Dave Lindholm – yksinkertaisen ilmaisun mestari

Runoilijan on vaikea ymmärtää sitä vaikeutta, mikä sanoittamisessa,
säveltämisessä ja soveltamisessa on.

Tälle huomiolle avasi silmäni eilen selailemani Kahlekuningaslaji-kirja (Heikki Salo, Like), jossa eriteltiin laululyriikan haasteita.
Muusikkoystäväni kertoi kirjoittaneensa hiljattain elämänsä ensimmäisen runon ilman säveltämisen painolastia ja kuvaili hetkeä vapautuneeksi (sikäli kun
ymmärrämme tässä runokäsityksen vain ahtaana ja perinteikkäänä vapaana paperille kirjoitteluna).

 Tottahan se on. Mun runonkirjoittamisprosessiin eivät kuulu samanaikaisesti kitara, piano, eivät soinnut eivätkä esiintymisen murheet:

"Vuorten etäiset rinteet... höm...
... D
katselevat lastasi tänään
lastasi?
antaa mennä... C...
huomisen nuorta
vahvaa vasaasi kauris
mitä vittua

*rämpyttel*
joka ihmisten huolia uhmaa

tähän väliin rummun kumahdus..."

Vaan tilaisuuden tullen kaivan vihkon laukustani ja oksennan

" aah puuh kuolemaa mustia puita mustaa tukkaa
TUKEHDUS INHO VÄKIVALTA VALA
INSALLAH INSALLAH

puhun miehistä puhun naisista puhun meristä laulan &polvia
myöten nauran
PAHA KURKI
INSALLAH INSALLAH armo armo armo
sinun silmissäsi isä uuaa"


Tulipas väännettyä rautalangasta. ;)Runoilija voi orjuuttaa itsensä ainoastaan uusiutumattomuudellaan. Hän voi kirjoittaa hyvän tekstin
kuvitellen sen olleen naurettavan vaikea tehtävä. Hän unohtaa, ettei hänen tarvitse kamppailla kuin egoististen ongelmiensa tai muottiin juuttuneen tyylinsä kanssa. Tässä muistan myös ne runoilijat, jotka lausuvat säestyksen päälle. Ja avantgardistinen taustamusiikki sallitaan aina.

Dave Isokynä Lindholm (Ralf-Henrik Lindholm) on sanoittajana taikuri – todellinen runoilija. Hän myös hioo säikeensä ihailtavan hyvin instrumenttien kylkeen. Dave myös rikkoo tempoa rivinylityksillä, liian pitkillä lauseilla, jotka hän heittää kappaleeseen letkeästi puhuen (kuten huomaatte, mulla ei ole musiikkitermistö hallussa). Tämäkin harkittua.
Mutta hän ei koskaan, koskaan venytä virheellisesti lausetta kuten esimerkiksi Vartiaisen Jenni rumassa kappaleessaan Mhä eennn haluuu kuolllla tä-nä yööönä...

Sanoituksen puolesta hän pärjää siinä tehtävässä, jossa ovat niin Zen Café, Sir Elwoodin hiljaiset värit ja jopa Tuomari Nurmio silloin tällöin kompastelleet. Hän onnistuu tarinoimaan yksinkertaisin sanoin vavahduttaen juuri siten kuulijoitaan.
Zen Cafe esim. vituttaa banaaliudellaan. Aina on sama päivä, yleensä päivä on paska ja kaikki on laulettava suoraan, just niin kuin se on. Ja sitten ne tylyimmät kappaleet ovat yleensä vielä suosituimpia, kuten Eipä tiennyt tyttö ja Piha ilman sadettajaa. Varsinkin jälkimmäisessä on niin kalseita metaforia, että puistattaa. Sitä ei edes pelasta teiniangstinen piirretty video. Jos mulle laulettais, että jos et sinä minua toivo, joudun yksin tiskaamaan, niin miettisin vakavasti suhteen tilaa. Onneksi Putro seivaa Todella kauniissa.

Dave Lindholm ei kikkaile eikä kiertele, mutta hän on silti kaunissanainen ja tuore. Tästä esimerkkinä muun muassa säveltäjän tunnetuin kappale, Pieni ja hento ote.

Pieni ja hento ote/ ihmisestä kiinni/
aivan sama tunne/ kuin koskettava tuuli

sateen jälkeen hiekkatiellä/ kauneus hehkuu ja kumartaa syvään

Pieni ja hento ote-kappaleen on kuullut jokainen suomalainen. Se ei kuitenkaan ole Daven ainoa hitti. Vierastan hitti-sanaa Daven taiteesta puhuttaessa, puhuisin mieluummin vaikka tähdistöstä, kuista ja kuurosateista, taivaallisista käsitteistä jotka kertovat paljon enemmän siitä tunteesta, joka näistä pikkuisista hiteistä jää. Ei, Dave ei ollut mikään tähdenlento. Voi kun riittäis pieni taivas (Niitylle riittää pieni taivas...), Petin pienen linnun ja Tupakkaa, viinaa ja villit naiset osuvat esimerkiksi siihen minimaaliseen kohtaan suomalaismiehessä ja miksei naisessakin, joka saa tunnereaktioita aikaan.
Lisäksi täytyy mainita hyvin tärkeät kappaleet kuten Sataa & 22, Puhtaat laivat, Sitähän se kaikki on, Annan kitaran laulaa vaan ja niin edelleen ja niin edelleen.

