Mikä tää juttu on että kustantajat kiusaa runoilijoita nahkakantisilla teoksilla?
Kovakantisessa kirjassa nahkakannet vielä menee mutta että sellainen nahkalerpukka?
Hyi!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ARAN NOPEAT. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ARAN NOPEAT. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
lauantai 31. maaliskuuta 2012
On se parempi kuin huonompi
Hetken breikki pääsykoetehtävistä. Olen kyllä jännän taidekoululinjan valinnut, kun paineensietokykyni on surkea. Tänä vuonna en pyrkinyt sentään Teatterikorkeakouluun. Kai mua jotenkin alkoi kyllästyttämään ja nolottamaan jokavuotinen kierros, josta osaan askelsarjat ulkoa.
Typerää ajattelua, sillä perustuen viestintätyöhöni siellä, olisin ollut ainakin tuttu kasvo ja kyllä minusta pidettiinkin.
Okei. En myöskään saanut yhtä pääsykoekirjaa käsiini, enkä voinut tehdä massiivista näytelmäkässäriä.
Mutta.
Teatterikorkeakouluun voi vaihtaa vanhemmallakin iällä. Ihailin kovasti ensimmäisissä kokeissani vuonna 2008? pärjännyttä rauhallista kolmekymppistä miestä, joka oli kiertänyt Etelä-Amerikkaa ja päättänyt tulla näytelmäkirjailijaksi. Hänellä oli homma hallussa, ja hän pääsikin pitkälle - melkein yhtä pitkälle kuin meitsi.Näytelmäkirjailijaksi kasvetaan, ei opiskella. Olen aina ollut hakijoiden nuorimmasta päästä, enkä käynyt itsenäisesti edes missään teatterissa viime vuonna lukuunottamatta niitä, joissa vierailin työni takia. Enemmän kiinnostuin performanssista, jota halusinkin heti päästä kokeilemaan ja opiskelemaan, ellei, kiitos kulttuurilaitosten vähentämisen, unelmaopistoani oltaisi lakkautettu. Elikkä valintaraadilla olisi ollut paljon moitittavaa motivaatiossani.
Kirjoitin muuten viime syksynä Teatterikorkea-lehteen kolumnin, jota olen vähän hävennyt noin nettimuodossaan, koska se on sivuille huonosti jäsennelty, ja runon osalta puuttuvat esimerkiksi erittäin tärkeät kursiivit. Teatterikorkea-lehdessä, siinä painetussa versiossa, olen saanut palstalleni hienon aukean, että jos näette sitä, selatkaa ihmeessä. Kirjoitin myös pari muuta juttua esimerkiksi performanssista, jotka jouduttiin puskemaan epätyydyttävään kysymys-vastaus-kysymysmuotoon. No, se näistä.
Minne sitten vuonna 2012 pyrin? Ensimmäistä kertaa TAIKKIIN eli nykyiseen TAKKIIN koska Taideteollinen korkeakoulu on vaihtanut nimensä Taiteiden ja suunnittelun laitokseksi. Dislike. Ensin Taik ympätiin mukaan Aalto-yliopistoon ja nyt sen osastonimikin muutettiin, on muuten kansainvälisesti varmaan aika hankalaa pysyä tämän maineikkaan koulun mielialavaihteluiden perässä.
No, Takin lisäksi pyrin sinne saatanan Metropolian käsikirjoittamislinjalle, jonka viime vuoden kaksiviikkoiset kokeet tekivät minut varsin väsyneeksi. Jostain kumman syystä haluan sinne silti uudestaan - näyttämään. Giljotiinin kitaan, hrr. En muuten suosittele kokemusta kenellekään, ellei ole aivan pakko.
Toivoa tietenkin myös sopii, että pääsisin ensimmäisten vaiheiden läpi tuomariston eteen irvistelemään.
Ensimmäisen vaiheen läpäisyt. Olenko tullut kahjoksi? Ylpeäksi, virtuoosiksi? Pidän melkein itsestäänselvyytenä sitä, että massiiviset 150-250 ihmisen laumat jäävät taakseni. Todella tyhmää.
