Slämyt menivät!

Käytän mielelläni Runopuulaakista nimeä Poetry Slam vaikka luin juuri täältä, että Jouni Tossavainen hivenen paheksui sitä kommentissaan:

Miksi kuitenkin arvostelun läpi käytetään nimitystä Poetry Slam, vaikka kyse on Runopuulaakista? Luen sen kirjoittajan häpeäksi niin, että Suomessa ei enää osata luoda muuten kuin matkimalla sitä, mikä tehdään paremmin jossain muualla.

Tuntuu inhottavalta sanoa näin, mutta en pidä Runopuulaaki-nimestä lainkaan. Mulle se tuo jonkun seurakunnan joukkuekisailun mieleen. Pidän kiinni Poetry Slam-nimityksestä. Kansainvälisyydessä en näe mitään pahaa.

Ei-reportaasimaisesti asiaan vaan subjektiivisesti kiinni. Helsingin Runopuulaakin... Helsingin Poetry Slam-mestaruusmittelö/Runopuulaakin karsinnat olivat äärimmäisen tiukat.
Kaikki 17 osallistujaa olivat kovia. Kaikki, varsinkin verrattuna viime vuoden ponnettomaan esitykseen, joista narisin silloin täällä (onpas muuten inhottavaa lukea vanhoja huonoja tekstejä).

Olen hiukan pahoillani kaikkien heti kilpailun jälkeen lähteneiden puolesta, sillä illan täydensi mahtava Jean-Philippe-Jam Orchestra, joka tarjosi tilaa kaikille runoilijoille tulla lausumaan harmonikan, cajoneiden, perkussioiden ja kitaran ja-mitä-siellä nyt olikaan keskelle. Orkesteri huomioi lausujan hienosti, ja väittäisin jatkoilla olleen vielä astetta kreisimpi meininki kuin kisassa - mutta vain kreisitasolla, kilpailu oli pääjuhla.

Olin toista kertaa mukana tässä perinteikkäässä tapahtumassa. Perinteikäs on taas perin seksitön ilmaus jännitystä, tuskaa ja iloa kuplineen iltaman kohdalla. Tuntuu, että osallistuin itse Kuopion finaaliin, en karsintaan. Tai herttinen. Eihän itse finaalissakaan ole noin paljon osallistujia (timantintiukkoja sitäkin varmemmin).
Naisia oli taas vähemmistö (neljä), mutta meistä kolme sijoittui seitsemän parhaan joukkoon. Miksi naisia on ollut niin vaikeaa saada sm-tason runonlausuntakilpailuun mukaan? Puuttuuko rohkeutta, kammoksuttaako esiintyminen? Tunnustan, tärisin itsekin kuin haavanlehti ennen vuoroani.

Olisi hyvä, jos pisteet löytyisivät  jo puulaakin virallisilta blogisivuilta, taisin nimittäin saada toisella rundilla kovemmat pisteet kuin ensimmäisellä rykäisylläni, joka kuuluu kyllä mun "runourani" onnistuneimpiin ja herkimpiin hetkiin. Silti toisellekin kierrokselle pääseminen teki tiukkaa. Sieltä jäi moni erinomainen runoilija pois, Kasper Salosen, Jarkko Jokisen, Puotilan taiteilijan ja Maksimi Voiman vain mainitakseni. Kaikki ovat muuten jollain tasolla tunnettuja Helsinki Poetry Connectionin kautta, joten HPC:n lavarunovaikutusta pääkaupunkiseudulla ei voi millään olla huomaamatta. Kilpailun voittikin yksi HPC:n pitkäaikaisimmista runoilijoista, Juho6, mutta mennään siihen myöhemmin, itsestäni jaaritteleminen jäi ikävästi kesken.

Toisella kierroksella luin kaksi runoa, toinen niistä oli seuraava (Luutiin kritiikissä toinen kierrokseni kuitattiin huumorirunoutena). Jätän runoon näkymään tekemäni taukomerkinnät niin päästään oikein makustelemaan tällaista esittävän runon mallia jee.

