Hetken breikki pääsykoetehtävistä. Olen kyllä jännän taidekoululinjan valinnut, kun paineensietokykyni on surkea. Tänä vuonna en pyrkinyt sentään Teatterikorkeakouluun. Kai mua jotenkin alkoi kyllästyttämään ja nolottamaan jokavuotinen kierros, josta osaan askelsarjat ulkoa.
Typerää ajattelua, sillä perustuen viestintätyöhöni siellä, olisin ollut ainakin tuttu kasvo ja kyllä minusta pidettiinkin.
Okei. En myöskään saanut yhtä pääsykoekirjaa käsiini, enkä voinut tehdä massiivista näytelmäkässäriä.
Mutta.
Teatterikorkeakouluun voi vaihtaa vanhemmallakin iällä. Ihailin kovasti ensimmäisissä kokeissani vuonna 2008? pärjännyttä rauhallista kolmekymppistä miestä, joka oli kiertänyt Etelä-Amerikkaa ja päättänyt tulla näytelmäkirjailijaksi. Hänellä oli homma hallussa, ja hän pääsikin pitkälle - melkein yhtä pitkälle kuin meitsi.Näytelmäkirjailijaksi kasvetaan, ei opiskella. Olen aina ollut hakijoiden nuorimmasta päästä, enkä käynyt itsenäisesti edes missään teatterissa viime vuonna lukuunottamatta niitä, joissa vierailin työni takia. Enemmän kiinnostuin performanssista, jota halusinkin heti päästä kokeilemaan ja opiskelemaan, ellei, kiitos kulttuurilaitosten vähentämisen, unelmaopistoani oltaisi lakkautettu. Elikkä valintaraadilla olisi ollut paljon moitittavaa motivaatiossani.
Kirjoitin muuten viime syksynä Teatterikorkea-lehteen kolumnin, jota olen vähän hävennyt noin nettimuodossaan, koska se on sivuille huonosti jäsennelty, ja runon osalta puuttuvat esimerkiksi erittäin tärkeät kursiivit. Teatterikorkea-lehdessä, siinä painetussa versiossa, olen saanut palstalleni hienon aukean, että jos näette sitä, selatkaa ihmeessä. Kirjoitin myös pari muuta juttua esimerkiksi performanssista, jotka jouduttiin puskemaan epätyydyttävään kysymys-vastaus-kysymysmuotoon. No, se näistä.
Minne sitten vuonna 2012 pyrin? Ensimmäistä kertaa TAIKKIIN eli nykyiseen TAKKIIN koska Taideteollinen korkeakoulu on vaihtanut nimensä Taiteiden ja suunnittelun laitokseksi. Dislike. Ensin Taik ympätiin mukaan Aalto-yliopistoon ja nyt sen osastonimikin muutettiin, on muuten kansainvälisesti varmaan aika hankalaa pysyä tämän maineikkaan koulun mielialavaihteluiden perässä.
No, Takin lisäksi pyrin sinne saatanan Metropolian käsikirjoittamislinjalle, jonka viime vuoden kaksiviikkoiset kokeet tekivät minut varsin väsyneeksi. Jostain kumman syystä haluan sinne silti uudestaan - näyttämään. Giljotiinin kitaan, hrr. En muuten suosittele kokemusta kenellekään, ellei ole aivan pakko.
Toivoa tietenkin myös sopii, että pääsisin ensimmäisten vaiheiden läpi tuomariston eteen irvistelemään.
Ensimmäisen vaiheen läpäisyt. Olenko tullut kahjoksi? Ylpeäksi, virtuoosiksi? Pidän melkein itsestäänselvyytenä sitä, että massiiviset 150-250 ihmisen laumat jäävät taakseni. Todella tyhmää.
Ehkä ylimielisyydestäni kertoo jotakin myös sekin, että sain toissa viikolla ison kasan hylkäämiskirjeitä isoilta kustantamoilta ja syytin kaikesta kustantamoiden politiikkaa runoutta kohtaan (syytän silti hiukan edelleen - miksi saan kaikki hylkäykset viikon sisällä, kun lähetin kässäreitä täysin eri aikoihin?). Ei auta hyppiä tasajalkaa enkä esitä tässä nyt mitään laupiasta, kyllä mua on ottanut kaikki tänä keväänä enemmän tai vähemmän päähän.
