Helsinki Poetry Connection järjestää suurenmoisia lavarunotyöpajoja. Meiltä on mahdollisuus tilata kaikenlaisiin tilaisuuksiin esiintyvän runouden kursseja ja lyhyempiä pajoja. Olemme järjestäneet myös räp- ja spoken word -työpajoja, vierailleet vanhainkodeissa, kouluissa, vankilassa, festivaaleilla...
Runouden esittäminen on intiimi tapahtuma. Olen esimerkiksi itse opettaessani keskittynyt esilläolon kokemukseen. Toisten edessä seisominen saattaa useammalle ihmiselle olla hankala ja epämiellyttävä kokemus, ja sitä se on ollut myös minulle. Olemme ryhmissä purkaneet tätä ja sen lisäksi harjoitelleet muutamia kikkoja esiintymisjännityksen purkamiseen ja esittämisen automaattiseen parantumiseen. Olen itse auttanut kirjoittajaa etsimään omaa herkkyyttään ilmaisussa ja kirjoittamisessa ilman, että esiintymisestä tulisi väkinäistä tai liian harjoitellun oloista. Kuulun myös itse siihen koulukuntaan joka näkee kaikenlaisen tekstin esittämisessä ainutlaatuista potentiaalia. Tämä on ihmeellinen laji ja omasta puolestani haluaisin levittää sen synnyttämää iloa kaikkialle.
Sen lisäksi siis, että tarjoamme esiintyjiä ja tapahtumatuottamista, on meillä myös runsaasti kokemusta opetus- ja ohjaustyöstä. En ole ahne, ja voin vihjatakin tässä, että olen saanut tänä vuonna pienen apurahan, jonka siivin voimme myös joitakin paketteja tarjota erittäin huokealla. Ota meihin yhteyttä sähköpostini aura.kanerva@gmail.com tai helsinkipoetryconnection@gmail.com kautta, niin voimme räätälöidä sopivan pajan tai kurssin.
Sarah Kay @ Cafe Mascot 3.6.2015. Photo: Aura Nurmi
Loputon fillarijono Mascotin edessä oli melkein yhtä pitkä kuin Kayn nimmarijono. Melkein. Kuva: Aura Nurmi
Varoitus: seuraa varsin hurmiotunut kertaus Helsinki Poetry Connectionin omasta tapahtumasta. Olen yhdistykseni puheenjohtajana tavallaan täydellisen jäävi purkamaan tuntojani eilisen spoken word -tähti Sarah Kayn vierailusta. Voitte huomioida sen.
Helsinki Poetry Connectionin toimintakulttuuriin on pesiytynyt räp-kulttuuriltakin lainattua hyväntuulista oman meiningin hehkutusta. Monia huutelu saattaa rasittaa, mutta meille se on tärkeää. Olemme ylpeitä omasta tekemisestämme ja suitsutamme omia aikaansaannoksiamme. Lienee sanomattakin selvää, ettei kukaan kollektiivissamme tästä uuvuttavastakin työstä rikastu.
Siksi on tärkeää suitsuttaa merkkipaaluja säännöllisesti. Tämä tekee luonnollisesti jo maailman hauskimmassa seurassa olemisesta ja tekemisestä entistä hauskempaa, palkitsevampaa ja sitoutuneempaa. Lisäksi hehkuttamalla hilpeästi omista tekemisistämme teemme tilaisuuksista kutsuvampia. Kunnioittamme vieraitamme ja korostamme, että jäsenet, yleisö, ja ihmiset ilmiön laidalla, tekevät lopulta sen, mikä Helsinki Poetry Connection on. Ydinporukka pyrkii tarjoamaan parhaat mahdolliset puitteet sille, että runouden esittäminen olisi mahdollisimman vaivatonta ja nautinnollista ja että sitä tapahtuisi mahdollisimman usein.
Ja että siihen voisivat kaikki, alleviivaan, kaikki, osallistua.
Kayn keikan jälkeen olin kuitenkin pessyt käteni yhdistysroolistani. Halusin omistaa kokemuksen pelkästään itselleni.
Kun seurasin eilen Sarah Kayn esitystä piskuisessa ja taas täyteen ammutussa Mascotissa - josta alkaa muodostua varsinainen kulttuurimekka räppiklubeineen ja taiteilijakokoontumisineen - minua itketti. Olen useinkin ollut liikuttunut kaikesta siitä, mitä runous on minulle näinä vuosina tarjonnut ja tietysti nytkin olin liikuttunut siitä, että tapasin melko yllättäen yhden suurimmista idoleistani ja siitä että hän esiintyi juuri meidän kanssamme.
Kaikkein eniten minua kuitenkin tilanteessa ravisteli se, että Sarah Kayn voimakas ja lumoava esitys onnistui muistuttamaan minua siitä ensimmäisestä runoklubivierailustani, jolloin täytyin silkasta runouden kuuntelemisen ilosta.
On nykyään hankalaa muistaa, että kaiken tämän touhotuksen ydin on puhe ja teksti, kommunikaatio ja kokemuksen välittäminen. Joudun nykyään liikaa keskittymään esimerkiksi juomalippuihin, aikatauluihin, äänentoistoon, järjestykseen ja vieraiden viihtymiseen. Silloin unohtaa, että runouden kuuleminen on siunattu kokemus, parhaimmillaan koko elämän kohokohta. Sarah Kayn esityksessä vaikuttavinta oli se, että hän kykeni palauttamaan minut tuohon raakaan aistilliseen kommunikaation tilaan ja puhuttelemaan minua niin, että unohdin vellovan yleisön, riisuuduin tehtävistäni ja aikomuksistani, suruistani ja iloistani. Vahvasti sanomalliset, yksinkertaisen puhuttelevat runot vyöryivät totuutena navasta sisään ja kallooni.
