Tuollaisen otsikon jälkeen pitäisi jatkaa rempsakasti. Lymyilen silti epätyytyväisyydessä - olen pettynyt kirjallisiin suorituksiini täällä. Aina, kun minulla oli seuraa Villa Sarkiassa, olin erityisen luova ja tyytyväinen, ja kun talo jäi tyhjäksi, tylsistyin ja luovutin.
Painuin ajoittain jopa niin pohjalle, että kyseenalaistin koko runoilijuuteni. Ei hitto, ei tämä kannata, en minä osaa. Ylen tekemä lyhyt radiohaastattelu sai minut jälkeenpäin häpeämään, eihän minulla ole edes julkaistua kirjaa.
Tällainen angstailu on mulle hyvin tyypillistä. Se, ettei minulla ole vielä kustannussopimusta ja kaikki hyvät suunnitelmat tuntuvat kaatuneen, on jyrännyt itsetuntoni. En ole sellainen tyyppi joka vastoinkäymisistä RÄJÄHTÄÄ ja NÄYTTÄÄ MAAILMALLE, olen vain tylsimys, joka haluaa vaihtaa johonkin helpompaan lajiin jossa voi päteä. Kalenterini vuosikertaaminenkin tuntuu oudolta. Sen mukaan olen tehnyt tänä vuonna todella oivia ratkaisuja ja vaikuttanut normaalilta, peräti menestyneeltä ihmiseltä, mutta itsetuntoni väitän korjaantuvan vasta kun saan sen ja sen asian tehtyä.
Täällä olen sentään: kirjoittanut yhden päiväkirjan täyteen ja aloittanut toisen
kirjoittanut: ainakin yhden runosarjan, muutamia nihilistisiä blogitektsejä
olen: myös koonnut valokuvasarjan, nähnyt Päijänteen ja viettänyt joulua
tulevaisuudessa: olen täydellinen, teen töitä, opiskelen ja lähden matkalle. Perussetti.
Paras kaverini on: tietokone ja David Bowie
Olen 177 tai jotain sinnepäin pitkä ja isona haluaisin oppia piirtämään ja lentämään
Niin monta kertaa olen täällä joutunut käyttämään miesten kalsareita lenkkihousuina
niin monta kertaa manannut talvitakkini jättämistä kotiin
Niin monet illat kaivannut kosketustasi ja hiljaisuuttasi
liian monet juorut jättänyt näiden ohuiden seinien sisään
Liian monelta hiireltä katkaissut kaulan
liian monen kyläläisen
silmissä katkeruus ja kaipuu
ja harvan helsinkiläisen käytöksessä
röyhkeys ja sikailu
Niin monet sivut olen jättänyt tyhjiksi
yhden elokuvan saanut valmiiksi
ja kymmenet katsonut puhki.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sysmä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sysmä. Näytä kaikki tekstit
perjantai 30. joulukuuta 2011
tiistai 6. joulukuuta 2011
Olisipa täällä joku.
Mieluiten runoilija.
Ei sanarunoilijaa.
Karismaattinen.
Eikä käytä liiaksi luontokuvia.
Nauttisi kanssani saunasta.
Saunominen yksin on tosi booring. Siinä vaan tuijotat kiuasta
ja lähdet kun tulee kuuma.
Sellainen, joka huomaisi
kun olen esimerkiksi kiehuttanut
puolentoista tunnin munan.
Mieluiten runoilija.
Ei sanarunoilijaa.
Karismaattinen.
Eikä käytä liiaksi luontokuvia.
Nauttisi kanssani saunasta.
Saunominen yksin on tosi booring. Siinä vaan tuijotat kiuasta
ja lähdet kun tulee kuuma.
Sellainen, joka huomaisi
kun olen esimerkiksi kiehuttanut
puolentoista tunnin munan.
Day 6
 |
| Vanhan kannettavan löytämättömiä aarteita: Betty Boop-sä |
Vanha puutalo on hurmannut minut täysin ja hyvä niin, sillä mukavia kirjoituspaikkoja ei oikein Sysmä citystä löydy. Eilen istuin ihan viihtyisässä kahvilassa, mutta sieltäkin minut häädettiin neljältä...