Ehkä ylimielisyydestäni kertoo jotakin myös sekin, että sain toissa viikolla ison kasan hylkäämiskirjeitä isoilta kustantamoilta ja syytin kaikesta kustantamoiden politiikkaa runoutta kohtaan (syytän silti hiukan edelleen - miksi saan kaikki hylkäykset viikon sisällä, kun lähetin kässäreitä täysin eri aikoihin?). Ei auta hyppiä tasajalkaa enkä esitä tässä nyt mitään laupiasta, kyllä mua on ottanut kaikki tänä keväänä enemmän tai vähemmän päähän.
Tiistaina täytyy rynniä Hämeentielle kahden paksun kirjekuoren kanssa. TAKIN tehtävät on melkein tehty, nyt Metropolian kimppuun. Don't you just hate... kun tehtävänannot ovat täysin mahdottomia toteuttaa? Tsiisus. Kirjoita kokoillan elokuva sataan sanaan
kun
- 2 roolia, 14- ja 44-vuotias, eri sukupuoli
- yhdistävät luonteenpiirteet
- "muistuttaa kovasti sinua jostain"
- tehtävänanto pyytää minä-muotoa (mit vit! Ei minä-muotoon voi kirjoittaa synopsista, saati hahmotelmaa?)
- yhdistävä luonteenpiirre on ratkaiseva tekijä juonessa
Selvisin käyttämällä helkutisti yhdyssanoja.
Loppuun lainaan itseäni ja runoani Erään pojan analyysi:
En ole moitteeton, mutta varsin hyvä
invavessaan ensin vammaiset
sitten minä.
Typerää ajattelua, sillä perustuen viestintätyöhöni siellä, olisin ollut ainakin tuttu kasvo ja kyllä minusta pidettiinkin.
Okei. En myöskään saanut yhtä pääsykoekirjaa käsiini, enkä voinut tehdä massiivista näytelmäkässäriä.
Mutta.
Teatterikorkeakouluun voi vaihtaa vanhemmallakin iällä. Ihailin kovasti ensimmäisissä kokeissani vuonna 2008? pärjännyttä rauhallista kolmekymppistä miestä, joka oli kiertänyt Etelä-Amerikkaa ja päättänyt tulla näytelmäkirjailijaksi. Hänellä oli homma hallussa, ja hän pääsikin pitkälle - melkein yhtä pitkälle kuin meitsi.Näytelmäkirjailijaksi kasvetaan, ei opiskella. Olen aina ollut hakijoiden nuorimmasta päästä, enkä käynyt itsenäisesti edes missään teatterissa viime vuonna lukuunottamatta niitä, joissa vierailin työni takia. Enemmän kiinnostuin performanssista, jota halusinkin heti päästä kokeilemaan ja opiskelemaan, ellei, kiitos kulttuurilaitosten vähentämisen, unelmaopistoani oltaisi lakkautettu. Elikkä valintaraadilla olisi ollut paljon moitittavaa motivaatiossani.
Kirjoitin muuten viime syksynä Teatterikorkea-lehteen kolumnin, jota olen vähän hävennyt noin nettimuodossaan, koska se on sivuille huonosti jäsennelty, ja runon osalta puuttuvat esimerkiksi erittäin tärkeät kursiivit. Teatterikorkea-lehdessä, siinä painetussa versiossa, olen saanut palstalleni hienon aukean, että jos näette sitä, selatkaa ihmeessä. Kirjoitin myös pari muuta juttua esimerkiksi performanssista, jotka jouduttiin puskemaan epätyydyttävään kysymys-vastaus-kysymysmuotoon. No, se näistä.
Minne sitten vuonna 2012 pyrin? Ensimmäistä kertaa TAIKKIIN eli nykyiseen TAKKIIN koska Taideteollinen korkeakoulu on vaihtanut nimensä Taiteiden ja suunnittelun laitokseksi. Dislike. Ensin Taik ympätiin mukaan Aalto-yliopistoon ja nyt sen osastonimikin muutettiin, on muuten kansainvälisesti varmaan aika hankalaa pysyä tämän maineikkaan koulun mielialavaihteluiden perässä.
No, Takin lisäksi pyrin sinne saatanan Metropolian käsikirjoittamislinjalle, jonka viime vuoden kaksiviikkoiset kokeet tekivät minut varsin väsyneeksi. Jostain kumman syystä haluan sinne silti uudestaan - näyttämään. Giljotiinin kitaan, hrr. En muuten suosittele kokemusta kenellekään, ellei ole aivan pakko.
