Koska kirjoitin aiemmin ilkeästi runokirjojen yhtenäisyyteen kohdistuvasta vaatimuksesta, haluan ottaa siitä myös vastuun ja kertoa, että inho kumpuaa omista kokemuksistani.
Sallinette minun kirjoittaa ranskalaisin viivoin? On aamupäivä, ja kofeiini hermostuttaa.
- Kirjoitan sitä saatanan kokoelmaa. Olen heitellyt palloa toisesta kädestä toiseen käteen: runoni ovat heikkoja, mutta "yhtenäisyys, hullaantuneisuus, flow ja vahva teema puhuttelevat lukijaa". Ja "yksittäiset runot ovat loistavia, mutta väliin eteeni tulee täysin keskeneräisiä ja harjoitelmallisia koulurunoja, jotka eivät tunnu kuuluvan minnekään".
- Kokoelman kokoaminen oli helppoa, ja mietin, että onkohan mulle valehdeltu.
- Sitten sain palautetta ja huomasin että mun pitäisi kirjoittaa Runokirja.
- Julkinen häpeä huonoista teksteistäni vaivaa minua.
- Hävettää julkinen häpeäminen.
- Kirjoitan sarjan keskinkertaisia runoja nopeasti. Vuodessa syntyy yksi hyvä runo.
- Mulla on narsistisia uskomuksia. Uskoisin olevani narsisti, ellen pitäisi sitä vain uskomuksena.
- Olen suunnitellut kokoelmaani kannet.
- Olen alkanut epäillä mielipiteitäni kokeellisuudesta: onkohan siinä sittenkin jotain järkeä? Ajatus, että kirjoittaisin runoja Excel-taulukon avulla, innoittaa. Loin ihan pirun hyviä funktiorunoja.
- Olen epätoivoinen
- Minulla ei ole kustantajaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Arvelinkin tuon edellisen postauksen kumpuavan ahdistuksesta. Piti kommentoida kokoelmallisuutta, mutta tulkoon tämä nyt ensin.
VastaaPoistaHyvistäkin kässärikommenteista on hyötyä oikeastaan vasta sitten kun alkaa itse saada etäisyyttä kokonaisuuteen ja yksittäisiin runoihin, kun alkaa hahmottua mistä ja miten kirjoitan, millaiseksi hahmoksi ja ruumiillisuudeksi haluan sanottavani pukea. Vuoden sisällä saattaa timantti muuttua paskaksi tai päinvastoin, joten monasti ne kaikkein tuoreimmat jutut kannattaa jättää hetkeksi sivuun, tarkkailemaan josko ne viihtyisivät noiden muiden kanssa.
Uskaltaisin väittää että harvalla runoilijalla on kirjoittamaan ryhtyessään valmis näkemys kokoelmansa hengestä, teemasta, tyylistä. Näin ollen rakentaminen pitää aloittaa jo olemassaolevasta materiaalista ja/tai sen pohjalle.
Eräs ehdotelma: valitse 10-15 parasta runoa, levitä ne lattialle ympärillesi ja yritä analysoida niitä. Miksi ja miten ne futaavat, millaisia kosketuspintoja niillä on keskenään, löytyykö ryhmän ulkopuolelta runoja jotka keskustelisivat niiden kanssa, antaisivat niille ja samalla itselleen lisäarvoa (osien kokonaisuus on enemmän kuin niiden summa), olisiko tietyllä tyylillä ja tietystä aiheesta kirjoitettuun vielä jotain sanottavaa.
Eli: muodosta kässärin runko, hahmo(telma) jonka olet sisäistänyt ja jota voit jäntevöittää. Tiedän ettei tämä ole helppoa, koska enin osa runoista kirjoittautuu omin ehdoin, kunkin hetken ja flown mukaan. Monasti saman ajanjakson runoilla on niinkin paljon yhteisiä piirteitä että ne kannattaa sitouttaa toisiinsa.
