vähemmän päähän.

Tiistaina täytyy rynniä Hämeentielle kahden paksun kirjekuoren kanssa. TAKIN tehtävät on melkein tehty, nyt Metropolian kimppuun. Don't you just hate... kun tehtävänannot ovat täysin mahdottomia toteuttaa? Tsiisus. Kirjoita kokoillan elokuva sataan sanaan
kun
- 2 roolia, 14- ja 44-vuotias, eri sukupuoli
-  yhdistävät luonteenpiirteet
- "muistuttaa kovasti sinua jostain"
- tehtävänanto pyytää minä-muotoa (mit vit! Ei minä-muotoon voi kirjoittaa synopsista, saati hahmotelmaa?)
- yhdistävä luonteenpiirre on ratkaiseva tekijä juonessa

Selvisin käyttämällä helkutisti yhdyssanoja.

Loppuun lainaan itseäni ja runoani Erään pojan analyysi:

En ole moitteeton, mutta varsin hyvä
invavessaan ensin vammaiset
sitten minä.

ajatusvirtaa


Koska haukkasin juuri makoisaa jäätelötötteröä, huono tuuleni katosi ja samalla karkasi ajatus siitä, mitä aioin vielä hetki sitten kirjoittaa. Kykyni huonoon tuuleen palaamisessa on kuitenkin esimerkillistä ja varmasti ennätysmäistä, joten jos vielä kurotan, voin saada langanpätkästä kiinni.

Tiedät varmasti sen ihanan olon, kun heräät varhaiseen valoisaan aamuun vielä harhaisena (oli pakko käyttää loppusointua), tiedät sen varmasti koska olet kokenut sen niin kuin minäkin monena kesänä. Sen sijaan et välttämättä ja onnekkaasti ole koskaan tuntenut sitä vajoamisen ja pimeyden tunnetta, joka hetken kuluttua vie kaiken hapen auringolta ja kepeältä tuulelta.
Sille on monta kulunutta diagnoosia. Havahtuminen, hengenahdistus, masennus, ahdistus, paniikki, voimattomuus, haluttomuus, typerä hätä, tai niin, suru. Veikkaan kuitenkin, että sinullakin on ollut tämä käsittämätön lasti päälläsi, joka painaa sinua takaisin valheellista unta kohti.

Tämä tunne tuli pitkästä aikaa vierailulle.
Viattomasti postiluukusta. Koputtamatta, keskelle onnellista ja stressaantunutta päivää. Avasin oven, ja siinä se makasi, polleana geometriastaan.
Ulkovaatteet päälläni nostin kirjekuoren lattialta ja hain viinilasin kaapista pöydälle. Jääkaapista otin puolityhjän laatuviinin. Sellainen liikehdintä on ajatonta romantiikkaa. Agentismia.
Vedin korkin pois, kaadoin viiniä kalkkeutuneeseen lasiin ja istahdin. Anopin tuoma pöytäkasvi jonka nimen, kasteluajat ja hoivaohjeet olen unohtanut, nautti ikkunaan litistyneenä kesäpäivästään kaikista aiheuttamistani murheista huolimatta.
Asettelin suuren kuoren eteeni. Kirje sisältäisi tulevan vuoteni luonteen. Olin valmis.
Koska en ole koskaan ollut haka matikassa, saivat myös nämä numerot pääni pyörälle. Tajusin onnistuneeni kouluni valintakokeissa. Erinomaisesti. Sen jälkeen ymmärsin, ettei se riittänyt.
Ei riittänyt erinomaisuus eikä taistelu. Eivät riittäneet kouluvuodet, kurssit, kokemus tai kannustinpuheet. Eivät auttaneet ne pudotusuhat joista selvisin, eivät riittäneet kultaruusuni, kirjoitusvälineeni tai draamantajuni, eivät riittäneet dialogien seassa vilisseet slangisanani tai hemmetin hyvät läppäni.

Tässä vaiheessa te ette jaksa enää. Suuri taiteilija ei päässyt käsikirjoittajaksi. Voih. Eikä dramaturgiksi.
Ei tosin päässyt myöskään yliopistoon. Ei fysioterapeutiksi ammattikorkeakouluun. Te sanotte: uudestaan. Te sanotte: kohtalo se on täälläkin. Te sanotte kaikkea, mitä tarvitsen kuullakin, mutta samalla te toivotte, että te voisitte näin ollen sulkea korvanne.