Tiistaina täytyy rynniä Hämeentielle kahden paksun kirjekuoren kanssa. TAKIN tehtävät on melkein tehty, nyt Metropolian kimppuun. Don't you just hate... kun tehtävänannot ovat täysin mahdottomia toteuttaa? Tsiisus. Kirjoita kokoillan elokuva sataan sanaan
kun
- 2 roolia, 14- ja 44-vuotias, eri sukupuoli
- yhdistävät luonteenpiirteet
- "muistuttaa kovasti sinua jostain"
- tehtävänanto pyytää minä-muotoa (mit vit! Ei minä-muotoon voi kirjoittaa synopsista, saati hahmotelmaa?)
- yhdistävä luonteenpiirre on ratkaiseva tekijä juonessa
Selvisin käyttämällä helkutisti yhdyssanoja.
Loppuun lainaan itseäni ja runoani Erään pojan analyysi:
En ole moitteeton, mutta varsin hyvä
invavessaan ensin vammaiset
sitten minä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste päiväkirjamerkintöjä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste päiväkirjamerkintöjä. Näytä kaikki tekstit
lauantai 31. maaliskuuta 2012
tiistai 6. joulukuuta 2011
Olisipa täällä joku.
Mieluiten runoilija.
Ei sanarunoilijaa.
Karismaattinen.
Eikä käytä liiaksi luontokuvia.
Nauttisi kanssani saunasta.
Saunominen yksin on tosi booring. Siinä vaan tuijotat kiuasta
ja lähdet kun tulee kuuma.
Sellainen, joka huomaisi
kun olen esimerkiksi kiehuttanut
puolentoista tunnin munan.
Mieluiten runoilija.
Ei sanarunoilijaa.
Karismaattinen.
Eikä käytä liiaksi luontokuvia.
Nauttisi kanssani saunasta.
Saunominen yksin on tosi booring. Siinä vaan tuijotat kiuasta
ja lähdet kun tulee kuuma.
Sellainen, joka huomaisi
kun olen esimerkiksi kiehuttanut
puolentoista tunnin munan.
Day 6
 |
| Vanhan kannettavan löytämättömiä aarteita: Betty Boop-sä |
Vanha puutalo on hurmannut minut täysin ja hyvä niin, sillä mukavia kirjoituspaikkoja ei oikein Sysmä citystä löydy. Eilen istuin ihan viihtyisässä kahvilassa, mutta sieltäkin minut häädettiin neljältä...
Kirjasto: ei toivoakaan, ystävät. En voi rauhoittua kirjastossa, jossa täytyy koko ajan pelätä sulkemisaikaa (muistutuksena: ma-ke 9-12, to 9-19! pe 9-16 ja la 9-12).
Entäs kapakat?
Olen sanaton. Uskaltauduin eilen siihen irkkupubiin. Ei. Ei ja ei. Aivan järkyttävä räkälä. Kirkkaat valot ja yksi ainoa, kellertävä huone. Ei minkäänlaista rauhaa. Nostan kädet pystyyn, kapakkarunoilu saa jäädä.
 |
| Saatanan paska säikäytti kuoliaaksi. |
Pelästykseni laantui oikeastaan heti, kun tajusin, kuinka hemmetin hyvä tarina tämä on. Poltergeist-ilmiö täydellisen karmivassa, vanhassa tarinoiden puutalossa, yksin ja tasan kello kahdeltatoista!
Olen erittäin hyvilläni, ettei romahtanut sisäikkuna mennyt säpäleiksi, vaikka olisihan se ollut vielä astetta parempi tarina. Olen myös onnellinen, etten istunut siinä kirjoittelemassa, kuten normaalisti. Se ei olisi ollut niin hyvä tarina, sillä toi lasi on hyvin raskas, ja voitte kuvitella kuinka kauniisti se siihen paukahti. Raamit vääntyivät niin, että pelkään lasin vielä jännittyvän ja hajoavan. Heitin viltin päälle, jos se halkeaa, niin sirut pysyvät ainakin yhdessä läjässä. Ja Nuoren Voiman Liitto, ei hätää, ilmoitin jo kunnalle.
