Mä oon varis en pääse mihkään

Otsikossa oli pakko taas siteerata Dave Lindholmia.

Olen nyt täällä uskomattoman egobuustauksen antaneessa oikeassa Kirjailijaresidenssissä.
Ensin yksinolo järkytti.
Vaan ei enää - olen riehaantunut! Kynttilä paloi vielä hetki sitten jok'ikisessä huoneessa (kunnes muistin että mä olen puutalossa), saunaa piti heti kokeilla, musiikki soi ja taisin tuossa pyörähtääkin pari piruettia. Eikä pidä unohtaa pianonsoittoa.
En osannut enää edes Kissanpolkkaa. Hirveä hetki. En siis osaa soittaa enää yhtäkään soitinta. Hirveä menetys ulosannille!

Kun kaarsimme punaisella autolla pimeään pihaan, näkymä oli varsin lannistava. Sysmässä ei ole lunta peittämässä esim. Villa Sarkian hiekkaista takapihaa, jossa mätänee muutama invalidisoitunut leikkiteline. Siellä on muun muassa musta, huojuva tolppa (ihan  vain etäältä zoomaillessa arvelin sen heiluvan. Vuosien kokemus). En ole mikään puutalojen ystävä edes, väitän tämän johtuvan luontaisesta kiinnostuksestani kiviin, joita olen keräillyt viime vuonna sairaalloisesti. Talo on valtava, ja niin, - valtava. Muutama hullunkurinen lamppu.
Sain avaimen huoneeseen, jota edellinen kirjailija ei ollut viitsinyt siivota. Mulle taisi tulla vähän koti-ikävä, enkä päästänyt Juhoa Helsinkiin.

Aamulla heräsin lenkille. Ihan piruuttani ja narsismiani haluan nähdä, että mitä kuukauden juomattomuus, jokapäiväinen lenkki, meditaatio plus joogaaminen saavat aikaan. Toki lopetan myös meikkaamisen, mikä on muuten naisten ennenaikaisen rypistymisen syy - olen muuten nyt pahasti hakoteillä siitä, mitä minun piti oikeasti kirjoittaa. Jo lenkin jälkeen alkoi janottaa ja manailen sitä, ettei ole kaljalle lähtijää. Hyvä niin.

Olen ymmärtänyt, että Sysmän baaritilanne on heikko. Heikolta se kyllä salskahtaa, kun minulle suositellaan hotellin aulabaaria. Lisäksi pelkään paikallisten kyllästyneen runoilijoihin, ovathan he saaneet joka kuussa nautiskella erilaisista runotempauksista. Sysmän mittakaavassa kuukauden runotempaus tarkoittaa ihan pirun varmasti ylitarjontaa.
Tuumiskelen mahdollisuutta päästä lukemaan vanhainkotiin heidän kirjoittamiaan runoja, en jaksa olla aina niin itsekäs - runopajan vetäminen olisi myös vaihtoehto. Ehkä ylitarjonta tasoittuu, jos luen runoja ihmisille, jotka unohtavat  kaiken välittömästi. Heh heh. Hyvä vitsi.

Mulla on valtava projekti edessä ja takana. Lupasin, että runokirjani on valmis, kun täytän 23. Kaksikymmentäkolme on vielä nuoruuden luku, mutta ikävuodesta 24 alkaa alamäki kohti kuolemaa. Sain runokirjani tehtyä, kantaa hienoa työnimeä Isona minusta tulee hullu. Kirjoitin sen uuvuttavan monta kertaa uudestaan, ja olin joka kerta vähän pettynyt. En saanut runoihin oikein minkäänlaista otetta, kun ne on kirjoitettu niin kauan sitten, vanhimmat vuonna 2007. Pakkasin pari käsikirjoitusta kuitenkin paperipussiin ja lähetin menemään. Printteri sanoutui irti ja lähentelin muutamaa kustantamoa pdf-helveteillä.
Yhdestä kustantamosta olen saanut ihan positiivista palautetta. Tässä suhteessa olen kärsimätön. Kuvittelin olevani sellainen nuori nero, joka saisi puhelua heti ensimmäisten viikkojen aikana (niin kuin harmittavan monelle tutulleni on käynyt).

Noh, helvetti. Kirjani on valmis, on ollut jo aikoja sitten.Numero 23 ei enää piinaa. Ei se kyllä ole koskaan piinannut, sillä olen nopea kirjoittamaan mutta huono viimeistelemään. Jätän sen aina vähän niinkuin vastaanottajan harteille.
On uuden suunnitelman aika. Ja se sai "lähtölaukauksen" eräänä zeninä iltana, kun matkustelin Maunulassa ympäriinsä ja ihailin syysmyrskyyn valmistautuvaa puistoa, jossa lehdet leijailivat kuin leijaset. Keksin työnimen uudelle kirjalle.

Tuuli nousee.

Ei mitään revittelevää, kuten ensimmäinen käsikirjoitukseni. Aikuisempaa, rauhallisempaa - ja tietenkin parempaa.
Mulla on vaivaannuttava tarve kuvittaa käsikirjoitukseni kansi ja idea ennen kuin olen laittanut siihen yhtäkään runoa. Olen myös päättänyt, että seuraava kirjani sisältäisi sitaatteja ja väliotsikoita, jotka eivät tyyliini istu. Pienen kolauksen koin, kun äitini antoi minulle roskiin heitettäviä kirjoja (rikos), joiden seassa oli Mirkka Rekolan runokirja nimeltään Tuulen viime vuosi.

Täydellinen nimi! Olen sähköistynyt! Se on minun otsikkoni! Vaikka Mirkka Rekola on tehnyt aina minuun vaikutuksen niin persoonana kuin  kirjoittajanakin, sisältö EI vastaa noin hemmetin hyvään nimeen. Vaihdetaan! Sinä saat, Mirkka, tuon minun pikku kliseeni, jos minä saan sinun kullanarvoisen keksintösi. Ja mulla ois tosi monta hyvää tarinaa viime vuodesta.

Hiljennyin hetkeksi kuuntelemaan vanhan kaappikellon sointia.  Mirkan runot alkavat elää kaikessa hiljaisessa revontulimaisuudessaan.

"Palaa halusta kohdata hänet
             On kaupunki.
Ja se sammuu, sammuu."