Mutta minua ei kiinnosta minkään valtakunnan normit tai käytöstavat. Minulle on annettu narisemisen lahja, ja se vasta lahja onkin. Lisäksi kanssani jossain lähiössä vaienneet surkeat pirut saavat hivenen lohtua siitä, etteivät olleet yllättäen tänäkään vuonna ainoita syrjäytymiskynnyksen korkealla maisemavuorella toljottelevia.

Tämä oli kolmas vuoteni pyrkimishelvetissä. Olen kaksikymmentäkolmevuotias, ja pian se alkaa pippurisesti kirvelemään. Minulla on työpaikka, joka loppuu sopivasti silloin, kun kaikki nuoret tytöt rientävät tuoreisiin oppilaitoksiinsa ja pitävät tupakkatauon ennen sisäänastumistaan. Mikä merkillinen tunne! Kuin olisi kyyhky joka nousisi kuvajaisestaan ilmaan!


Ei minua oikeasti enää niin hurjasti kiristä. Meditoin itseni juuri sammuksiin. Se on kuin tietokoneen horrostila, mutta joo, hiukan parempaa. Olen onnellinen meditoinnin vaikutuksista ja suosittelen kaikkia kokeilemaan. Se on samaa kuin orgastinen kiihko ilman orgasmia ja kiihkoa, se on samaa kuin Subterranean Homesick Bluesista irtoavat pöllyt ilman, että kuulisit ääntä. Kun meditoi tietää selviävänsä, ainakin hetken eteenpäin.

(Seuraavassa otteessa liidellään pitkälti huumorin siivin. Jälkihuomio.)
Meditoinnista puheen ollen, olen yrittänyt lopettaa rukoilemisen ja Jumalaan uskomisen. Ihan totta.
Vaatii mielettömästi reippautta ryhtyä moiseen toimeen.
Vuosien riippuvussuhde on tehnyt minusta jeesusnarkkarin ja aggressiivisen kaikkia vastaväitteitä kohtaan.
Meditaatiossa ei tarvitse Jeesusta, se on aivotila. Mutta minun Jeesukseni on ennen kaikkea ollut aivotila, pyskologinen juurtuma ja opittu tapa. Yksinkertainen pelkoni on, että ilman Jumalaa olisin vaarassa.
Tadaa!
Kaikki on edelleen yhtä kaunista! Mika Myllylä ei päässyt taivaaseen, vaan muuttuu maaksi josta on tullut! Jätteeksi jota poljemme mutta josta kasvaa vahvimmat männyt!
Epäonneni on edelleen yhtä hienoa (esim. tämä kuuluisa koulujupakka: kaksi pistettä ja olisin ollut inessä) ja onneni - no, jos sen huomaan koskettavan minua hellällä kädellään, niin ainakin tiedän, ettei se ole jumallähtöistä vaan pelkkää sattumaa tai aikaansaannostani.
Onhan se toki ollut nöyrää, että olen kumartunut joskus salaa rukoilemaan valtavan ongelman edessä. Olen sanonut iltaisin: Jeesus armahda. Olen toistanut: anna anteeksi. Olen myöntänyt: Isä meidän. Olen pyytänyt apua: nyt jos annat merkin nyt jos autat minua taivaan tähden.

Yli neljätoista vuotta olen tehnyt tätä eheytystä. Olen ollut hemmetin heikko ihminen. En uskoni tähden, vaan vain ollut. Ja silloin usko on nostanut minut jaloilleen, ja se on ollut rikasta.
En tiedä, kuinka pitkään tämä kestää. Joskus palaan herra luoksesi, mutta sen täytyy tapahtua tasapainoisen elämän koittaessa. En heittäydy polvilleni kun kuvittelen itseäni rangaistavan. Olet kuitenkin aika nähty kaveri, hysteeristen, mutta myös viisasten ihmisten - auttaja.
Auttajaa en tarvitse.
Paitsi kouluunpääsyssä.
Lankesin.