Kirjasto: ei toivoakaan, ystävät. En voi rauhoittua kirjastossa, jossa täytyy koko ajan pelätä sulkemisaikaa (muistutuksena: ma-ke 9-12, to 9-19! pe 9-16 ja la 9-12).
Entäs kapakat?
Olen sanaton. Uskaltauduin eilen siihen irkkupubiin. Ei. Ei ja ei. Aivan järkyttävä räkälä. Kirkkaat valot ja yksi ainoa, kellertävä huone. Ei minkäänlaista rauhaa. Nostan kädet pystyyn, kapakkarunoilu saa jäädä.
 |
| Saatanan paska säikäytti kuoliaaksi. |
Pelästykseni laantui oikeastaan heti, kun tajusin, kuinka hemmetin hyvä tarina tämä on. Poltergeist-ilmiö täydellisen karmivassa, vanhassa tarinoiden puutalossa, yksin ja tasan kello kahdeltatoista!
Olen erittäin hyvilläni, ettei romahtanut sisäikkuna mennyt säpäleiksi, vaikka olisihan se ollut vielä astetta parempi tarina. Olen myös onnellinen, etten istunut siinä kirjoittelemassa, kuten normaalisti. Se ei olisi ollut niin hyvä tarina, sillä toi lasi on hyvin raskas, ja voitte kuvitella kuinka kauniisti se siihen paukahti. Raamit vääntyivät niin, että pelkään lasin vielä jännittyvän ja hajoavan. Heitin viltin päälle, jos se halkeaa, niin sirut pysyvät ainakin yhdessä läjässä. Ja Nuoren Voiman Liitto, ei hätää, ilmoitin jo kunnalle.
Sysmä Kosmos
Lueskelin aiempien kirjailijoiden tänne jättämiä vieraskirjamerkintöjä. Monet ovat puhuneet jäähyväisissään residenssin valosta. Kauniit korkeat ikkunat tosiaan valaisevat näin hämärälläkin talon kauniisti. Olohuoneiden lamput ovat himmeitä, joten täällä on näin pimeään aikaan vuodesta melkein keinotekoisen tunnelmallista. Koko ajan palavat kynttilät, sillä yleisvaloja - halogeenilamppuja - ei halua sytyttää. Joogatessani sain muuten yhden sellaisen päähäni. TAAS TULEE SANOMISTA.
Energia ei ole kovinkaan lämmin. Tuntuu, kuin olisin paikan ensimmäinen asukas, nykyinen huoneeni (jouduin vaihtamaan ikkunaepisodin jälkeen) on kuin Salainen puutarha -elokuvan kauan piilossa ollut kammari. Jostain tällaisesta kai haaveilin kuusitoistakesäisenä, kun kiipesin puuhun kirjoittamaan ja kavereitani karkuun.
Nyt olen reipas nuori nainen, ja mielessä pyörivät lähinnä viini, kaupungin valot ja mieluisat synnit.
 |
| Mutkaton kahvila Paahtimo, josta saa hyvää ruokaa. |
lauantai 3. joulukuuta 2011
Niinhän siinä sitten kävi!
Surullisesti!
Etsiydyin pitäjän baariin, sillä Sarkian hiljaisuus kävi ylivoimaiseksi. Olin nähnyt lenkkeillessäni houkuttelevan irkkubaariin, ja sinnehän se matka vei. Tyrmistyneenä jouduin kuitenkin kääntymään sitä varoiteltua hotellin aulabaaria kohti, sillä Saint Olav's pubin ovessa oli lappu.
SULJEMME PERJANTAISIN KELLO 16. HOTELLIN BAARI PÄIVYSTÄÄ!
Teki melkein mieleni kirjoittaa alle että VOI EI, EI!!!
Kello oli kuusi, joten ajattelin, että kirjasto olisi vielä tunnin auki. Ei. Neljältä sekin meni kiinni. Aukioloajat olivat niinikään tyrmistyttävät: ma-ke 9-12. Mitä! Torstaisin kello seitsemään sentään!