Huolimatta juhlasta tai kirjamyyntirumbasta joka esityksen jälkeen alkoi, minulla oli levollinen olo. Minun ei tehnyt mieli lyödä Instagramiin tai Twitteriin tai Facebookiin perinteisiä kiitoksiani tai hehkutuksiani, minun ei oikein edes tehnyt mieli puhua kenenkään kanssa, ei edes illan päätähden kanssa. Halusin notkua kiitollisuudessani ja inspiraatiossa yksin. Muistin, että olen lähdössä kohta Annikin runofestivaaleille esiintymään ja että minun täytyy tähdätä samaan kuin Sarah: viestin välittämiseen. Minä menen sinne yhtä tosissani ja vilpittömänä kuin Kay. Ei ole aikaa hukata tätä elämänvaihetta ujosteluun tai piileskelyyn. Tätä tekee New Yorkin suosituin spoken word -artisti: käännyttää skeptikoita. Sorrun nyt todella amerikkalaiseen everybody is a winner -tyyppiseen kliseeseen, mutta jokaiseen hetkeen on tartuttava ja niiden hetkien kanssa on työskenneltävä sydän avoinna, myös niiden hetkien, jotka ovat täynnä surkeutta! Poeetta Sarah Kay sanoi sen ääneti näin ja minun on tuota ääntä seurattava.
Halusin varjella esityksestä tarttunutta tunnetta. Halusin pitää Sarah Kayn itselläni aarrearkussa ja olla avaamatta arkkua koskaan. En halua jakaa tätä kokemusta (mitä kuitenkin parhaillaan teen). Halusin omistaa Kayn, kuten näytti haluavan jokainen Mascotin asiakas keräännyttyään päättymättömään nimmarijonoon. Sarah jakeli halauksia ja omistuksia ja kuunteli jokaista juttelemaan tullutta tasapuolisesti. Illan päättyessä, kun Sarah ilmoitti jo olevansa väsynyt ja haluavansa nukkumaan, hän vielä nyökkäsi minulle, okei Aura, et ole päässyt kanssani vielä kunnolla keskustelemaan, tule viereeni istumaan. Hän halusi siis huomioida myös ne, jotka pyrkivät antamaan rauhan.
Tietysti hän halusi keskustella kirjoittamisesta ja elämästä Helsingissä kanssani. Tietysti hän oli kiinnostunut minusta, kuten jokaisesta paikan päällä. Hän ei odottanut kehuja esityssuorituksestaan - viittasi niille jopa kintaalla - vaan ahnehti kuulla vielä pikkutunneilla esimerkiksi paikallisesta runotoiminnasta. Sarah Kayn omistautuneisuus oli jo hiukan pelottavaa ja varmasti yksi hänen menestyksensä salaisuuksista. Amerikkalainen sosiaalisuus ei voinut selittää tuota maagista jaksamista. Päiväkirjaani hän kirjoitti: Keep on writing, Aura,
Tietysti.
HPC:n runonlausuntaesitykset alkavat lauantaina Vaunuhallissa jo kello 12.
Tähän alle tarkempi aikataulu, jota pyrimme noudattamaan (toki tämän informaation saa myös HPC:n blogisivuilta, mutta Korjaamon nettisaiteilla joutuu hieman seikkailemaan).
Lauantaina 9.3
12.00 HARRI HERTELL
12.30 JUHO NIEMINEN
13.00 RIIKKA HEINONEN
13.30 JUHO6
14.00 KARI PEITSAMO
14.30 KASPER SALONEN
15.00 ESA MÄKIJÄRVI
15.30 AURA NURMI
16.00 SUVI VALKONEN
Sunnuntaina samassa tilassa häärää Poesia jonkinlaisen mielenkiintoisen installaation parissa.
Meidät & heidät + iso läjä kirjallisuustekijöitä vaivaiseen viiden euron hintaan.
Lauantai-iltana Helsinki Poetry Connection järkkää tuttuun tyyliin Kiiski Open micit kivenheiton päässä messupaikasta.
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Poetry Jamit sen kuin porskuttavat. Jälleen oli huvila täynnä taiteen ystäviä, kuten näistä Joonas Antikaisen ottamista kuvista näkee. Erityisen ilahduttavaa on open mic-osuuden jatkuva suosio. Uusia runoilijoita nousee edelleen Mascotin lavalle esiintymään niinkin paljon, että kaikille ei valitettavasti riitä aikaa. Helsinki Poetry Connection miettiikin aktiivisesti, kuinka järjestelmä saataisiin kaikkein toimivimmaksi niin, ettei kenenkään pitkän jonotuksen ja jännityksen jälkeen täytyisi kääntyä pettyneenä takaisin.
Yksi lääke esiintymiskuumeeseen on tietenkin Kiiski Open mic, joka järjestetään seuraavan kerran lauantaina 19.1.2013 (hyvää Uutta Vuotta minunkin puolestani!) Runeberginkatu 26:ssa.
Käytän mielelläni Runopuulaakista nimeä Poetry Slam vaikka luin juuri täältä, että Jouni Tossavainen hivenen paheksui sitä kommentissaan:
Miksi kuitenkin arvostelun läpi käytetään nimitystä Poetry Slam, vaikka kyse on Runopuulaakista? Luen sen kirjoittajan häpeäksi niin, että Suomessa ei enää osata luoda muuten kuin matkimalla sitä, mikä tehdään paremmin jossain muualla.
Tuntuu inhottavalta sanoa näin, mutta en pidä Runopuulaaki-nimestä lainkaan. Mulle se tuo jonkun seurakunnan joukkuekisailun mieleen. Pidän kiinni Poetry Slam-nimityksestä. Kansainvälisyydessä en näe mitään pahaa.
Ei-reportaasimaisesti asiaan vaan subjektiivisesti kiinni. Helsingin Runopuulaakin... Helsingin Poetry Slam-mestaruusmittelö/Runopuulaakin karsinnat olivat äärimmäisen tiukat.
Kaikki 17 osallistujaa olivat kovia. Kaikki, varsinkin verrattuna viime vuoden ponnettomaan esitykseen, joista narisin silloin täällä (onpas muuten inhottavaa lukea vanhoja huonoja tekstejä).
Olen hiukan pahoillani kaikkien heti kilpailun jälkeen lähteneiden puolesta, sillä illan täydensi mahtava Jean-Philippe-Jam Orchestra, joka tarjosi tilaa kaikille runoilijoille tulla lausumaan harmonikan, cajoneiden, perkussioiden ja kitaran ja-mitä-siellä nyt olikaan keskelle. Orkesteri huomioi lausujan hienosti, ja väittäisin jatkoilla olleen vielä astetta kreisimpi meininki kuin kisassa - mutta vain kreisitasolla, kilpailu oli pääjuhla.