Toivoa tietenkin myös sopii, että pääsisin ensimmäisten vaiheiden läpi tuomariston eteen irvistelemään.
Ensimmäisen vaiheen läpäisyt. Olenko tullut kahjoksi? Ylpeäksi, virtuoosiksi? Pidän melkein itsestäänselvyytenä sitä, että massiiviset 150-250 ihmisen laumat jäävät taakseni. Todella tyhmää.
Ehkä ylimielisyydestäni kertoo jotakin myös sekin, että sain toissa viikolla ison kasan hylkäämiskirjeitä isoilta kustantamoilta ja syytin kaikesta kustantamoiden politiikkaa runoutta kohtaan (syytän silti hiukan edelleen - miksi saan kaikki hylkäykset viikon sisällä, kun lähetin kässäreitä täysin eri aikoihin?). Ei auta hyppiä tasajalkaa enkä esitä tässä nyt mitään laupiasta, kyllä mua on ottanut kaikki tänä keväänä enemmän tai vähemmän päähän.
Tiistaina täytyy rynniä Hämeentielle kahden paksun kirjekuoren kanssa. TAKIN tehtävät on melkein tehty, nyt Metropolian kimppuun. Don't you just hate... kun tehtävänannot ovat täysin mahdottomia toteuttaa? Tsiisus. Kirjoita kokoillan elokuva sataan sanaan
kun
- 2 roolia, 14- ja 44-vuotias, eri sukupuoli
- yhdistävät luonteenpiirteet
- "muistuttaa kovasti sinua jostain"
- tehtävänanto pyytää minä-muotoa (mit vit! Ei minä-muotoon voi kirjoittaa synopsista, saati hahmotelmaa?)
- yhdistävä luonteenpiirre on ratkaiseva tekijä juonessa
Selvisin käyttämällä helkutisti yhdyssanoja.
Loppuun lainaan itseäni ja runoani Erään pojan analyysi:
En ole moitteeton, mutta varsin hyvä
invavessaan ensin vammaiset
sitten minä.
torstai 2. helmikuuta 2012
Muutama kommentti kaikille DJ Shadow-diggareille
Olen riidellyt jo monta vuotta DJ Shadow-faneiksi itseään kutsuvien analfabeettien, jätesäkkien ja vässyköiden kanssa. Lähinnä Youtubessa, kun lähipiiristä ei löydy tarpeeksi haastavaa keskusteluseuraa. Ja enimmäkseen youtube-käyttäjien rajallisista näkemyksistä Josh Davisin tuotantohistoriasta ja sen menestyksellisyydestä.
DJ Shadow on kunkku. Hän on sisimässään spoken word-artisti, enemmän runoilija kuin viihdyttäjä, diskoilija tai hip-trip-hoppari. Ettekä te voi ymmärtää tätä. Viimeinen pisara oli, kun eräs suomalainen megatajuava levykauppa mainosti DJ Shadowin uusinta albumia The Less You Know The Better oikeen englanniksi että "Well, it is not Entroducing... but it's still good."
Mitä vittua.
Kuka toinen artisti on näin joutunut kärsimään ensimmäisen albuminsa erinomaisuudesta? Ok, monet, mutta silti harvat, suurta kunnioitusta ja arvostelumenestystä nauttivat. Rikos on suuri kun kyseessä on eräs aikamme hienotajuisimmista neroista, joka ei ole koskaan pyrkinyt miellyttämään yhtään ketään. Ja nimenomaan nämä musiikin nippelitietäjät ovat ne, jotka suhtautuvat skeptisesti hänen jokaiseen uuteen levyynsä. Peruskuluttuajat ovat vain että hei, vau, uutta matskua.
Entroducing... on klassikko. Ja niin ovat myös poikkeuksetta kaikki DJ Shadowin viisi (vain viisi!) albumia. DJ Shadow:n eniten haukuttu, toki ug-väen diggailema toinen albumi (toinen vain järjestykseltään, sisälsi paljon ennen tehtyä materiaalia kursittuna sievään kokoon) Preemptive Strike, oli ensimmäinen varjolevyni. Ostin sen Hollannista eräänä surkeana ja aurinkoisena päivänä, joten ostohetkeen liittyy hitusen liikaa tunnelmointia, mutta mulle se levy kolahti kuin halko kalloon ensikuuntelusta lähtien.