Sysmä Kosmos
Lueskelin aiempien kirjailijoiden tänne jättämiä vieraskirjamerkintöjä. Monet ovat puhuneet jäähyväisissään residenssin valosta. Kauniit korkeat ikkunat tosiaan valaisevat näin hämärälläkin talon kauniisti. Olohuoneiden lamput ovat himmeitä, joten täällä on näin pimeään aikaan vuodesta melkein keinotekoisen tunnelmallista. Koko ajan palavat kynttilät, sillä yleisvaloja - halogeenilamppuja - ei halua sytyttää. Joogatessani sain muuten yhden sellaisen päähäni. TAAS TULEE SANOMISTA.
Energia ei ole kovinkaan lämmin. Tuntuu, kuin olisin paikan ensimmäinen asukas, nykyinen huoneeni (jouduin vaihtamaan ikkunaepisodin jälkeen) on kuin Salainen puutarha -elokuvan kauan piilossa ollut kammari. Jostain tällaisesta kai haaveilin kuusitoistakesäisenä, kun kiipesin puuhun kirjoittamaan ja kavereitani karkuun.
Nyt olen reipas nuori nainen, ja mielessä pyörivät lähinnä viini, kaupungin valot ja mieluisat synnit.
 |
| Mutkaton kahvila Paahtimo, josta saa hyvää ruokaa. |
lauantai 3. joulukuuta 2011
Niinhän siinä sitten kävi!
Surullisesti!
Etsiydyin pitäjän baariin, sillä Sarkian hiljaisuus kävi ylivoimaiseksi. Olin nähnyt lenkkeillessäni houkuttelevan irkkubaariin, ja sinnehän se matka vei. Tyrmistyneenä jouduin kuitenkin kääntymään sitä varoiteltua hotellin aulabaaria kohti, sillä Saint Olav's pubin ovessa oli lappu.
SULJEMME PERJANTAISIN KELLO 16. HOTELLIN BAARI PÄIVYSTÄÄ!
Teki melkein mieleni kirjoittaa alle että VOI EI, EI!!!
Kello oli kuusi, joten ajattelin, että kirjasto olisi vielä tunnin auki. Ei. Neljältä sekin meni kiinni. Aukioloajat olivat niinikään tyrmistyttävät: ma-ke 9-12. Mitä! Torstaisin kello seitsemään sentään!
Aulabaari oli juuri niin tyly kuin olin pelännytkin. Koska se oli tosiaan osa hotellia, perheet lopettelivat vielä ruokailuaan. Kaikkialla haisi ranskalaiset ja kana, pari kakaraa nurisi osastoillaan.. Asiakkaat yrittivät varmaan unohtaa missä he olivat, niin helvetillinen viinanlemu ja meteli heidän kulmiltaan kantoi.
Olut maksoi enemmän kuin Oulussa - josta mun piti muuten kirjoittaa gonzo runomatkakertomus.Helsinki näyttäytyy taas yllättävän halpana kaupunkina. Siellä voi ainakin itkeä olusen ääressä, jos ei ole varaa asuntoon.
Kaiken kukkuraksi ABC-bensa-asemalta varastetun sisustuksen keskellä soi joululevy, jonka myöhemmin laskin kuuden kappaleen pituiseksi.
HOPITI HOPSIS-HUPITI HUPSIS
meitä seuratkaa!
HOPITI HOPSIS-HUPITI HUPSIS
nyt tanssia saa!
Hakeuduin pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Paikallinen leidi tuli eteeni huojumaan ja laulamaan hopiti-hupsiksen kanssa kaanonina Kulkusia.
Eikä tässä vielä kaikki. Pimein ja syrjäisin mesta paljastuikin lavan edustaksi. Noin suunnilleen saman tien kun sain päiväkirjani auki, lennähtivät takanani olleet verhot sivuun ja lavalle tuli touhuiamaan kaksi keski-iän juuri ja juuri tasapainoisesti ohittanutta muusikkoa.
Olisin ollut iloinen, ellen olisi ollut nyt koko baarin keskipiste. En ollut huomannut valtavaa kaiutinta pääni yläpuolella. No, olkoon mitä tahansa musiikkia, ainakin se voittaisi tämän joulurallin.
REKEHEN, REKEHEN, NOUSE MATKAHAN
Jos sillä levyllä olisi soitettu kaikkein aikojen kaunein joululaulu, Kristuksen syntymästä kertova Heinillä härkien kaukalon, olisi sekin varmaan saanut Hevisaurus-sovituksen.