Olin toista kertaa mukana tässä perinteikkäässä tapahtumassa. Perinteikäs on taas perin seksitön ilmaus jännitystä, tuskaa ja iloa kuplineen iltaman kohdalla. Tuntuu, että osallistuin itse Kuopion finaaliin, en karsintaan. Tai herttinen. Eihän itse finaalissakaan ole noin paljon osallistujia (timantintiukkoja sitäkin varmemmin).
Naisia oli taas vähemmistö (neljä), mutta meistä kolme sijoittui seitsemän parhaan joukkoon. Miksi naisia on ollut niin vaikeaa saada sm-tason runonlausuntakilpailuun mukaan? Puuttuuko rohkeutta, kammoksuttaako esiintyminen? Tunnustan, tärisin itsekin kuin haavanlehti ennen vuoroani.
Olisi hyvä, jos pisteet löytyisivät jo puulaakin virallisilta blogisivuilta, taisin nimittäin saada toisella rundilla kovemmat pisteet kuin ensimmäisellä rykäisylläni, joka kuuluu kyllä mun "runourani" onnistuneimpiin ja herkimpiin hetkiin. Silti toisellekin kierrokselle pääseminen teki tiukkaa. Sieltä jäi moni erinomainen runoilija pois, Kasper Salosen, Jarkko Jokisen, Puotilan taiteilijan ja Maksimi Voiman vain mainitakseni. Kaikki ovat muuten jollain tasolla tunnettuja Helsinki Poetry Connectionin kautta, joten HPC:n lavarunovaikutusta pääkaupunkiseudulla ei voi millään olla huomaamatta. Kilpailun voittikin yksi HPC:n pitkäaikaisimmista runoilijoista, Juho6, mutta mennään siihen myöhemmin, itsestäni jaaritteleminen jäi ikävästi kesken.
Toisella kierroksella luin kaksi runoa, toinen niistä oli seuraava (Luutiin kritiikissä toinen kierrokseni kuitattiin huumorirunoutena). Jätän runoon näkymään tekemäni taukomerkinnät niin päästään oikein makustelemaan tällaista esittävän runon mallia jee.
EI MITÄÄN LOISTOA
sinun laiska niskasi ja lämpimät
kätesi
nuo
syvälle viskotut jalokivet / joita ei heti arvaisi katseeksi jota
on parempi välttää
sinun uneliaat kieltosi ja hauskat
vastalauseesi joilla et pysäyttäisi edes perhosta
ylämäessä
/
olen jo perillä
/
Avasin
peitoin kuin oven ja katselin täällä haisee New York ja
diagonaalissa hellyys avasin jalkanikin kuin Israelista
matkanneen kylmän luumun
/ Jo hellitä nyrkkisi - puristat rypistynyttä sanaa jossa ei ole
mitään loistoa
Voi sinun värähdystäsi sinun
silkki-silkki ihoasi
pieni
hengähdys/ kuin sateeseen olisin sokean saattanut/ voi sinun
käännähdystäsi ja äännähdystäsi kun viimein suostuit tähän
kiisteltyyn onneen ---
Saatana sinne on tullut nyt kolme ruohonleikkuria kevään ensi vihreää ikkunani alle ajelemaan, ja kirjoituksen ainekset leviävät totaalisesti. Lisäksi tahtoisin kovasti jatkaa slämmäilyaiheesta, mutta viime perjantain Kiiski Open Mic oli niin verevä lavarunonlausuntatapahtuma, että Runopuulaaki tuntuu jo kaukaiselta, käsitellyltä aiheelta.
Jatkan siitä vielä kuitenkin.
Kerran vuodessa järjestettävä kansallinen Runopuulaaki on hemmetin tärkeä kilpalu sikäli, että se on voimakkaasti maakuntapainotteinen. Turha täällä Helsingissä on kuvitella, että kovimmat lavarunoilijat kasvavat etelän metropolissa. Päin vastoin. Maakuntarunoilijat ovat panneet vuosi toisensa jälkeen helsinkiläisrunoilijat hikoilemaan. Lisäksi aiheiden ja tyylien kirjo on miltei luonnollisesti pikkuisen rikkaampaa kuin pelkästään täältä poimimalla. Osallistujakunta tuntuu olevan myös hiukan vanhempaa. Edelleenkin: konkarit pistävät vuosi toisensa jälkeen nuoremmat hikoilemaan. Ja se on hyvä.
Ainoa asia, AINOA ASIA, jonka kanssa en ole missään määrin sujut, on kansainvälisen ohjeen mukainen kolmen minuutin aikaraja. Se on hyvin, hyvin lyhyt aika. Ei siinä oikein ehdi tunnelmoimaan. Miksei pitkiä runoja hyväksytä? Olisiko oikeasti niin hankalaa nostaa raja viiteen minuuttiin? En oikeasti usko illan venyvän niiin tolkuttoman pitkäksi, tai uskon ainakin, että paikalle tulleet osallistujat kyllä jaksaisivat odottaa tuloksia. Enkä arvostele tätä siksi, että oma runoni ylitti aikajanan. Arvostelin sitä viimekin vuonna. Yksi syy osallistumattomuuteeni oli se, että minulla ei yksinkertaisesti ollut kolmeen minuuttiin mahtuvia tekeleitä. Tunnustan, etten myöskään tuomarina antanut ajanylityksen viime vuonna vaikuttaa, enkä ole törkeitä kahdenkymmenen minuutin settejä nähnytkään. Jokainen osallistuja on aina yrittänyt mahtua näiden minuuttien sisään, ja jos hän ei ehdikään, siitä rangaistaan. En pidä.
Onneksi tänä vuonna ei soitettu sitä helvetin kongia, vaan Harri ilmoitti herrasmiesmäisesti ajan ylityksestä vasta esityksen jälkeen.