Aulabaari oli juuri niin tyly kuin olin pelännytkin. Koska se oli tosiaan osa hotellia, perheet lopettelivat vielä ruokailuaan. Kaikkialla haisi ranskalaiset ja kana, pari kakaraa nurisi osastoillaan.. Asiakkaat yrittivät varmaan unohtaa missä he olivat, niin helvetillinen viinanlemu ja meteli heidän kulmiltaan kantoi.
Olut maksoi enemmän kuin Oulussa - josta mun piti muuten kirjoittaa gonzo runomatkakertomus.Helsinki näyttäytyy taas yllättävän halpana kaupunkina. Siellä voi ainakin itkeä olusen ääressä, jos ei ole varaa asuntoon.
Kaiken kukkuraksi ABC-bensa-asemalta varastetun sisustuksen keskellä soi joululevy, jonka myöhemmin laskin kuuden kappaleen pituiseksi.
HOPITI HOPSIS-HUPITI HUPSIS
meitä seuratkaa!
HOPITI HOPSIS-HUPITI HUPSIS
nyt tanssia saa!
Hakeuduin pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Paikallinen leidi tuli eteeni huojumaan ja laulamaan hopiti-hupsiksen kanssa kaanonina Kulkusia.
Eikä tässä vielä kaikki. Pimein ja syrjäisin mesta paljastuikin lavan edustaksi. Noin suunnilleen saman tien kun sain päiväkirjani auki, lennähtivät takanani olleet verhot sivuun ja lavalle tuli touhuiamaan kaksi keski-iän juuri ja juuri tasapainoisesti ohittanutta muusikkoa.
Olisin ollut iloinen, ellen olisi ollut nyt koko baarin keskipiste. En ollut huomannut valtavaa kaiutinta pääni yläpuolella. No, olkoon mitä tahansa musiikkia, ainakin se voittaisi tämän joulurallin.
REKEHEN, REKEHEN, NOUSE MATKAHAN
Jos sillä levyllä olisi soitettu kaikkein aikojen kaunein joululaulu, Kristuksen syntymästä kertova Heinillä härkien kaukalon, olisi sekin varmaan saanut Hevisaurus-sovituksen.
Muusikot soittivat sähköpianoa ja harmonikkaa. En ollut täysin vakuuttunut kombinaatiosta. Sitten tuli se ensimmäinen kappale ja tanssilattialle rävähtivät pyöreät diskovalot - kyseessä oli valssi. Kyllä, uskokaa, tämä oli kerta kaikkiaan käsittämätöntä, heti ensimmäisen laulun ensimmäisellä puoliskolla vaappui eteeni sen ensimmäinen mies.
Minua melkein itketti poloisen look. Isot saapikkaat ja tuulipuku. Toinen silmä puuttui. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde, tiehesi siitä.
Olen lukenut feminististä itsepuolustuskirjaa. Katso suoraan silmiin (tässä tapauksessa SILMÄÄN), älä anna ehtoja, älä kysy että mitä sä oikein teet, koska vastapelaaja saa silloin pallon ja esittää röyhkeyksiä. Katso suoraan silmiin ja sano ystävällisesti ei. Jos ei auta. Sano kunnolla jumalauta ei.
MIKÄ SUA RIIVAA, äijä karjaisi ja tarttui nenääni ja yritti kääntää sen ympäri.
Nyt riitti. Tuskin olin ehtinyt edes koskea kaljaani.
Olen ilmaissut tämän tekstin aikana varmaan jo kymmeniä kertoja, että EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI. Se kulkusia-leidi kyseenalaisti myös läsnäoloni. Naiset, heittäytyvät heti miesten kelkkaan. En ollut tervetullut tähän paikkaan, jota ei voinut kutsua edes kapakaksi, ehkä jonkinlaiseksi oluenmyyntipisteeksi.