Muusikot soittivat sähköpianoa ja harmonikkaa. En ollut täysin vakuuttunut kombinaatiosta. Sitten tuli se ensimmäinen kappale ja tanssilattialle rävähtivät pyöreät diskovalot - kyseessä oli valssi. Kyllä, uskokaa, tämä oli kerta kaikkiaan käsittämätöntä, heti ensimmäisen laulun ensimmäisellä puoliskolla vaappui eteeni sen ensimmäinen mies.
Minua melkein itketti poloisen look. Isot saapikkaat ja tuulipuku. Toinen silmä puuttui. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde, tiehesi siitä.
Olen lukenut feminististä itsepuolustuskirjaa. Katso suoraan silmiin (tässä tapauksessa SILMÄÄN), älä anna ehtoja, älä kysy että mitä sä oikein teet, koska vastapelaaja saa silloin pallon ja esittää röyhkeyksiä. Katso suoraan silmiin ja sano ystävällisesti ei. Jos ei auta. Sano kunnolla jumalauta ei.
MIKÄ SUA RIIVAA, äijä karjaisi ja tarttui nenääni ja yritti kääntää sen ympäri.
Nyt riitti. Tuskin olin ehtinyt edes koskea kaljaani.
Olen ilmaissut tämän tekstin aikana varmaan jo kymmeniä kertoja, että EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI. Se kulkusia-leidi kyseenalaisti myös läsnäoloni. Naiset, heittäytyvät heti miesten kelkkaan. En ollut tervetullut tähän paikkaan, jota ei voinut kutsua edes kapakaksi, ehkä jonkinlaiseksi oluenmyyntipisteeksi.
Pakkailin tavaroitani, mutta jäin kuuntelemaan vielä syntikka-hanuriduon laulaman Uralin pihlajan. Se on hyvin kaunis kappale, ja annoin heille aplodit. Ei olisi pitänyt. Aikaisempi herrasmies tuli muksauttamaan nyrkillä suoraan nenään. Ei kipeästi, mutta juuri niin sen verran inhottavasti, että olisin voinut heittäytyä epämiellyttäväksi.
Marssin ulos, huudot perässäni.
Toivoin jostain syystä, että olisin lyhyempi, sillä mekkoni ja korkokenkieni väliin jäi aivan liian paljon härnäävää tilaa. Juho olikin varoittanut, että älä lähde korkokenkien kanssa liikkeelle.
Olisi pitänyt kuunnella.
Ensimmäisen illan baarikurnuttelu oli siinä. Saas nähdä, uskallanko minnekään enää tämän retken aikana. Ehkä sinne irkkubaariin? Mutta se taitaa olla kiinni viikonloppuisin xD XD.
Ei sillä, että katuisin tätä periodia, ei, ei Sysmä edes arveluta minua. Olen alkanut viihtyä ainakin tässä talossa. Seinäkello tikittää meditatiivisesti ja aurinko värjää verhojen kautta kaiken miellyttävän siniseksi. Olen pyyhkinyt pölyt ja aion laittaa asunnon joulukuntoon, kuin Peppi Pitkätossu. Pihallani möllöttävä traktori voi olla hevonen. Ja apinoita kyllä löytyy.
Etsiydyin pitäjän baariin, sillä Sarkian hiljaisuus kävi ylivoimaiseksi. Olin nähnyt lenkkeillessäni houkuttelevan irkkubaariin, ja sinnehän se matka vei. Tyrmistyneenä jouduin kuitenkin kääntymään sitä varoiteltua hotellin aulabaaria kohti, sillä Saint Olav's pubin ovessa oli lappu.
SULJEMME PERJANTAISIN KELLO 16. HOTELLIN BAARI PÄIVYSTÄÄ!
Teki melkein mieleni kirjoittaa alle että VOI EI, EI!!!
Kello oli kuusi, joten ajattelin, että kirjasto olisi vielä tunnin auki. Ei. Neljältä sekin meni kiinni. Aukioloajat olivat niinikään tyrmistyttävät: ma-ke 9-12. Mitä! Torstaisin kello seitsemään sentään!
Aulabaari oli juuri niin tyly kuin olin pelännytkin. Koska se oli tosiaan osa hotellia, perheet lopettelivat vielä ruokailuaan. Kaikkialla haisi ranskalaiset ja kana, pari kakaraa nurisi osastoillaan.. Asiakkaat yrittivät varmaan unohtaa missä he olivat, niin helvetillinen viinanlemu ja meteli heidän kulmiltaan kantoi.