Vaikka kilpailu oli äärimmäisen tasainen ja symppasin erityisesti karvahattutyttöä (Elisa Itkonen) joka luki karismaattisen suloisesti runoja sinisestä kouluvihkostaan, olivat pelin ykkönen ja kakkonen ansaituilla sijoillaan. Risto K. Järvinen oli omasta mielestäni miltei mahdoton vastustaja. Yritä siinä sitten stand up-ammattilaisen mielettömän hauskoja mutta myös koskettavia tekstejä vastaan haastella. Väitän, että Juho 6 pisti voitoksi olemuksellaan, tietyllä rosoisuudellaan ja raakuudellaan. Hands down, luen nyt mun jutun ja näin se on. Ei maneerien merkkejä, ei opetellun makua. Hyvä.
Myös ystäväni Lasse Hauerwaas oli aika kova. Olen helpottunut jaetusta kolmannesta sijastani hänen kanssaan, olen ylpeä. Vielä kun osallistujakaartissa olisi ollut hävytön julkkis, HPC:n tosirenttu Dxxxa D, kaunisääninen ja valloittava ELI ja viime vuoden finalisti Erkka Mykkänen niin ei mitään järkeä. Veikkaan, että ne olisivat olleet jo varsin amerikkalaiset bileet suomalaisella outoudella maustettuna. Ameriikan malli tosin kammoksuttaa meikää välillä - pidän esim. tiukasti kiinni paperista. Paperiin tulee kiinteä suhde. En enää häpeä sitä, että en uskalla esiintyä ilman paperia. Esiinnyn silti hyvin. Shut up.
---
Kiiskiin.
Tämä piskuinen, kerran kuukaudessa järjestettävä Helsinki Poetry Connectionin klubi senkun vetää lahjakkaita runoilijoita. Viime perjantaina tehtiin osanottajaennätys. Vajaassa kahdessa tunnissa tungeksivan yleisön eteen oli uskaltautunut 25 runosielua. Kaikki hyviä jälleen. Kaikki.
Eihän tällaisesta runotilanteesta kaupungissamme voi kuin nauttia. Välillä olen ollut jopa huolestunut intresseistäni runojen kirjoittamista kohtaan, kun ensimmäinen ajatus tuntuu nykyään olevan että hemmetti, Kiiski lähestyy. Täytyy haastaa itsensä ja kirjoittaa jotain sinne esitettäväksi.
Toisaalta, mikäs siinä, go with the flow. Koivujen nuppulehdet suutelevat ohimoita ja olen vihdoin ottanut matalapohjaiset kevätkengät käyttööni, joilla on helppo kirmailla runotapahtumissa. Eilenkin kirmasin Dubrovnikiin Nuoren Voiman Liiton Ketju-klubille kuuntelemaan debytantti-runoilijoita (joita en ehtinyt kuulla, kiitos Oulunkylän mahtaisan baarin, Ogelisin).
Avomikki on levinnyt nyt miltei joka ainoaan runotilaisuuteen, niin tännekin. Klubin hämyiselle lavalle oli tuotu rummut ja sähköpiano, joten open mic oli aika diskojeejee, joskin niin korkealle lavalle kapuaminen vaati multa ainakin (liikaa) viiniä. Kiitos kuitenkin jo yli kaksivuotisen lavakoheltamisen, alkaa open maikkailu sujua smoothisti.
Vielä muutamia mainintoja Kiiskistä. Naisten ilta. Missä olivat nämä kauniit ja fiksut naiset sm-karsinnoista? Paikoitellen aivan tähtitaivaallisen rienaavaa settiä. Kiittääkseni: Sinikka Vuola on esiintyjänä aina miellyttävää seurattavaa. Piritta Porthan luki uusia runoja tulevasta kokoelmastaan. Raadollisen tunnistettavia. Kauniin punapäisen Annan runo oli aito. Minervan teksti oli kadehdittavan hyvä, ja Laura Mustosesta voisi puhjeta kovakin lavarunoilija, kunhan hän saa hiukan itsevarmuutta luentaansa. Kiitettävän kattava arvio illasta tosiaan Pääjärven tekemänä täällä.
Helsinki Poetry Connection julkaisee syksyllä 2012 historiansa ensimmäisen runoantologian.
Kuten HPC:n järjestämillä klubeilla, myös kirjassa on oma OPEN MIC -osio. Etsimme siihen nyt esiintyjiä. Emme voi luvata, että julkaisemme kaikkien halukkaiden tekstejä, mutta kuitenkin kattavan näytteen siitä millaista matskua klubeilla loppuillasta on nähty.
Keräämme kirjaan myös hyviä tarinoita ja anekdootteja HPC:n historiasta. Otamme vastaan myös valokuvia, jos saamme julkaista ne tekijän nimellä ilman erillistä korvausta.
A. Lähetä meille siis räp-lyriikkasi, runosi tai spoken word -tekstisi (max 3 kpl tai 3 sivua.)
B. Lähetä meille lyhyt tarina jostain mitä HPC:n illassa on tapahtunut tai valokuva, joka kertoo sen kaiken yhtä hyvin.
Osoitteeseen: hpc.antologia@gmail.com - 12.4. mennessä! Hyväksymme tekstejä vain henkilöiltä, jotka ovat joskus esiintyneet klubeilla: joko kutsuvieraana tai open micissa. Liitä tekstiin siis lisäksi lyhyt kuvaus itsestäsi - ellet sitten ole niin varma siitä, että muistamme sinut muutenkin.
Kaikki HPC-antologiassa mukana olleet henkilöt saavat ilmaisen tekijänkappaleen, kun kirja ilmestyy - sekä tietenkin kutsun julkaisubileisiin.
Olen riidellyt jo monta vuotta DJ Shadow-faneiksi itseään kutsuvien analfabeettien, jätesäkkien ja vässyköiden kanssa. Lähinnä Youtubessa, kun lähipiiristä ei löydy tarpeeksi haastavaa keskusteluseuraa. Ja enimmäkseen youtube-käyttäjien rajallisista näkemyksistä Josh Davisin tuotantohistoriasta ja sen menestyksellisyydestä.