Ei se ollut helppo levy, varsinkin kun kuuntelin silloin vielä Ultra Brata, Sadea ja kirkasäänistä Jenny Wilsonia.
Väitän, että kolahdus enteili sitä, että musta oli kasvamassa runoilija.
Esimerkkikappale ei onnistu tavoittamaan sitä tyylikkyyttä, mitä Preemptive Strike on parhaimmillaan. DJ Shadoun ollessa kyseessä albumikokonaisuudet ovat hirvittävän iso osa kokemusta. Preemtivessä... on paljon "tylsiä" puhe- ja kattilanpaukuttelukappaleita, nimenomaan spoken wordia, jota on totta kai sämpläilty useimmiten populaarimarkkinoilta, kuten elokuvista, muilta bändeiltä (runonlausujiltakin) ja peleistä. Wikipediasivuilla on hauska linkki Almost cool-arviointipalstalle: levy on pisteytettykin seiskaksi, siis almost cooliksi.
Oikeastaan pidän tuosta lyhyestä ilmaisusta. Se on jotekin niin found poetryä. Profiloin itse itsenikin ihmisenä Almost cooliksi.
Toinen kerta kaikkiaan upea levy on hyvinkin arvostettu The Private Press, se todellinen "toinen levy". Oikeastaan se on paras levy, vässyköille soo sooksi. Tai ei ole. En tiedä. Kaikki ovat niin hyviä.
Ehkä mä sanon vain, että Preemtive Strike on paras levy, koska se on vähiten tykätty. Hyvä on myös uusin levy, väsynyt, mutta hyvä (The Less You Know the Better).
Mulla on albumille teoria, josta hössötin eilen kaverilleni. Levy ei ole niin täydellinen siksi, että siirtymät ovat aiempaa kömpelömpiä, ja kappaleet ovat eripuraisia. Tällä albumilla on myös Shadoun kaikkien aikojen tylsin biisi, Sad and lonely (halusin laittaa nimenomaan tuon videon, koska jollain ihkulla tasolla samaistun blondiin). Kappale tekee minut juu, hyvin surulliseksi ja yksinäiseksi. Huonolla tavalla.
En ymmärrä miksi hän on tehnyt sen. Tai ymmärrän. Vähän. Palataan teoriaani myöhemmin.
Toinen kappale, jonka kanssa mulla oli vaikeuksia, on Warning Call. Se on hauska ja helppo kappale, ei siinä mitään, mutta se hypähtää korville ei mistään. Pyhän epäjumalani rytmikorva tai järjestyskorva on pettänyt, toisin kuin edelleen sen iänikuisen Preemptive Striken kanssa, jossa hän on jättänyt kaiken makean viimeiseksi, kuten täydellisessä ateriassa...
Teoriaani. Josh Davis on kypsynyt arvostelijoihinsa. Hänellä on ollut luova blokki, joka on murtunut jossain vaiheessa sitten kuin kiinalainen pato. Hän on tuottanut vihoissaan kuin kimalainen (adjektiivit täysin perusteltuja) pari hienoa kappaletta ja näyttänyt maailmalle. Warning Call on tästä todiste.
Todiste vitutuksesta. Paska juttu on tietenkin se, ettei Josh itse laula, mutta kyllä mun tarkka silmä erottaa tästä selvän messagen hänen omille faneilleen.
Aiemmin mainitsemani Sad and lonely oli kertomus hetkestä ennen itsensäkokoamista. Olen itsekin sellainen omien juttujeni kanssa tällä hetkellä. Epätietoinen ja varovainen, selkäni on käyristynyt.