Pakkailin tavaroitani, mutta jäin kuuntelemaan vielä syntikka-hanuriduon laulaman Uralin pihlajan. Se on hyvin kaunis kappale, ja annoin heille aplodit. Ei olisi pitänyt. Aikaisempi herrasmies tuli muksauttamaan nyrkillä suoraan nenään. Ei kipeästi, mutta juuri niin sen verran inhottavasti, että olisin voinut heittäytyä epämiellyttäväksi.
Marssin ulos, huudot perässäni.
Toivoin jostain syystä, että olisin lyhyempi, sillä mekkoni ja korkokenkieni väliin jäi aivan liian paljon härnäävää tilaa. Juho olikin varoittanut, että älä lähde korkokenkien kanssa liikkeelle.
Olisi pitänyt kuunnella.
Ensimmäisen illan baarikurnuttelu oli siinä. Saas nähdä, uskallanko minnekään enää tämän retken aikana. Ehkä sinne irkkubaariin? Mutta se taitaa olla kiinni viikonloppuisin xD XD.
Ei sillä, että katuisin tätä periodia, ei, ei Sysmä edes arveluta minua. Olen alkanut viihtyä ainakin tässä talossa. Seinäkello tikittää meditatiivisesti ja aurinko värjää verhojen kautta kaiken miellyttävän siniseksi. Olen pyyhkinyt pölyt ja aion laittaa asunnon joulukuntoon, kuin Peppi Pitkätossu. Pihallani möllöttävä traktori voi olla hevonen. Ja apinoita kyllä löytyy.
Etsiydyin pitäjän baariin, sillä Sarkian hiljaisuus kävi ylivoimaiseksi. Olin nähnyt lenkkeillessäni houkuttelevan irkkubaariin, ja sinnehän se matka vei. Tyrmistyneenä jouduin kuitenkin kääntymään sitä varoiteltua hotellin aulabaaria kohti, sillä Saint Olav's pubin ovessa oli lappu.
SULJEMME PERJANTAISIN KELLO 16. HOTELLIN BAARI PÄIVYSTÄÄ!
Teki melkein mieleni kirjoittaa alle että VOI EI, EI!!!
Kello oli kuusi, joten ajattelin, että kirjasto olisi vielä tunnin auki. Ei. Neljältä sekin meni kiinni. Aukioloajat olivat niinikään tyrmistyttävät: ma-ke 9-12. Mitä! Torstaisin kello seitsemään sentään!
Aulabaari oli juuri niin tyly kuin olin pelännytkin. Koska se oli tosiaan osa hotellia, perheet lopettelivat vielä ruokailuaan. Kaikkialla haisi ranskalaiset ja kana, pari kakaraa nurisi osastoillaan.. Asiakkaat yrittivät varmaan unohtaa missä he olivat, niin helvetillinen viinanlemu ja meteli heidän kulmiltaan kantoi.
Olut maksoi enemmän kuin Oulussa - josta mun piti muuten kirjoittaa gonzo runomatkakertomus.Helsinki näyttäytyy taas yllättävän halpana kaupunkina. Siellä voi ainakin itkeä olusen ääressä, jos ei ole varaa asuntoon.
Kaiken kukkuraksi ABC-bensa-asemalta varastetun sisustuksen keskellä soi joululevy, jonka myöhemmin laskin kuuden kappaleen pituiseksi.
HOPITI HOPSIS-HUPITI HUPSIS
meitä seuratkaa!
HOPITI HOPSIS-HUPITI HUPSIS
nyt tanssia saa!
Hakeuduin pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Paikallinen leidi tuli eteeni huojumaan ja laulamaan hopiti-hupsiksen kanssa kaanonina Kulkusia.
Eikä tässä vielä kaikki. Pimein ja syrjäisin mesta paljastuikin lavan edustaksi. Noin suunnilleen saman tien kun sain päiväkirjani auki, lennähtivät takanani olleet verhot sivuun ja lavalle tuli touhuiamaan kaksi keski-iän juuri ja juuri tasapainoisesti ohittanutta muusikkoa.
Olisin ollut iloinen, ellen olisi ollut nyt koko baarin keskipiste. En ollut huomannut valtavaa kaiutinta pääni yläpuolella. No, olkoon mitä tahansa musiikkia, ainakin se voittaisi tämän joulurallin.