DJ Shadow on kunkku. Hän on sisimässään spoken word-artisti, enemmän runoilija kuin viihdyttäjä, diskoilija tai hip-trip-hoppari. Ettekä te voi ymmärtää tätä. Viimeinen pisara oli, kun eräs suomalainen megatajuava levykauppa mainosti DJ Shadowin uusinta albumia The Less You Know The Better oikeen englanniksi että "Well, it is not Entroducing... but it's still good."
Mitä vittua.
Kuka toinen artisti on näin joutunut kärsimään ensimmäisen albuminsa erinomaisuudesta? Ok, monet, mutta silti harvat, suurta kunnioitusta ja arvostelumenestystä nauttivat. Rikos on suuri kun kyseessä on eräs aikamme hienotajuisimmista neroista, joka ei ole koskaan pyrkinyt miellyttämään yhtään ketään. Ja nimenomaan nämä musiikin nippelitietäjät ovat ne, jotka suhtautuvat skeptisesti hänen jokaiseen uuteen levyynsä. Peruskuluttuajat ovat vain että hei, vau, uutta matskua.
Entroducing... on klassikko. Ja niin ovat myös poikkeuksetta kaikki DJ Shadowin viisi (vain viisi!) albumia. DJ Shadow:n eniten haukuttu, toki ug-väen diggailema toinen albumi (toinen vain järjestykseltään, sisälsi paljon ennen tehtyä materiaalia kursittuna sievään kokoon) Preemptive Strike, oli ensimmäinen varjolevyni. Ostin sen Hollannista eräänä surkeana ja aurinkoisena päivänä, joten ostohetkeen liittyy hitusen liikaa tunnelmointia, mutta mulle se levy kolahti kuin halko kalloon ensikuuntelusta lähtien.
Ei se ollut helppo levy, varsinkin kun kuuntelin silloin vielä Ultra Brata, Sadea ja kirkasäänistä Jenny Wilsonia.
Väitän, että kolahdus enteili sitä, että musta oli kasvamassa runoilija.
Esimerkkikappale ei onnistu tavoittamaan sitä tyylikkyyttä, mitä Preemptive Strike on parhaimmillaan. DJ Shadoun ollessa kyseessä albumikokonaisuudet ovat hirvittävän iso osa kokemusta. Preemtivessä... on paljon "tylsiä" puhe- ja kattilanpaukuttelukappaleita, nimenomaan spoken wordia, jota on totta kai sämpläilty useimmiten populaarimarkkinoilta, kuten elokuvista, muilta bändeiltä (runonlausujiltakin) ja peleistä. Wikipediasivuilla on hauska linkki Almost cool-arviointipalstalle: levy on pisteytettykin seiskaksi, siis almost cooliksi.
Oikeastaan pidän tuosta lyhyestä ilmaisusta. Se on jotekin niin found poetryä. Profiloin itse itsenikin ihmisenä Almost cooliksi.
Toinen kerta kaikkiaan upea levy on hyvinkin arvostettu The Private Press, se todellinen "toinen levy". Oikeastaan se on paras levy, vässyköille soo sooksi. Tai ei ole. En tiedä. Kaikki ovat niin hyviä.
Ehkä mä sanon vain, että Preemtive Strike on paras levy, koska se on vähiten tykätty. Hyvä on myös uusin levy, väsynyt, mutta hyvä (The Less You Know the Better).
Mulla on albumille teoria, josta hössötin eilen kaverilleni. Levy ei ole niin täydellinen siksi, että siirtymät ovat aiempaa kömpelömpiä, ja kappaleet ovat eripuraisia. Tällä albumilla on myös Shadoun kaikkien aikojen tylsin biisi, Sad and lonely (halusin laittaa nimenomaan tuon videon, koska jollain ihkulla tasolla samaistun blondiin). Kappale tekee minut juu, hyvin surulliseksi ja yksinäiseksi. Huonolla tavalla.
En ymmärrä miksi hän on tehnyt sen. Tai ymmärrän. Vähän. Palataan teoriaani myöhemmin.
Toinen kappale, jonka kanssa mulla oli vaikeuksia, on Warning Call. Se on hauska ja helppo kappale, ei siinä mitään, mutta se hypähtää korville ei mistään. Pyhän epäjumalani rytmikorva tai järjestyskorva on pettänyt, toisin kuin edelleen sen iänikuisen Preemptive Striken kanssa, jossa hän on jättänyt kaiken makean viimeiseksi, kuten täydellisessä ateriassa...
Teoriaani. Josh Davis on kypsynyt arvostelijoihinsa. Hänellä on ollut luova blokki, joka on murtunut jossain vaiheessa sitten kuin kiinalainen pato. Hän on tuottanut vihoissaan kuin kimalainen (adjektiivit täysin perusteltuja) pari hienoa kappaletta ja näyttänyt maailmalle. Warning Call on tästä todiste.
Todiste vitutuksesta. Paska juttu on tietenkin se, ettei Josh itse laula, mutta kyllä mun tarkka silmä erottaa tästä selvän messagen hänen omille faneilleen.
Aiemmin mainitsemani Sad and lonely oli kertomus hetkestä ennen itsensäkokoamista. Olen itsekin sellainen omien juttujeni kanssa tällä hetkellä. Epätietoinen ja varovainen, selkäni on käyristynyt.
Warning callin ilmiselvä viesti paljastuu vasta uljaassa kertosäkeessä: This is the greatest thing
You're ever likely to achieve in your life
Holding up the medals, you've won
While everyone else is swimming in circles
Working out, what happened to, everything you learnt in school
You don't remember them telling you that it's cool to be you
It's cool to be you when you like what you do
And you're strong, head strong,
I'm saying,
just saying
This is a warning call, a warning call
This is a warning call
The Less You Know The Better on levyn otsakkeenakin hirveän syrjäänvetäytynyt ja ahdistava.Vaikkei Davis haluakaan tehdä uutta Entroducingia, hän varmasti muistaa ylistyksen ja aplodit, joita hänen timantinkovat neljä muuta albumiaan eivät ole saaneet.
Joten fanit. Luottakaa. Antakaa Davisin kerätä paska matskunsa rauhassa. Toimittajat. Älkää enää mainitko hänen esikoistaan. Älkää ingressissä, älkää kainalotekstissä, otsikossa, kysymyksissä. Se oli yhdeksänkymmentälukua. Olette te jo Spice Girlsitkin unohtaneet.
