Muutama kommentti kaikille DJ Shadow-diggareille

Olen riidellyt jo monta vuotta DJ Shadow-faneiksi itseään kutsuvien analfabeettien, jätesäkkien ja vässyköiden kanssa. Lähinnä Youtubessa, kun lähipiiristä ei löydy tarpeeksi haastavaa keskusteluseuraa. Ja enimmäkseen youtube-käyttäjien rajallisista näkemyksistä Josh Davisin tuotantohistoriasta ja sen menestyksellisyydestä.

DJ Shadow on kunkku. Hän on sisimässään spoken word-artisti, enemmän runoilija kuin viihdyttäjä, diskoilija tai hip-trip-hoppari. Ettekä te voi ymmärtää tätä. Viimeinen pisara oli, kun eräs suomalainen megatajuava levykauppa mainosti DJ Shadowin uusinta albumia The Less You Know The Better oikeen englanniksi että  "Well, it is not Entroducing... but it's still good."

Mitä vittua.

Kuka toinen artisti on näin joutunut kärsimään ensimmäisen albuminsa erinomaisuudesta? Ok, monet, mutta silti harvat, suurta kunnioitusta ja arvostelumenestystä nauttivat. Rikos on suuri kun kyseessä on eräs aikamme hienotajuisimmista neroista, joka ei ole koskaan pyrkinyt miellyttämään yhtään ketään. Ja nimenomaan nämä musiikin nippelitietäjät ovat ne, jotka suhtautuvat skeptisesti hänen jokaiseen uuteen levyynsä. Peruskuluttuajat ovat vain että hei, vau, uutta matskua.

Entroducing... on klassikko. Ja niin ovat myös poikkeuksetta kaikki DJ Shadowin viisi (vain viisi!) albumia. DJ Shadow:n eniten haukuttu, toki ug-väen diggailema toinen albumi (toinen vain järjestykseltään, sisälsi paljon ennen tehtyä materiaalia kursittuna sievään kokoon) Preemptive Strike, oli ensimmäinen varjolevyni. Ostin sen Hollannista eräänä surkeana ja aurinkoisena päivänä, joten ostohetkeen liittyy hitusen liikaa tunnelmointia, mutta mulle se levy kolahti kuin halko kalloon ensikuuntelusta lähtien.

Ei se ollut helppo levy, varsinkin kun kuuntelin silloin vielä Ultra Brata, Sadea ja kirkasäänistä Jenny Wilsonia.

Väitän, että kolahdus enteili sitä, että musta oli kasvamassa runoilija.

Esimerkkikappale ei onnistu tavoittamaan sitä tyylikkyyttä, mitä Preemptive Strike on parhaimmillaan. DJ Shadoun ollessa kyseessä albumikokonaisuudet ovat hirvittävän iso osa kokemusta. Preemtivessä... on paljon "tylsiä" puhe- ja kattilanpaukuttelukappaleita, nimenomaan spoken wordia, jota on totta kai sämpläilty useimmiten populaarimarkkinoilta, kuten elokuvista, muilta bändeiltä (runonlausujiltakin) ja peleistä. Wikipediasivuilla on hauska linkki Almost cool-arviointipalstalle: levy on pisteytettykin seiskaksi, siis almost cooliksi.

Oikeastaan pidän tuosta lyhyestä ilmaisusta. Se on jotekin niin found poetryä. Profiloin itse itsenikin ihmisenä Almost cooliksi.

Toinen kerta kaikkiaan upea levy on hyvinkin arvostettu The Private Press, se todellinen "toinen levy". Oikeastaan se on paras levy, vässyköille soo sooksi. Tai ei ole. En tiedä. Kaikki ovat niin hyviä.
Ehkä mä sanon vain, että Preemtive Strike on paras levy, koska se on vähiten tykätty. Hyvä on myös uusin levy, väsynyt, mutta hyvä (The Less You Know the Better).

Mulla on albumille teoria, josta hössötin eilen kaverilleni. Levy ei ole niin täydellinen siksi, että siirtymät ovat aiempaa kömpelömpiä, ja kappaleet ovat eripuraisia. Tällä albumilla on myös Shadoun kaikkien aikojen tylsin biisi, Sad and lonely (halusin laittaa nimenomaan tuon videon, koska jollain ihkulla tasolla samaistun blondiin). Kappale tekee minut juu, hyvin surulliseksi ja yksinäiseksi. Huonolla tavalla.
En ymmärrä miksi hän on tehnyt sen. Tai ymmärrän. Vähän. Palataan teoriaani myöhemmin.
Toinen kappale, jonka kanssa mulla oli vaikeuksia, on Warning Call. Se on hauska ja helppo kappale, ei siinä mitään, mutta se hypähtää korville ei mistään. Pyhän epäjumalani rytmikorva tai järjestyskorva on pettänyt, toisin kuin edelleen sen iänikuisen Preemptive Striken kanssa, jossa hän on jättänyt kaiken makean viimeiseksi, kuten täydellisessä ateriassa...

Teoriaani. Josh Davis on kypsynyt arvostelijoihinsa. Hänellä on ollut luova blokki, joka on murtunut jossain vaiheessa sitten kuin kiinalainen pato. Hän on tuottanut vihoissaan kuin kimalainen (adjektiivit täysin perusteltuja) pari hienoa kappaletta ja näyttänyt maailmalle. Warning Call on tästä todiste.
Todiste vitutuksesta. Paska juttu on tietenkin se, ettei Josh itse laula, mutta kyllä mun tarkka silmä erottaa tästä selvän messagen hänen omille faneilleen.
Aiemmin mainitsemani Sad and lonely oli kertomus hetkestä ennen itsensäkokoamista. Olen itsekin sellainen omien juttujeni kanssa tällä hetkellä. Epätietoinen ja varovainen, selkäni on käyristynyt.

Warning callin ilmiselvä viesti paljastuu vasta uljaassa kertosäkeessä:
This is the greatest thing
You're ever likely to achieve in your life
Holding up the medals, you've won
While everyone else is swimming in circles
Working out, what happened to, everything you learnt in school
You don't remember them telling you that it's cool to be you

It's cool to be you when you like what you do
And you're strong, head strong,

I'm saying,

just saying

This is a warning call, a warning call
This is a warning call

The Less You Know The Better on levyn otsakkeenakin hirveän syrjäänvetäytynyt ja ahdistava.Vaikkei Davis haluakaan tehdä uutta Entroducingia, hän varmasti muistaa ylistyksen ja aplodit, joita hänen timantinkovat neljä muuta albumiaan eivät ole saaneet.

Joten fanit. Luottakaa. Antakaa Davisin kerätä paska matskunsa rauhassa. Toimittajat. Älkää enää mainitko hänen esikoistaan. Älkää ingressissä, älkää kainalotekstissä, otsikossa, kysymyksissä. Se oli yhdeksänkymmentälukua. Olette te jo Spice Girlsitkin unohtaneet.
Tapatte artistin.
Jos mulla ois massia mitä vois pistää mielin määrin haisemaan, satsaisin DJ Shadowiin. Toisin sen joltain rankalta klubilta Pariisista suoraan Helsinki Poetry Connectionin keikalle, jossa se sais kertoa lyriikkavalintojensa taustoja, jotka ovat aina paikallaan, todellisia helmiä. Esimerkit nyt perinteisimmästä päästä - Star Warsista, Lynchiin ja Splinter Celliin (peli) ja sitten myös Bama the Village Poetista The Hellersiin ja omiin teksteihin.