REKEHEN, REKEHEN, NOUSE MATKAHAN
Jos sillä levyllä olisi soitettu kaikkein aikojen kaunein joululaulu, Kristuksen syntymästä kertova Heinillä härkien kaukalon, olisi sekin varmaan saanut Hevisaurus-sovituksen.
Muusikot soittivat sähköpianoa ja harmonikkaa. En ollut täysin vakuuttunut kombinaatiosta. Sitten tuli se ensimmäinen kappale ja tanssilattialle rävähtivät pyöreät diskovalot - kyseessä oli valssi. Kyllä, uskokaa, tämä oli kerta kaikkiaan käsittämätöntä, heti ensimmäisen laulun ensimmäisellä puoliskolla vaappui eteeni sen ensimmäinen mies.
Minua melkein itketti poloisen look. Isot saapikkaat ja tuulipuku. Toinen silmä puuttui. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde. Lähdetkö tanssiin. En lähde, tiehesi siitä.
Olen lukenut feminististä itsepuolustuskirjaa. Katso suoraan silmiin (tässä tapauksessa SILMÄÄN), älä anna ehtoja, älä kysy että mitä sä oikein teet, koska vastapelaaja saa silloin pallon ja esittää röyhkeyksiä. Katso suoraan silmiin ja sano ystävällisesti ei. Jos ei auta. Sano kunnolla jumalauta ei.
MIKÄ SUA RIIVAA, äijä karjaisi ja tarttui nenääni ja yritti kääntää sen ympäri.
Nyt riitti. Tuskin olin ehtinyt edes koskea kaljaani.
Olen ilmaissut tämän tekstin aikana varmaan jo kymmeniä kertoja, että EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI. Se kulkusia-leidi kyseenalaisti myös läsnäoloni. Naiset, heittäytyvät heti miesten kelkkaan. En ollut tervetullut tähän paikkaan, jota ei voinut kutsua edes kapakaksi, ehkä jonkinlaiseksi oluenmyyntipisteeksi.
Pakkailin tavaroitani, mutta jäin kuuntelemaan vielä syntikka-hanuriduon laulaman Uralin pihlajan. Se on hyvin kaunis kappale, ja annoin heille aplodit. Ei olisi pitänyt. Aikaisempi herrasmies tuli muksauttamaan nyrkillä suoraan nenään. Ei kipeästi, mutta juuri niin sen verran inhottavasti, että olisin voinut heittäytyä epämiellyttäväksi.
Marssin ulos, huudot perässäni.
Toivoin jostain syystä, että olisin lyhyempi, sillä mekkoni ja korkokenkieni väliin jäi aivan liian paljon härnäävää tilaa. Juho olikin varoittanut, että älä lähde korkokenkien kanssa liikkeelle.
Olisi pitänyt kuunnella.
Ensimmäisen illan baarikurnuttelu oli siinä. Saas nähdä, uskallanko minnekään enää tämän retken aikana. Ehkä sinne irkkubaariin? Mutta se taitaa olla kiinni viikonloppuisin xD XD.
Ei sillä, että katuisin tätä periodia, ei, ei Sysmä edes arveluta minua. Olen alkanut viihtyä ainakin tässä talossa. Seinäkello tikittää meditatiivisesti ja aurinko värjää verhojen kautta kaiken miellyttävän siniseksi. Olen pyyhkinyt pölyt ja aion laittaa asunnon joulukuntoon, kuin Peppi Pitkätossu. Pihallani möllöttävä traktori voi olla hevonen. Ja apinoita kyllä löytyy.
perjantai 2. joulukuuta 2011
Mä oon varis en pääse mihkään
Otsikossa oli pakko taas siteerata Dave Lindholmia.
Olen nyt täällä uskomattoman egobuustauksen antaneessa oikeassa Kirjailijaresidenssissä.
Ensin yksinolo järkytti.