Olut maksoi enemmän kuin Oulussa - josta mun piti muuten kirjoittaa gonzo runomatkakertomus.Helsinki näyttäytyy taas yllättävän halpana kaupunkina. Siellä voi ainakin itkeä olusen ääressä, jos ei ole varaa asuntoon.
Kaiken kukkuraksi ABC-bensa-asemalta varastetun sisustuksen keskellä soi joululevy, jonka myöhemmin laskin kuuden kappaleen pituiseksi.
HOPITI HOPSIS-HUPITI HUPSIS
meitä seuratkaa!
HOPITI HOPSIS-HUPITI HUPSIS
nyt tanssia saa!
Hakeuduin pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Paikallinen leidi tuli eteeni huojumaan ja laulamaan hopiti-hupsiksen kanssa kaanonina Kulkusia.
Eikä tässä vielä kaikki. Pimein ja syrjäisin mesta paljastuikin lavan edustaksi. Noin suunnilleen saman tien kun sain päiväkirjani auki, lennähtivät takanani olleet verhot sivuun ja lavalle tuli touhuiamaan kaksi keski-iän juuri ja juuri tasapainoisesti ohittanutta muusikkoa.
Olisin ollut iloinen, ellen olisi ollut nyt koko baarin keskipiste. En ollut huomannut valtavaa kaiutinta pääni yläpuolella. No, olkoon mitä tahansa musiikkia, ainakin se voittaisi tämän joulurallin.
REKEHEN, REKEHEN, NOUSE MATKAHAN
Jos sillä levyllä olisi soitettu kaikkein aikojen kaunein joululaulu, Kristuksen syntymästä kertova Heinillä härkien kaukalon, olisi sekin varmaan saanut Hevisaurus-sovituksen.
Muusikot soittivat sähköpianoa ja harmonikkaa. En ollut täysin vakuuttunut kombinaatiosta. Sitten tuli se ensimmäinen kappale ja tanssilattialle rävähtivät pyöreät diskovalot - kyseessä oli valssi. Kyllä, uskokaa, tämä oli kerta kaikkiaan käsittämätöntä, heti ensimmäisen laulun ensimmäisellä puoliskolla vaappui eteeni sen ensimmäinen mies.
Minua melkein itketti poloisen look. Isot saapikkaat ja tuulipuku. Toinen silmä puuttui. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde, tiehesi siitä.
Olen lukenut feminististä itsepuolustuskirjaa. Katso suoraan silmiin (tässä tapauksessa SILMÄÄN), älä anna ehtoja, älä kysy että mitä sä oikein teet, koska vastapelaaja saa silloin pallon ja esittää röyhkeyksiä. Katso suoraan silmiin ja sano ystävällisesti ei. Jos ei auta. Sano kunnolla jumalauta ei.
MIKÄ SUA RIIVAA, äijä karjaisi ja tarttui nenääni ja yritti kääntää sen ympäri.
Nyt riitti. Tuskin olin ehtinyt edes koskea kaljaani.
Olen ilmaissut tämän tekstin aikana varmaan jo kymmeniä kertoja, että EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI. Se kulkusia-leidi kyseenalaisti myös läsnäoloni. Naiset, heittäytyvät heti miesten kelkkaan. En ollut tervetullut tähän paikkaan, jota ei voinut kutsua edes kapakaksi, ehkä jonkinlaiseksi oluenmyyntipisteeksi.
Pakkailin tavaroitani, mutta jäin kuuntelemaan vielä syntikka-hanuriduon laulaman Uralin pihlajan. Se on hyvin kaunis kappale, ja annoin heille aplodit. Ei olisi pitänyt. Aikaisempi herrasmies tuli muksauttamaan nyrkillä suoraan nenään. Ei kipeästi, mutta juuri niin sen verran inhottavasti, että olisin voinut heittäytyä epämiellyttäväksi.
Marssin ulos, huudot perässäni.
Toivoin jostain syystä, että olisin lyhyempi, sillä mekkoni ja korkokenkieni väliin jäi aivan liian paljon härnäävää tilaa. Juho olikin varoittanut, että älä lähde korkokenkien kanssa liikkeelle.
Olisi pitänyt kuunnella.
Ensimmäisen illan baarikurnuttelu oli siinä. Saas nähdä, uskallanko minnekään enää tämän retken aikana. Ehkä sinne irkkubaariin? Mutta se taitaa olla kiinni viikonloppuisin xD XD.