Warning callin ilmiselvä viesti paljastuu vasta uljaassa kertosäkeessä:
This is the greatest thing
You're ever likely to achieve in your life
Holding up the medals, you've won
While everyone else is swimming in circles
Working out, what happened to, everything you learnt in school
You don't remember them telling you that it's cool to be you
It's cool to be you when you like what you do
And you're strong, head strong,
I'm saying,
just saying
This is a warning call, a warning call
This is a warning call
The Less You Know The Better on levyn otsakkeenakin hirveän syrjäänvetäytynyt ja ahdistava.Vaikkei Davis haluakaan tehdä uutta Entroducingia, hän varmasti muistaa ylistyksen ja aplodit, joita hänen timantinkovat neljä muuta albumiaan eivät ole saaneet.
Joten fanit. Luottakaa. Antakaa Davisin kerätä paska matskunsa rauhassa. Toimittajat. Älkää enää mainitko hänen esikoistaan. Älkää ingressissä, älkää kainalotekstissä, otsikossa, kysymyksissä. Se oli yhdeksänkymmentälukua. Olette te jo Spice Girlsitkin unohtaneet.
Tapatte artistin.
Jos mulla ois massia mitä vois pistää mielin määrin haisemaan, satsaisin DJ Shadowiin. Toisin sen joltain rankalta klubilta Pariisista suoraan Helsinki Poetry Connectionin keikalle, jossa se sais kertoa lyriikkavalintojensa taustoja, jotka ovat aina paikallaan, todellisia helmiä. Esimerkit nyt perinteisimmästä päästä - Star Warsista, Lynchiin ja Splinter Celliin (peli) ja sitten myös Bama the Village Poetista The Hellersiin ja omiin teksteihin.
DJ Shadow on kunkku. Hän on sisimässään spoken word-artisti, enemmän runoilija kuin viihdyttäjä, diskoilija tai hip-trip-hoppari. Ettekä te voi ymmärtää tätä. Viimeinen pisara oli, kun eräs suomalainen megatajuava levykauppa mainosti DJ Shadowin uusinta albumia The Less You Know The Better oikeen englanniksi että "Well, it is not Entroducing... but it's still good."
Mitä vittua.
Kuka toinen artisti on näin joutunut kärsimään ensimmäisen albuminsa erinomaisuudesta? Ok, monet, mutta silti harvat, suurta kunnioitusta ja arvostelumenestystä nauttivat. Rikos on suuri kun kyseessä on eräs aikamme hienotajuisimmista neroista, joka ei ole koskaan pyrkinyt miellyttämään yhtään ketään. Ja nimenomaan nämä musiikin nippelitietäjät ovat ne, jotka suhtautuvat skeptisesti hänen jokaiseen uuteen levyynsä. Peruskuluttuajat ovat vain että hei, vau, uutta matskua.
Entroducing... on klassikko. Ja niin ovat myös poikkeuksetta kaikki DJ Shadowin viisi (vain viisi!) albumia. DJ Shadow:n eniten haukuttu, toki ug-väen diggailema toinen albumi (toinen vain järjestykseltään, sisälsi paljon ennen tehtyä materiaalia kursittuna sievään kokoon) Preemptive Strike, oli ensimmäinen varjolevyni. Ostin sen Hollannista eräänä surkeana ja aurinkoisena päivänä, joten ostohetkeen liittyy hitusen liikaa tunnelmointia, mutta mulle se levy kolahti kuin halko kalloon ensikuuntelusta lähtien.
Ei se ollut helppo levy, varsinkin kun kuuntelin silloin vielä Ultra Brata, Sadea ja kirkasäänistä Jenny Wilsonia.
Väitän, että kolahdus enteili sitä, että musta oli kasvamassa runoilija.
Esimerkkikappale ei onnistu tavoittamaan sitä tyylikkyyttä, mitä Preemptive Strike on parhaimmillaan. DJ Shadoun ollessa kyseessä albumikokonaisuudet ovat hirvittävän iso osa kokemusta. Preemtivessä... on paljon "tylsiä" puhe- ja kattilanpaukuttelukappaleita, nimenomaan spoken wordia, jota on totta kai sämpläilty useimmiten populaarimarkkinoilta, kuten elokuvista, muilta bändeiltä (runonlausujiltakin) ja peleistä. Wikipediasivuilla on hauska linkki Almost cool-arviointipalstalle: levy on pisteytettykin seiskaksi, siis almost cooliksi.
Oikeastaan pidän tuosta lyhyestä ilmaisusta. Se on jotekin niin found poetryä. Profiloin itse itsenikin ihmisenä Almost cooliksi.