Vaan ei enää - olen riehaantunut! Kynttilä paloi vielä hetki sitten jok'ikisessä huoneessa (kunnes muistin että mä olen puutalossa), saunaa piti heti kokeilla, musiikki soi ja taisin tuossa pyörähtääkin pari piruettia. Eikä pidä unohtaa pianonsoittoa.
En osannut enää edes Kissanpolkkaa. Hirveä hetki. En siis osaa soittaa enää yhtäkään soitinta. Hirveä menetys ulosannille!
Kun kaarsimme punaisella autolla pimeään pihaan, näkymä oli varsin lannistava. Sysmässä ei ole lunta peittämässä esim. Villa Sarkian hiekkaista takapihaa, jossa mätänee muutama invalidisoitunut leikkiteline. Siellä on muun muassa musta, huojuva tolppa (ihan vain etäältä zoomaillessa arvelin sen heiluvan. Vuosien kokemus). En ole mikään puutalojen ystävä edes, väitän tämän johtuvan luontaisesta kiinnostuksestani kiviin, joita olen keräillyt viime vuonna sairaalloisesti. Talo on valtava, ja niin, - valtava. Muutama hullunkurinen lamppu.
Sain avaimen huoneeseen, jota edellinen kirjailija ei ollut viitsinyt siivota. Mulle taisi tulla vähän koti-ikävä, enkä päästänyt Juhoa Helsinkiin.
Aamulla heräsin lenkille. Ihan piruuttani ja narsismiani haluan nähdä, että mitä kuukauden juomattomuus, jokapäiväinen lenkki, meditaatio plus joogaaminen saavat aikaan. Toki lopetan myös meikkaamisen, mikä on muuten naisten ennenaikaisen rypistymisen syy - olen muuten nyt pahasti hakoteillä siitä, mitä minun piti oikeasti kirjoittaa. Jo lenkin jälkeen alkoi janottaa ja manailen sitä, ettei ole kaljalle lähtijää. Hyvä niin.
Olen ymmärtänyt, että Sysmän baaritilanne on heikko. Heikolta se kyllä salskahtaa, kun minulle suositellaan hotellin aulabaaria. Lisäksi pelkään paikallisten kyllästyneen runoilijoihin, ovathan he saaneet joka kuussa nautiskella erilaisista runotempauksista. Sysmän mittakaavassa kuukauden runotempaus tarkoittaa ihan pirun varmasti ylitarjontaa.
Tuumiskelen mahdollisuutta päästä lukemaan vanhainkotiin heidän kirjoittamiaan runoja, en jaksa olla aina niin itsekäs - runopajan vetäminen olisi myös vaihtoehto. Ehkä ylitarjonta tasoittuu, jos luen runoja ihmisille, jotka unohtavat kaiken välittömästi. Heh heh. Hyvä vitsi.
Mulla on valtava projekti edessä ja takana. Lupasin, että runokirjani on valmis, kun täytän 23. Kaksikymmentäkolme on vielä nuoruuden luku, mutta ikävuodesta 24 alkaa alamäki kohti kuolemaa. Sain runokirjani tehtyä, kantaa hienoa työnimeä Isona minusta tulee hullu. Kirjoitin sen uuvuttavan monta kertaa uudestaan, ja olin joka kerta vähän pettynyt. En saanut runoihin oikein minkäänlaista otetta, kun ne on kirjoitettu niin kauan sitten, vanhimmat vuonna 2007. Pakkasin pari käsikirjoitusta kuitenkin paperipussiin ja lähetin menemään. Printteri sanoutui irti ja lähentelin muutamaa kustantamoa pdf-helveteillä.
Yhdestä kustantamosta olen saanut ihan positiivista palautetta. Tässä suhteessa olen kärsimätön. Kuvittelin olevani sellainen nuori nero, joka saisi puhelua heti ensimmäisten viikkojen aikana (niin kuin harmittavan monelle tutulleni on käynyt).
Noh, helvetti. Kirjani on valmis, on ollut jo aikoja sitten.Numero 23 ei enää piinaa. Ei se kyllä ole koskaan piinannut, sillä olen nopea kirjoittamaan mutta huono viimeistelemään. Jätän sen aina vähän niinkuin vastaanottajan harteille.