Ei sillä, että katuisin tätä periodia, ei, ei Sysmä edes arveluta minua. Olen alkanut viihtyä ainakin tässä talossa. Seinäkello tikittää meditatiivisesti ja aurinko värjää verhojen kautta kaiken miellyttävän siniseksi. Olen pyyhkinyt pölyt ja aion laittaa asunnon joulukuntoon, kuin Peppi Pitkätossu. Pihallani möllöttävä traktori voi olla hevonen. Ja apinoita kyllä löytyy.
perjantai 2. joulukuuta 2011
Mä oon varis en pääse mihkään
Otsikossa oli pakko taas siteerata Dave Lindholmia.
Olen nyt täällä uskomattoman egobuustauksen antaneessa oikeassa Kirjailijaresidenssissä.
Ensin yksinolo järkytti.
Vaan ei enää - olen riehaantunut! Kynttilä paloi vielä hetki sitten jok'ikisessä huoneessa (kunnes muistin että mä olen puutalossa), saunaa piti heti kokeilla, musiikki soi ja taisin tuossa pyörähtääkin pari piruettia. Eikä pidä unohtaa pianonsoittoa.
En osannut enää edes Kissanpolkkaa. Hirveä hetki. En siis osaa soittaa enää yhtäkään soitinta. Hirveä menetys ulosannille!
Kun kaarsimme punaisella autolla pimeään pihaan, näkymä oli varsin lannistava. Sysmässä ei ole lunta peittämässä esim. Villa Sarkian hiekkaista takapihaa, jossa mätänee muutama invalidisoitunut leikkiteline. Siellä on muun muassa musta, huojuva tolppa (ihan vain etäältä zoomaillessa arvelin sen heiluvan. Vuosien kokemus). En ole mikään puutalojen ystävä edes, väitän tämän johtuvan luontaisesta kiinnostuksestani kiviin, joita olen keräillyt viime vuonna sairaalloisesti. Talo on valtava, ja niin, - valtava. Muutama hullunkurinen lamppu.
Sain avaimen huoneeseen, jota edellinen kirjailija ei ollut viitsinyt siivota. Mulle taisi tulla vähän koti-ikävä, enkä päästänyt Juhoa Helsinkiin.
Aamulla heräsin lenkille. Ihan piruuttani ja narsismiani haluan nähdä, että mitä kuukauden juomattomuus, jokapäiväinen lenkki, meditaatio plus joogaaminen saavat aikaan. Toki lopetan myös meikkaamisen, mikä on muuten naisten ennenaikaisen rypistymisen syy - olen muuten nyt pahasti hakoteillä siitä, mitä minun piti oikeasti kirjoittaa. Jo lenkin jälkeen alkoi janottaa ja manailen sitä, ettei ole kaljalle lähtijää. Hyvä niin.
Olen ymmärtänyt, että Sysmän baaritilanne on heikko. Heikolta se kyllä salskahtaa, kun minulle suositellaan hotellin aulabaaria. Lisäksi pelkään paikallisten kyllästyneen runoilijoihin, ovathan he saaneet joka kuussa nautiskella erilaisista runotempauksista. Sysmän mittakaavassa kuukauden runotempaus tarkoittaa ihan pirun varmasti ylitarjontaa.
Tuumiskelen mahdollisuutta päästä lukemaan vanhainkotiin heidän kirjoittamiaan runoja, en jaksa olla aina niin itsekäs - runopajan vetäminen olisi myös vaihtoehto. Ehkä ylitarjonta tasoittuu, jos luen runoja ihmisille, jotka unohtavat kaiken välittömästi. Heh heh. Hyvä vitsi.
Mulla on valtava projekti edessä ja takana. Lupasin, että runokirjani on valmis, kun täytän 23. Kaksikymmentäkolme on vielä nuoruuden luku, mutta ikävuodesta 24 alkaa alamäki kohti kuolemaa. Sain runokirjani tehtyä, kantaa hienoa työnimeä Isona minusta tulee hullu. Kirjoitin sen uuvuttavan monta kertaa uudestaan, ja olin joka kerta vähän pettynyt. En saanut runoihin oikein minkäänlaista otetta, kun ne on kirjoitettu niin kauan sitten, vanhimmat vuonna 2007. Pakkasin pari käsikirjoitusta kuitenkin paperipussiin ja lähetin menemään. Printteri sanoutui irti ja lähentelin muutamaa kustantamoa pdf-helveteillä.