Tapatte artistin.
Jos mulla ois massia mitä vois pistää mielin määrin haisemaan, satsaisin DJ Shadowiin. Toisin sen joltain rankalta klubilta Pariisista suoraan Helsinki Poetry Connectionin keikalle, jossa se sais kertoa lyriikkavalintojensa taustoja, jotka ovat aina paikallaan, todellisia helmiä. Esimerkit nyt perinteisimmästä päästä - Star Warsista, Lynchiin ja Splinter Celliin (peli) ja sitten myös Bama the Village Poetista The Hellersiin ja omiin teksteihin.
Harri Hertell on tuonut uuden mediaulottuvuuden Helsinki Poetry Connectionille, Dägä talkin! Vastedes lisäilemme YouTubeen kohtaamiemme runoilijoiden haastatteluja. Tässä ensimmäisiä, Risto K. Järvisen, Juho Niemisen ja Kasper Salosen ääninäytteitä. Nieminen&Salonen-duon haastattelu otettiin täällä Sysmässä, Villa Sarkian terassilla.
Seuraavat (nöyryytyskuvat) on otettu pikkujoulutemmellyksen keskeltä. Niistä viimeistään näkee, kuinka suuressa kamerantarpeessa olen. Syntymäpäiväni sattuvatkin olemaan neljäs päivä tammikuuta...
Olen todella kiitollinen siitä, että porukka jaksoi tulla tänne asti juhlimaan. Vietin varmasti kaksi parasta päivääni tässä kunnassa; yhtään Sysmää väheksymättä. Talokin oikein pullisteli ylpeydestä tarjotessaan saunalöylyt ja tilat niin monelle runoilijalle. Harmillista tietysti oli, etteivät kaikki halukkaat päässeet paikalle.
Heh, ja niin. Tuo taustalla näkyvä muovijoulukuusi löytyi kemujen aamuna kellarista! Miten voi olla mahdollista?! DÄGÄN HENKI!
Osa Helsinki Poetry Connectionin inspiroimasta sokeritaiteesta
Kaikki on valmista pikkujouluun.
Ovet kutsuvat tulijoita.
Olin niin onnellinen Juhon jälleennäkemisestä että istuin hänen päälleen.
Huomatkaa Juhon tuoma joulukukka.
Harri ja isännän elkeet.
HPC:n varmaan lahjakkaimmat laulajat bluusin ja glögin armoilla: Kasper ja Ellu
Nää on kyllä aivan hirveitä nää salamakuvat.
Sporakuski Jarkko aloitti pikkujoulun runojamit. Olen hänen faninsa.
Olen kirjoittanut hyvin vähän mitään juttuja runokeikkaseikkailuista, harmillista. Ehkäpä en jaksa jauhaa niitä kahteen kertaan sekä päiväkirjaani ja tänne? Ehkäpä.
Tää on nyt veivattava läpi nopeasti, sillä olen sairastunut jo toista kertaa antibioottien tuomiin sivuvaikutuksiin, eikä alkuperäisellä taudilla ole minnekään kiire.
Olin odottanut Oulun runokiertuetta pitkään. Enkä turhaan.
Noissa reissuissa ei koskaan ole tärkeintä itse lausuminen. Oma vuoro menee vähän sumussa ja nopeasti ohi. Yleisön ja ystävien reaktiot, illanvietto, aamunkoitto, matkustaminen, HPC:n mahtavat tyypit ja uudet paikkakunnat... siinähän sitä riittää elämyksiä. Ja mulle on käynyt vain hyvä tuuri, en mä nyt oikeasti ole mikään tähti. Yleensä me jaetaan esiintymisvuorot runokollektiivissa keskenämme. Ja koitetaan olla tasapuolisia.
No, okei, Juhoa ja mua oltiin houkuteltu Ouluun jo pidemmän aikaa, spesiaali kerta, siis. Loi vähän painetta.
Majoituimme menomatkalla että paluumatkalla Jyväskylään kummitätini luokse. Jyväskylä on miellyttävästi ihan keskellä matkaa. E75 moottoritie jatkuu Jyskälästä melkein linnuntietä Ouluun. Juho halusi kylläkin kiertää kaikki reitille sattuneet paikkakunnat... joista valitsimme parhaaksi Heinolan ja karmivimmaksi Pihtiputaan. Pihtiputaan luontaistuotekauppa kuitenkin yllätti: ostimme puuttuvia tarvikkeita viinintekoomme juurikin sieltä, Helsingistä niitä ei löydä mistään, ei edes Malmilta.
Koimme kaikki säät, mitä talvella on vain mahdollista kokea. Vesisateen, vaarallisen kirkkaan auringonpaisteen, pakkasen, tuulimyrskyn ja sitten viimeisenä aamunamme saimmekin kolata auton päältä sellaisen kaksikymmentäsenttisen kinoksen pois. Miki, tuo idiootti, ei yhtään helpottanut Oulun kaupunkikiertuettamme, vaan aiheutti meille pienimuotoisen selkkauksen heilauttamalla auton oven kovin ystävällisen yksinhuoltajaäidin auton kylkeen. Onneksi kova tuuli oli puolellamme: sellaisen nojalla olisi voinut vaikka ajaa kolarin ja selvitä olankohautuksella.
Harrille ja Dxxxa D:lle maksettiin lentoliput.
Feikkiä.
Me oltiinkin Kerouacin tyyliin Matkalla.
Beat-ilta järjestettiin Kulttuuribingo-nimisessä, upeassa nuorten taidemestassa.(Tässä lehtijuttu Kulttuuribingosta, kuvassa Kerättären Heikillä on muuten Helsinki Poetry Connection-teepaita päällään.)
Majoituttiin Mikillä. Se oli uurastanut ja saanut asuntonsa nättiin kuntoon, mitä en olisi ikimaailmassa uskonut.
Heti saavuttuamme Ouluun olin ihan runopäissäni. Ei meidän esiintymiseen ollut kuin muutama tunti ja tilanne oli juhlava. En ole koskaan käynyt Oulussa! Enkä voi sanoin kuvailla, kuinka paljon beat-runous on vaikuttanut muhun, tapaani elää.