On uuden suunnitelman aika. Ja se sai "lähtölaukauksen" eräänä zeninä iltana, kun matkustelin Maunulassa ympäriinsä ja ihailin syysmyrskyyn valmistautuvaa puistoa, jossa lehdet leijailivat kuin leijaset. Keksin työnimen uudelle kirjalle.
Tuuli nousee.
Ei mitään revittelevää, kuten ensimmäinen käsikirjoitukseni. Aikuisempaa, rauhallisempaa - ja tietenkin parempaa.
Mulla on vaivaannuttava tarve kuvittaa käsikirjoitukseni kansi ja idea ennen kuin olen laittanut siihen yhtäkään runoa. Olen myös päättänyt, että seuraava kirjani sisältäisi sitaatteja ja väliotsikoita, jotka eivät tyyliini istu. Pienen kolauksen koin, kun äitini antoi minulle roskiin heitettäviä kirjoja (rikos), joiden seassa oli Mirkka Rekolan runokirja nimeltään Tuulen viime vuosi.
Täydellinen nimi! Olen sähköistynyt! Se on minun otsikkoni! Vaikka Mirkka Rekola on tehnyt aina minuun vaikutuksen niin persoonana kuin kirjoittajanakin, sisältö EI vastaa noin hemmetin hyvään nimeen. Vaihdetaan! Sinä saat, Mirkka, tuon minun pikku kliseeni, jos minä saan sinun kullanarvoisen keksintösi. Ja mulla ois tosi monta hyvää tarinaa viime vuodesta.
Hiljennyin hetkeksi kuuntelemaan vanhan kaappikellon sointia. Mirkan runot alkavat elää kaikessa hiljaisessa revontulimaisuudessaan.
"Palaa halusta kohdata hänet
On kaupunki.
Ja se sammuu, sammuu."
Olen nyt täällä uskomattoman egobuustauksen antaneessa oikeassa Kirjailijaresidenssissä.
Ensin yksinolo järkytti.
Vaan ei enää - olen riehaantunut! Kynttilä paloi vielä hetki sitten jok'ikisessä huoneessa (kunnes muistin että mä olen puutalossa), saunaa piti heti kokeilla, musiikki soi ja taisin tuossa pyörähtääkin pari piruettia. Eikä pidä unohtaa pianonsoittoa.
En osannut enää edes Kissanpolkkaa. Hirveä hetki. En siis osaa soittaa enää yhtäkään soitinta. Hirveä menetys ulosannille!
Kun kaarsimme punaisella autolla pimeään pihaan, näkymä oli varsin lannistava. Sysmässä ei ole lunta peittämässä esim. Villa Sarkian hiekkaista takapihaa, jossa mätänee muutama invalidisoitunut leikkiteline. Siellä on muun muassa musta, huojuva tolppa (ihan vain etäältä zoomaillessa arvelin sen heiluvan. Vuosien kokemus). En ole mikään puutalojen ystävä edes, väitän tämän johtuvan luontaisesta kiinnostuksestani kiviin, joita olen keräillyt viime vuonna sairaalloisesti. Talo on valtava, ja niin, - valtava. Muutama hullunkurinen lamppu.
Sain avaimen huoneeseen, jota edellinen kirjailija ei ollut viitsinyt siivota. Mulle taisi tulla vähän koti-ikävä, enkä päästänyt Juhoa Helsinkiin.
Aamulla heräsin lenkille. Ihan piruuttani ja narsismiani haluan nähdä, että mitä kuukauden juomattomuus, jokapäiväinen lenkki, meditaatio plus joogaaminen saavat aikaan. Toki lopetan myös meikkaamisen, mikä on muuten naisten ennenaikaisen rypistymisen syy - olen muuten nyt pahasti hakoteillä siitä, mitä minun piti oikeasti kirjoittaa. Jo lenkin jälkeen alkoi janottaa ja manailen sitä, ettei ole kaljalle lähtijää. Hyvä niin.