Yhdestä kustantamosta olen saanut ihan positiivista palautetta. Tässä suhteessa olen kärsimätön. Kuvittelin olevani sellainen nuori nero, joka saisi puhelua heti ensimmäisten viikkojen aikana (niin kuin harmittavan monelle tutulleni on käynyt).
Noh, helvetti. Kirjani on valmis, on ollut jo aikoja sitten.Numero 23 ei enää piinaa. Ei se kyllä ole koskaan piinannut, sillä olen nopea kirjoittamaan mutta huono viimeistelemään. Jätän sen aina vähän niinkuin vastaanottajan harteille.
On uuden suunnitelman aika. Ja se sai "lähtölaukauksen" eräänä zeninä iltana, kun matkustelin Maunulassa ympäriinsä ja ihailin syysmyrskyyn valmistautuvaa puistoa, jossa lehdet leijailivat kuin leijaset. Keksin työnimen uudelle kirjalle.
Tuuli nousee.
Ei mitään revittelevää, kuten ensimmäinen käsikirjoitukseni. Aikuisempaa, rauhallisempaa - ja tietenkin parempaa.
Mulla on vaivaannuttava tarve kuvittaa käsikirjoitukseni kansi ja idea ennen kuin olen laittanut siihen yhtäkään runoa. Olen myös päättänyt, että seuraava kirjani sisältäisi sitaatteja ja väliotsikoita, jotka eivät tyyliini istu. Pienen kolauksen koin, kun äitini antoi minulle roskiin heitettäviä kirjoja (rikos), joiden seassa oli Mirkka Rekolan runokirja nimeltään Tuulen viime vuosi.
Täydellinen nimi! Olen sähköistynyt! Se on minun otsikkoni! Vaikka Mirkka Rekola on tehnyt aina minuun vaikutuksen niin persoonana kuin kirjoittajanakin, sisältö EI vastaa noin hemmetin hyvään nimeen. Vaihdetaan! Sinä saat, Mirkka, tuon minun pikku kliseeni, jos minä saan sinun kullanarvoisen keksintösi. Ja mulla ois tosi monta hyvää tarinaa viime vuodesta.
Hiljennyin hetkeksi kuuntelemaan vanhan kaappikellon sointia. Mirkan runot alkavat elää kaikessa hiljaisessa revontulimaisuudessaan.
"Palaa halusta kohdata hänet
On kaupunki.
Ja se sammuu, sammuu."
Olen nyt täällä uskomattoman egobuustauksen antaneessa oikeassa Kirjailijaresidenssissä.
Ensin yksinolo järkytti.
Vaan ei enää - olen riehaantunut! Kynttilä paloi vielä hetki sitten jok'ikisessä huoneessa (kunnes muistin että mä olen puutalossa), saunaa piti heti kokeilla, musiikki soi ja taisin tuossa pyörähtääkin pari piruettia. Eikä pidä unohtaa pianonsoittoa.
En osannut enää edes Kissanpolkkaa. Hirveä hetki. En siis osaa soittaa enää yhtäkään soitinta. Hirveä menetys ulosannille!
Kun kaarsimme punaisella autolla pimeään pihaan, näkymä oli varsin lannistava. Sysmässä ei ole lunta peittämässä esim. Villa Sarkian hiekkaista takapihaa, jossa mätänee muutama invalidisoitunut leikkiteline. Siellä on muun muassa musta, huojuva tolppa (ihan vain etäältä zoomaillessa arvelin sen heiluvan. Vuosien kokemus). En ole mikään puutalojen ystävä edes, väitän tämän johtuvan luontaisesta kiinnostuksestani kiviin, joita olen keräillyt viime vuonna sairaalloisesti. Talo on valtava, ja niin, - valtava. Muutama hullunkurinen lamppu.
Sain avaimen huoneeseen, jota edellinen kirjailija ei ollut viitsinyt siivota. Mulle taisi tulla vähän koti-ikävä, enkä päästänyt Juhoa Helsinkiin.