En tarvitse tärkeitä teoreetikoita, en kuuluja miehiänaisia kertomaan vaikein sanankääntein, kuinka suurta arkeni on. Jaan sen käsityksen junttilauman kanssa, että yksinkertaisin kerronta on vaikuttavinta. Rakastan teoriaa ja raastavaa analyysiä, mutta kun kaadun tai nousen, olen pelkkä ja paljas, alussa kuin ihminen syntyessään.

Minulle Dave Lindholm on runoilijana yhtä suuri kuin Edith Södergran, joka ei vaivautunut ahtamaan runoihinsa mitään liian erikoista. Näiden kahden näkijän tyyliin kuului se, että he kirjoittivat sydämellään, muista piittaamatta ja jatkuvasti. Ja mikä rytmitaju molemmilla, piru vie.

Seuraavasta otteesta saa vain hiukan käsitystä Daven mitasta ja poljennosta.

Jousisoitinten vapaapäivä / kasvoillani kyyneleet
kukat saivat sateen kauneuteen

Lapsi kääntyi selin minuun/
silloin mietin/ jos en nyt kuole/
minä elän
aa-a

Hän valitsi myrskyt/ jätti taakseen tyynet vedet/
maksoi hinnan kalleimman


Dave Lindholm – Menneisyys


Aki Kaurismäki piti Davesta ja hänen huuliharpustaan niin, että antoi hänelle pienen roolin Calamari Unionista.
(Yritin etsiä leffasta sitä kohtaa, missä kaverit harhailevat Daven luokse. Muistaakseni se sisältyi tuohon. [Joo ei ole en löydä].)

Sirkus-albumia on pidetty yhtenä suomirockin helmenä. Dave heilui sillä 21-vuotiaana. Plätyltä löytyvät sellaiset timantit kuin Puhtaat laivat ja Kaikki menee seinään. Lisäksi se on selvästi Bob Dylan-levy - suosikkimuusikkoni - puhumme Daven kanssa samaa ihmiskieltä.
Kolmekymppisenä Lindholmin tuimat silmät vastasivat Aino-albumin kannesta. Ainossa on neljä biisiä, mukaanlukien tämä karaokekuningas Pieni ja hento ote. On lopulta suuri rikos, että se on revitty irti pohjastaan, sillä se kuuluu suureen kokonaisuuteen, joka on yhtä viulujen ja sellojen juhlaa. Toisessa kappaleessa (Taivaaseen) Dave kajauttaa vain muutamia säkeitä. Se on kuin huikea välisoitto. Jokainen kappale on toisensa sisko tai lapsi.
Aino on suosikkini. Se on runollinen sinfonia, pehmeä kapina, vähän niin kuin Sirkuskin. Se oli päiväkirja, yhdessä viikonlopussa kirjoitettu, levytetty ja jotenkuten viimeistelty. Kuunelkaa Ainoa, se on ainoa oikea tapa havahtua uudelleen Pienen ja hennon hyvyyteen.


Juice Leskinen: "Lopulta kaikkein tärkeintä on puhua rakkaudesta, kuolemasta ja uskosta.*"
Hän ei ollut  kovinkaan julkisesti Jumalan miehiä, mutta voitte sisimmässänne ymmärtää, mitä hän tarkoittaa kun Musta aurinko nousee tai Risainen elämä täyttää uinuvan pubin.


Turhanpäiväinen älykkyys
syö ihmistä rotan lailla!

- Isokynä

Kertoisin niin paljon lisää Davesta ja esimerkiksi hänen nykyisestä tuotannostaan (pääsääntöisesti englanninkielisestä bluesmenosta, johon kuusikymppiset vanhat äijät aina haksahtavat), mutta on tehtävä töitäkin.

Epilogi

Menneisyys-kappaleessa on minulle osuva säe. Toimin henkilökohtaisena avustajana, ja pyöräilen joskus varhaisina aamupäivinä toiselle työpaikalleni Haagan halki. Kun auringon ensisäteet puskevat lehtiverhojen läpi, ensimmäinen unenpöpperöinen bussi yskii ohi, hiekka sinkoilee etupyörän edestä, ja kun vielä sattumoisin ohitan sammuneen bensa-aseman kylkeen muuttaneen Keidas-baarin, niin kuuntelisin korvalappustereoistani että...

Haagan hienot hiekkapolut/
keidas metsän siimeksessä/
nauru joka uskoi huomiseen

... jos omistaisin korvalaput. Ostan musiikkini vinyyleinä ja cd:nä, kuten suomalainen musiikki pitää ostaakin.

Sataa ja 22


* Lopuksi on muistutettava, etten ole mikään asiantuntija, pelkkä fiilistelijä. Mun faktat saattaa olla hyvinkin pielessä.