Olen ymmärtänyt, että Sysmän baaritilanne on heikko. Heikolta se kyllä salskahtaa, kun minulle suositellaan hotellin aulabaaria. Lisäksi pelkään paikallisten kyllästyneen runoilijoihin, ovathan he saaneet joka kuussa nautiskella erilaisista runotempauksista. Sysmän mittakaavassa kuukauden runotempaus tarkoittaa ihan pirun varmasti ylitarjontaa.
Tuumiskelen mahdollisuutta päästä lukemaan vanhainkotiin heidän kirjoittamiaan runoja, en jaksa olla aina niin itsekäs - runopajan vetäminen olisi myös vaihtoehto. Ehkä ylitarjonta tasoittuu, jos luen runoja ihmisille, jotka unohtavat kaiken välittömästi. Heh heh. Hyvä vitsi.
Mulla on valtava projekti edessä ja takana. Lupasin, että runokirjani on valmis, kun täytän 23. Kaksikymmentäkolme on vielä nuoruuden luku, mutta ikävuodesta 24 alkaa alamäki kohti kuolemaa. Sain runokirjani tehtyä, kantaa hienoa työnimeä Isona minusta tulee hullu. Kirjoitin sen uuvuttavan monta kertaa uudestaan, ja olin joka kerta vähän pettynyt. En saanut runoihin oikein minkäänlaista otetta, kun ne on kirjoitettu niin kauan sitten, vanhimmat vuonna 2007. Pakkasin pari käsikirjoitusta kuitenkin paperipussiin ja lähetin menemään. Printteri sanoutui irti ja lähentelin muutamaa kustantamoa pdf-helveteillä.
Yhdestä kustantamosta olen saanut ihan positiivista palautetta. Tässä suhteessa olen kärsimätön. Kuvittelin olevani sellainen nuori nero, joka saisi puhelua heti ensimmäisten viikkojen aikana (niin kuin harmittavan monelle tutulleni on käynyt).
Noh, helvetti. Kirjani on valmis, on ollut jo aikoja sitten.Numero 23 ei enää piinaa. Ei se kyllä ole koskaan piinannut, sillä olen nopea kirjoittamaan mutta huono viimeistelemään. Jätän sen aina vähän niinkuin vastaanottajan harteille.
On uuden suunnitelman aika. Ja se sai "lähtölaukauksen" eräänä zeninä iltana, kun matkustelin Maunulassa ympäriinsä ja ihailin syysmyrskyyn valmistautuvaa puistoa, jossa lehdet leijailivat kuin leijaset. Keksin työnimen uudelle kirjalle.
Tuuli nousee.
Ei mitään revittelevää, kuten ensimmäinen käsikirjoitukseni. Aikuisempaa, rauhallisempaa - ja tietenkin parempaa.
Mulla on vaivaannuttava tarve kuvittaa käsikirjoitukseni kansi ja idea ennen kuin olen laittanut siihen yhtäkään runoa. Olen myös päättänyt, että seuraava kirjani sisältäisi sitaatteja ja väliotsikoita, jotka eivät tyyliini istu. Pienen kolauksen koin, kun äitini antoi minulle roskiin heitettäviä kirjoja (rikos), joiden seassa oli Mirkka Rekolan runokirja nimeltään Tuulen viime vuosi.
Täydellinen nimi! Olen sähköistynyt! Se on minun otsikkoni! Vaikka Mirkka Rekola on tehnyt aina minuun vaikutuksen niin persoonana kuin kirjoittajanakin, sisältö EI vastaa noin hemmetin hyvään nimeen. Vaihdetaan! Sinä saat, Mirkka, tuon minun pikku kliseeni, jos minä saan sinun kullanarvoisen keksintösi. Ja mulla ois tosi monta hyvää tarinaa viime vuodesta.
Hiljennyin hetkeksi kuuntelemaan vanhan kaappikellon sointia. Mirkan runot alkavat elää kaikessa hiljaisessa revontulimaisuudessaan.
"Palaa halusta kohdata hänet
On kaupunki.
Ja se sammuu, sammuu."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