Mieti miten runot (parhaimmat) syntyneet: yhdistääkö niitä jokin teema, tunne, kenties tyyli (itselläni jotkin sikermät ovat syntyneet tiettyjen kokoelmien innoittamina) ja olisiko siihen samaan kirjoitusprosessiin jonkinasteista paluuta. Aina ei näin ole ja peli on niiltä osin raakaa: täytyy lähteä tyhjältä pöydältä ja unohtaa kaikki siihen asti kirjoitettu. Sinulle se varmaan sopii jotta saat säilytettyä sen oman raikkaan, terhakkaan ja hyppelehtivän tyylisi.
Tärkein on lopulta se oma näkemyksesi kokonaisuudesta ja siihen voi rakentavallakin palautteella saada useimmiten vain mausteita. Esimerkki vuosikymmenien takaa: runoilija kirjoittaa 500 runoa ja kustannustoimittaja rakentaa niistä kokoelman. Missä määrin tällainen kokoelma on kirjoittajansa näkemys runoudesta, elämästä, itsestään?
Runojasi lukeneena uskoisin että sinulle voisi hyvinkin sopia melko vapaa osastoista piittaamaton asettelu, jossa kokonaisuuden jäntevyys muodostuisi ketjuttamisesta, että jokin yksittäinen piirre yhdistäisi aina seuraavaa edelliseen, tämä sallisi myös pikkurunojen ripottelemisen sekaan.
Häpeän kanssa eläminen tarkoittaa kirjoittajan tapauksessa sitä, että luopuu ja antaa mennä. Ei kukaan voi koko ajan kirjoittaa laatutekstiä. Omasta mielestä huono teksti voi näyttäytyä jollekin toiselle arvokkaana ja mielenkiintoisena. Olen itsekin julkaissut blogissani surkeita tekeleitä eikä se tee niistä paremmista yhtään huonompia, tekee vain näkyväksi sen että yhden hyvän tekstin saadakseen joutuu kirjoittamaan ne yhdeksän huonoa. Ja narsismi kuuluu kaikkeen luovaan työhön: jos ei itse usko aikaansaannoksiinsa ei niistä mitään arvokasta koskaan synnykään
Kiitoksia paljon rohkaisevista linjauksista. Olen kokeillut kaikenlaisia strategioita runokirjani kanssa - tällä hetkellä on meneillään muhituttaminen ja uusien tekstien luominen.
VastaaPoistaEsteitä on. Ensimmäinen on se pahuksen yhtenäisyys. Tuntuu, etten näinä vuosinani ole oppinut yhtään mitään. Tyylini on varmaan tunnistettavissa, mutta sanomani ei. Puhun milloin mistäkin, kirjoitan, kun sekä surettaa että naurattaa. Siksi syljen nykyrunouden päälle, joka on niin ihailtavan johdonmukaista.
Toinen ongelmani:
En ole luonnostani kovinkaan hyvä kieliopissa enkä runojen uudelleen kirjoittamisessa, mikä on aiheuttanut minulle yllättävää päänvaivaa (lauseenjärjestykset piinaavat!).
Puhuin myös tuossa aiemmassa tekstissäni siitä kustannustoimittajan hyvä/paha-suhteesta. Hämmästellen katsoin joskus vierestä, kun eräs runoilija lyhensi aloittelevien kirjoittajien runoja aina vähintään puolella. Okei, asia tuli selvemmäksi ja olivat ne lyhennettyinä kyllä parempia, mutta samalla tämä tyyli levisi kuin tauti kirjoittajien seuraaviin teksteihin.
Kärsin tällä hetkellä kuumeesta joten on vaikea kirjoittaa mutta lisään vielä että suhtutumisesi hyviin ja huonoihin runoihin on oikea. Ja välillä pitää muistaa kehua itseään rohkeudesta kun kuitenkin niin harva uskaltaa - muutenkin kuin julkisesti - edes kirjoittaa mitään.