Aamulla heräsin lenkille. Ihan piruuttani ja narsismiani haluan nähdä, että mitä kuukauden juomattomuus, jokapäiväinen lenkki, meditaatio plus joogaaminen saavat aikaan. Toki lopetan myös meikkaamisen, mikä on muuten naisten ennenaikaisen rypistymisen syy - olen muuten nyt pahasti hakoteillä siitä, mitä minun piti oikeasti kirjoittaa. Jo lenkin jälkeen alkoi janottaa ja manailen sitä, ettei ole kaljalle lähtijää. Hyvä niin.
Olen ymmärtänyt, että Sysmän baaritilanne on heikko. Heikolta se kyllä salskahtaa, kun minulle suositellaan hotellin aulabaaria. Lisäksi pelkään paikallisten kyllästyneen runoilijoihin, ovathan he saaneet joka kuussa nautiskella erilaisista runotempauksista. Sysmän mittakaavassa kuukauden runotempaus tarkoittaa ihan pirun varmasti ylitarjontaa.
Tuumiskelen mahdollisuutta päästä lukemaan vanhainkotiin heidän kirjoittamiaan runoja, en jaksa olla aina niin itsekäs - runopajan vetäminen olisi myös vaihtoehto. Ehkä ylitarjonta tasoittuu, jos luen runoja ihmisille, jotka unohtavat kaiken välittömästi. Heh heh. Hyvä vitsi.
Mulla on valtava projekti edessä ja takana. Lupasin, että runokirjani on valmis, kun täytän 23. Kaksikymmentäkolme on vielä nuoruuden luku, mutta ikävuodesta 24 alkaa alamäki kohti kuolemaa. Sain runokirjani tehtyä, kantaa hienoa työnimeä Isona minusta tulee hullu. Kirjoitin sen uuvuttavan monta kertaa uudestaan, ja olin joka kerta vähän pettynyt. En saanut runoihin oikein minkäänlaista otetta, kun ne on kirjoitettu niin kauan sitten, vanhimmat vuonna 2007. Pakkasin pari käsikirjoitusta kuitenkin paperipussiin ja lähetin menemään. Printteri sanoutui irti ja lähentelin muutamaa kustantamoa pdf-helveteillä.
Yhdestä kustantamosta olen saanut ihan positiivista palautetta. Tässä suhteessa olen kärsimätön. Kuvittelin olevani sellainen nuori nero, joka saisi puhelua heti ensimmäisten viikkojen aikana (niin kuin harmittavan monelle tutulleni on käynyt).
Noh, helvetti. Kirjani on valmis, on ollut jo aikoja sitten.Numero 23 ei enää piinaa. Ei se kyllä ole koskaan piinannut, sillä olen nopea kirjoittamaan mutta huono viimeistelemään. Jätän sen aina vähän niinkuin vastaanottajan harteille.
On uuden suunnitelman aika. Ja se sai "lähtölaukauksen" eräänä zeninä iltana, kun matkustelin Maunulassa ympäriinsä ja ihailin syysmyrskyyn valmistautuvaa puistoa, jossa lehdet leijailivat kuin leijaset. Keksin työnimen uudelle kirjalle.
Tuuli nousee.
Ei mitään revittelevää, kuten ensimmäinen käsikirjoitukseni. Aikuisempaa, rauhallisempaa - ja tietenkin parempaa.
Mulla on vaivaannuttava tarve kuvittaa käsikirjoitukseni kansi ja idea ennen kuin olen laittanut siihen yhtäkään runoa. Olen myös päättänyt, että seuraava kirjani sisältäisi sitaatteja ja väliotsikoita, jotka eivät tyyliini istu. Pienen kolauksen koin, kun äitini antoi minulle roskiin heitettäviä kirjoja (rikos), joiden seassa oli Mirkka Rekolan runokirja nimeltään Tuulen viime vuosi.
Täydellinen nimi! Olen sähköistynyt! Se on minun otsikkoni! Vaikka Mirkka Rekola on tehnyt aina minuun vaikutuksen niin persoonana kuin kirjoittajanakin, sisältö EI vastaa noin hemmetin hyvään nimeen. Vaihdetaan! Sinä saat, Mirkka, tuon minun pikku kliseeni, jos minä saan sinun kullanarvoisen keksintösi. Ja mulla ois tosi monta hyvää tarinaa viime vuodesta.
Hiljennyin hetkeksi kuuntelemaan vanhan kaappikellon sointia. Mirkan runot alkavat elää kaikessa hiljaisessa revontulimaisuudessaan.
"Palaa halusta kohdata hänet
On kaupunki.
Ja se sammuu, sammuu."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