Mä ihailen Oulun boheemia meininkiä ihan helvetisti. Tapasin pelottavasti vain pelkkiä neroja. Neroja kaikella alueella: kuvataiteen, musiikin ja runouden... totta kai monilla oli ilman mitään erityisiä skilssejäkin hemmetisti maalaisjärkeä päässään. Pakko laittaa linkki tässä vaiheessa yhden paikallisen maalarin blogiin: http://jaakkomyyri.blogspot.com/
Ja Kulttuuribingo ei tosiaan ole mikään bommattu luola, vaan mukavasti puettu monitoimitila ja siisti galleria. Nuorethan siitä pääasiassa vastaavat. En valitettavasti voi sanoa löytäneeni Helsingistä samanlaista paikkaa. Ja mitäpä tänne edes saisi, vuokrat ovat kirveleviä ja autiot talot pidetään visusti autioina.
Kun nyt ryhdyin etsiskelemään kuvia Oulusta, on käynyt harmittavasti niin, että parhaat ovat pöytäkoneellani kotona ja vain ne astetta huonommat päätyneet tälle matkakannettavalleni Sysmään. Höh. En voi näyttää kuvaa edes hienosta ateljeesta.
Miltä lausuminen tuntuu?
Vähän epäreilulta. Oudolta. Hauskalta, totta kai, ellei kaikki mene ihan puihin. Mä en tiedä, mitä yleisö oikein Poetry Connectionin keikoilta odottaa. Ollaanhan me profiililtamme sellainen kiertävä lavarunosirkus, mutta meistä vain muutamat edustavat esiintyvää runoutta - yleensä siis luemme niitä runoja, jotka toimivat ensisijaisesti paperilla.
Beat-iltama oli onnistunut ja vannoi tapahtuman nimen henkeen. Se päättyi siihen odotettuun, sekoilevaan ja improvisoituun jazzmenoon. Paikalla roimasti jengiä. Jatkoimme remmin kanssa aika perstuuterissa johonkin bilismestaan, jossa mm. nöyryytin Harri Hertelliä sekä flipperissä että Speden Speleistä tunnetussa reaktiopelissä, eli tässä.Kuulkoon tämän koko kansa.
Seuraavana päivänä käytiin ihailemassa Oulua valoisaan aikaan. Mukavan tuulista. Iski se lehdistön panikoima myrsky. Hieno ja piristävä myrsky.
Juho oli kysynyt Mikiltä, että mikä oli hänen mielestään noloin asia, mitä Oulusta voi löytää, ja hän johdatti meidät läskin poliisin patsaalle. Yöllä muistelen nähneeni myös jonkun oudon pallon.
Seuraavana yönä oli sitten Ykän pubin keikka, jossa meidän piti Juhon kanssa esiintyä vain yllätysvieraina. Me yllätysvieraat saimmekin sitten lavalle yllätysvieraan, kun paikallinen mestariviulisti tuli säestämään esiintymistä. Vaikka runoni saikin siten aika mojovantraagisen venäläisvireen harteilleen, suorastaan tekotaiteellisen, oli se metkaa ja mukavasti kummallista.
Mikin kaveri oli tullut päivällä laittamaan meille järjettömän hyvän ruoan, voimaa riitti. Ainoa asia, mikä minua Oulussa harmitti, oli sen kieroutunut alkoholipolitiikka. Olin syvässä surussa maksaessani oluesta aivan joka ikisessä paikassa vähintään viisi euroa.
Me helsinkiläiset saimme sinä yönä ensilumemme.
Ykän pubissa oli ihan kohtalainen tunnelma, vaikka ei siitä ollut Kulttuuribingon voittajaksi. Kulttuuribingon voittanutta saa kyllä hakea. Ehkä joku sekopäinen Kiiski-ilta, josta ollaan lähdetty johonkin hyvään esitykseen ja sen jälkeen vielä jatkoille ja jatkojen jatkoille. Ja Ykän pubin juhlintaa nakersi ehkä se, että toisaalla Oulussa oli meneillään Lesta-TV:n kekkerit, joihin oli matkalla koko pohjoisen alueen nuoriso. Linkki on muuten tsekkaamisen arvoinen.
Mitäs Ykällä, yhtenä viihteenä oli Tony Halmeen inspiroivat runot, ja Dxxxa D veti varsin lennokkaan keikan. Tässä vaiheessa haluan vielä kiittää ystävääni Heikki Kerätärtä järkkäilysta. Hänellä on muuten myös koskettava ja viisas runoblogi täällä.
Kultturibing, ensimmäinen yö. Miehen nimi: Eirikur Örn Nordal. Ihmeellinen lausuja!
Harri lausuu ja kansa kuuntelee. Uutuutena taustabiitti: Scarface.
Kulttuuribingon keittiö.
Heikin ja Jaakon performanssi oli maaginen.
Tässä taas yksi oululainen nero. Esim. http://aukea.net/nayta.php?teos=69309
Elän unelmaani. Minulla on kutkuttavan hieno runoryhmä. Olen luojalle kiitollinen, että löysin Helsinki Poetry Connectionin. Ja nyt hyvät kollegani, pyydän anteeksi sillä aion hempeillä.
Olen koko elämäni hekumoinut Tulenkantajista, heidän hedelmällisestä yhteistyöstään ja rakastavasta ympyrästään. Halusin jotakin samanlaista, halusin olla osa edes jotenkin muistettavaa kirjoittajaporukkaa. Nuoruus tuntui liian lyhyeltä ilman kreisiä boheemiutta.
Ei HPC mikään Tulenkantajat ole, pikemminkin vedenjakaja, jos on pakko rinnastaa. Tulenkantajat olivat sinne tänne sinkoilevia staroja ja meidän ryhmämme on loppujen lopuksi varsin maltillinen ja yleisöorientoitunut.