Toinen kerta kaikkiaan upea levy on hyvinkin arvostettu The Private Press, se todellinen "toinen levy". Oikeastaan se on paras levy, vässyköille soo sooksi. Tai ei ole. En tiedä. Kaikki ovat niin hyviä.
Ehkä mä sanon vain, että Preemtive Strike on paras levy, koska se on vähiten tykätty. Hyvä on myös uusin levy, väsynyt, mutta hyvä (The Less You Know the Better).
Mulla on albumille teoria, josta hössötin eilen kaverilleni. Levy ei ole niin täydellinen siksi, että siirtymät ovat aiempaa kömpelömpiä, ja kappaleet ovat eripuraisia. Tällä albumilla on myös Shadoun kaikkien aikojen tylsin biisi, Sad and lonely (halusin laittaa nimenomaan tuon videon, koska jollain ihkulla tasolla samaistun blondiin). Kappale tekee minut juu, hyvin surulliseksi ja yksinäiseksi. Huonolla tavalla.
En ymmärrä miksi hän on tehnyt sen. Tai ymmärrän. Vähän. Palataan teoriaani myöhemmin.
Toinen kappale, jonka kanssa mulla oli vaikeuksia, on Warning Call. Se on hauska ja helppo kappale, ei siinä mitään, mutta se hypähtää korville ei mistään. Pyhän epäjumalani rytmikorva tai järjestyskorva on pettänyt, toisin kuin edelleen sen iänikuisen Preemptive Striken kanssa, jossa hän on jättänyt kaiken makean viimeiseksi, kuten täydellisessä ateriassa...
Teoriaani. Josh Davis on kypsynyt arvostelijoihinsa. Hänellä on ollut luova blokki, joka on murtunut jossain vaiheessa sitten kuin kiinalainen pato. Hän on tuottanut vihoissaan kuin kimalainen (adjektiivit täysin perusteltuja) pari hienoa kappaletta ja näyttänyt maailmalle. Warning Call on tästä todiste.
Todiste vitutuksesta. Paska juttu on tietenkin se, ettei Josh itse laula, mutta kyllä mun tarkka silmä erottaa tästä selvän messagen hänen omille faneilleen.
Aiemmin mainitsemani Sad and lonely oli kertomus hetkestä ennen itsensäkokoamista. Olen itsekin sellainen omien juttujeni kanssa tällä hetkellä. Epätietoinen ja varovainen, selkäni on käyristynyt.
Warning callin ilmiselvä viesti paljastuu vasta uljaassa kertosäkeessä:
This is the greatest thing
You're ever likely to achieve in your life
Holding up the medals, you've won
While everyone else is swimming in circles
Working out, what happened to, everything you learnt in school
You don't remember them telling you that it's cool to be you
It's cool to be you when you like what you do
And you're strong, head strong,
I'm saying,
just saying
This is a warning call, a warning call
This is a warning call
The Less You Know The Better on levyn otsakkeenakin hirveän syrjäänvetäytynyt ja ahdistava.Vaikkei Davis haluakaan tehdä uutta Entroducingia, hän varmasti muistaa ylistyksen ja aplodit, joita hänen timantinkovat neljä muuta albumiaan eivät ole saaneet.
Joten fanit. Luottakaa. Antakaa Davisin kerätä paska matskunsa rauhassa. Toimittajat. Älkää enää mainitko hänen esikoistaan. Älkää ingressissä, älkää kainalotekstissä, otsikossa, kysymyksissä. Se oli yhdeksänkymmentälukua. Olette te jo Spice Girlsitkin unohtaneet.
Tapatte artistin.
Jos mulla ois massia mitä vois pistää mielin määrin haisemaan, satsaisin DJ Shadowiin. Toisin sen joltain rankalta klubilta Pariisista suoraan Helsinki Poetry Connectionin keikalle, jossa se sais kertoa lyriikkavalintojensa taustoja, jotka ovat aina paikallaan, todellisia helmiä. Esimerkit nyt perinteisimmästä päästä - Star Warsista, Lynchiin ja Splinter Celliin (peli) ja sitten myös Bama the Village Poetista The Hellersiin ja omiin teksteihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