Kun tulin ensimmäiseen HPC-tapahtumaan Espoossa, olin hyvin liikuttunut, vaikka Harri puhisi harmiaan epäkiitollista yleisöä ja vähän outoa järjestelyä kohtaan. En tiedä, kuinka reilua on tästä kirjoittaa, mutta runoilijat oltiin suunniteltu sijoitettavan pieneen telttaan pehmeiden tyynyjen päälle, kuin pitämään jotain satutuokiota lapsille. Tämä käsitys oli tosiaan pitkään valloilla: hiljaiset runoilijat norkoilevat jossain nurkassa ja kerjäävät satunnaisten kukkahattutätien huomiota. Toivon, että HPC on edes jotenkin työntänyt kiilaansa tälläiseen ajatteluun.
Olin varmaan ainoa yleisön jäsen, joka tuli Espoon keikalle ulkopuolelta, ihan vaan kuuntelemaan tuntemattomien runoilijoiden esiintymistä. Tai nyt muistankin, en ollut ainoa hereillä.
Kaverini Heikki tuli myös. Itse asiassa kihisin kateudesta, kun Heikki meni esitysten päätteeksi lausumaan open micciin. Harri kävi nykäisemässä häntä heti sen jälkeen hihasta, ja Heikistä tuli seuraavan iltaman virallinen esiintyjä.
Seuraavien viikkojen aikana uhrasin ajatukseni Helsinki Poetry Connectionille. Suunnittelin esittäväni itsekin jonkun värssyn ja haaveilin, että pääsisin jonakin päivänä oikeasti mukaan.
Varhaisin kosketukseni Harri Hertelliin ja tähän urbaaniin rykmenttiin tapahtui ainoan runoväyläni, Aukea.netin kautta. Elettiin vuotta 2008 ja kirjoitin parhaimpia runojani.
Hertell pyysi lähettämään teksinäytteitä sähköpostiinsa Aukean keskustelupalstalla, jos halusi tulla esimerkiksi jonnekin avajaisiin lausumaan.
Tietysti lähetin.
Vastausta ei kuulunut. Pyörittelin peukaloitani ja epäilin kykyjäni. Eihän minua yhdessä runokilpailussakaan huomioitu. (Sen voitti muutaman vuoden päästä muuten runokaverini Liukkonen.) Ei. En ollut minkään arvoinen.
Uusi aurinko nousi taivaalle, kun ystäväni Elina (ELI) lopulta käski minun tulla jonnekin Harrin vetämään tilaisuuteen. Kyseessä oli nimenomaan tämä aiemmin mainittu Espoo. Saisin nähdä omin silmineni, että ihan tavallisia nuoria tyttöjä ja poikia he olivat, ihan varmasti pääsisin joskus lausumaan tämän maailmassani niin kunnioitettavan joukon eteen. Ikävä tälläiseen toimintaan ja tälläiseen kultturelliin elämään roihusi entistä kipeämmin kun rakastuin porukan aktiiviin, Juhoon.
Kun sitten ensimmäisen kerran astuin lavalle, tunne oli maaginen. Lämmin ja korea ravintola Hakaniemessä eräänä pirun kylmänä ja tuulisena yönä otti minut ilolla vastaan. Olin niin kauhuissani, etten oikeastaan edes muista, mitä esiintymisen jälkeen tapahtui. Muistan, että minulle lykättiin hillopurkki kouraan ja Juho muistaakseni istui vierelläni. Eräs runoilija kehaisi: oliko tämä ensimmäinen kertasi? En usko.
Lisää tunnustuksia. Pitkään hävetti seilata Helsinki Poetry Connectionin tapaamisissa ja tapahtumissa, sillä pelkäsin kaikkien luulevan, että hyödynsin Juhon käsivartta päästäkseni ydinporukkaan. En pystynyt puhumaan tapahtumissa mitään. Olin varma, että Harri ylenkatsoi ja olin surkea, lavalla sekoileva luuseri. Vaikka sekoilenkin edelleen lavalla, voin olla varma, että asia ei ole koskaan ollut näin. Oletin silti vielä pitkään, etten ollut riittävän vakuuttava; vasta kun voitin Kiiski open mic-klubilla, repesin riemuun ja unohdin moiset - ei minua kukaan koskaan ole hävennyt.
Teos Kasperin kädessä: Gingsberg, Kuolema van Goghin korvalle. Omia runojaan hän silti luki.
ELI ja spoken word-painotteinen esitys
Niko hurmasi naiset ja villitsi lähiöpojat
Huomaa yleisön rokkaus
Dxxx D on Erilainen Jäbä
Paahde oli väliin aivan helvetillinen
Veera oli sekoittanut lausuntaansa tällä kertaa myös laulua
Nalle asian ytimessä
Muhammed käyttää runoissaan paljon vanhoja suomalaisia sanoja ja perinteistä mittaa
Illan toinen Veera on tuttu myös Kiisken klubilta
Yllätysduetto
Hersyvää improrunoutta ja yleisöä
Heinäkuun illan tunnelmaa
HPC goes puisto-kiertue on onnistunut tähän mennessä yli odotusten. Alkuperäinen ideamme oli vain kaapata säännöllisin väliajoin äänipönttö messiin ja mennä lausumaan sinne minne huvittaa. No, otimme sitten mukaan ennalta määrätyt paikat ja Kasper teki komean kollaasijulisteen ... joita olemme viljelleet sinne tänne Helsinkiä... mainostaneet netissä... repineet tuntemattomia messiin jne.
Tapahtumiin jäi silti mukava suunnittelemattomuuden tuntu. Tulemme valitsemaamme puistoon vähän ennen h-hetkeä ja runoilemme. Me olemme kaikki amatöörejä (sanan positiivisessa merkityksessä), ei meistä kellään ole juuri kustantamoita, kokemusta, suhteita saatika varmuutta siitä, ettemme nolaa toisiamme villiintyneillä esityksillä.
Siinä piileekin homman pointti. Kaikki ovat tervetulleita. Ja tällä hetkellä se toimii todella hyvin - eikä kukaan ole edes tullut järjestämään avoimeen mikkiin kohtausta, vaan ihan hyvässä hengessä esiintymään.
Eilen open mic oli valitettavasti pakko lopettaa kesken, vaikka halukkaita olisi ollut, koska muuten me olisimme bailanneet niin myöhään, etteivät ahkerat runotyöläiset olisi selvinneet aamulla töihin.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Kirjoitin HPC:n blogiin ihanasta Kiiski Open mic-klubista pikku esseen.