EI MITÄÄN LOISTOA

sinun laiska niskasi ja lämpimät kätesi

nuo syvälle viskotut jalokivet / joita ei heti arvaisi
katseeksi jota on parempi välttää

sinun uneliaat kieltosi ja hauskat vastalauseesi
joilla et pysäyttäisi edes perhosta ylämäessä

/

olen jo perillä

/

Avasin peitoin kuin oven ja katselin
täällä haisee New York ja diagonaalissa hellyys
avasin jalkanikin
kuin Israelista matkanneen kylmän luumun

/

Jo hellitä nyrkkisi -
puristat rypistynyttä sanaa
jossa ei ole mitään loistoa

Voi sinun värähdystäsi
sinun silkki-silkki ihoasi

pieni hengähdys/
kuin sateeseen olisin sokean saattanut/
voi sinun käännähdystäsi ja äännähdystäsi
kun viimein suostuit tähän kiisteltyyn onneen
---

Saatana sinne on tullut nyt kolme ruohonleikkuria kevään ensi vihreää ikkunani alle ajelemaan, ja kirjoituksen ainekset leviävät totaalisesti. Lisäksi tahtoisin kovasti jatkaa slämmäilyaiheesta, mutta viime perjantain Kiiski Open Mic oli niin verevä lavarunonlausuntatapahtuma, että Runopuulaaki tuntuu jo kaukaiselta, käsitellyltä aiheelta.

Jatkan siitä vielä kuitenkin.

Kerran vuodessa järjestettävä kansallinen Runopuulaaki on hemmetin tärkeä kilpalu sikäli, että se on voimakkaasti maakuntapainotteinen. Turha täällä Helsingissä on kuvitella, että kovimmat lavarunoilijat kasvavat etelän metropolissa. Päin vastoin. Maakuntarunoilijat ovat panneet vuosi toisensa jälkeen helsinkiläisrunoilijat hikoilemaan. Lisäksi aiheiden ja tyylien kirjo on miltei luonnollisesti pikkuisen rikkaampaa kuin pelkästään täältä poimimalla. Osallistujakunta tuntuu olevan myös hiukan vanhempaa. Edelleenkin: konkarit pistävät vuosi toisensa jälkeen nuoremmat hikoilemaan. Ja se on hyvä.


Ainoa asia, AINOA ASIA, jonka kanssa en ole missään määrin sujut, on kansainvälisen ohjeen mukainen kolmen minuutin aikaraja. Se on hyvin, hyvin lyhyt aika. Ei siinä oikein ehdi tunnelmoimaan.
Miksei pitkiä runoja hyväksytä? Olisiko oikeasti niin hankalaa nostaa raja viiteen minuuttiin? En oikeasti usko illan venyvän niiin tolkuttoman pitkäksi, tai uskon ainakin, että paikalle tulleet osallistujat kyllä jaksaisivat odottaa tuloksia.
Enkä arvostele tätä siksi, että oma runoni ylitti aikajanan. Arvostelin sitä viimekin vuonna. Yksi syy osallistumattomuuteeni oli se, että minulla ei yksinkertaisesti ollut kolmeen minuuttiin mahtuvia tekeleitä. Tunnustan, etten myöskään tuomarina antanut ajanylityksen viime vuonna vaikuttaa, enkä ole törkeitä kahdenkymmenen minuutin settejä nähnytkään. Jokainen osallistuja on aina yrittänyt mahtua näiden minuuttien sisään, ja jos hän ei ehdikään, siitä rangaistaan. En pidä.

Onneksi tänä vuonna ei soitettu sitä helvetin kongia, vaan Harri ilmoitti herrasmiesmäisesti ajan ylityksestä vasta esityksen jälkeen.

Vaikka kilpailu oli äärimmäisen tasainen ja symppasin erityisesti karvahattutyttöä (Elisa Itkonen) joka luki karismaattisen suloisesti runoja sinisestä kouluvihkostaan, olivat pelin ykkönen ja kakkonen ansaituilla sijoillaan. Risto K. Järvinen oli omasta mielestäni miltei mahdoton vastustaja. Yritä siinä sitten stand up-ammattilaisen mielettömän hauskoja mutta myös koskettavia tekstejä vastaan haastella. Väitän, että Juho 6 pisti voitoksi olemuksellaan, tietyllä rosoisuudellaan ja raakuudellaan. Hands down, luen nyt mun jutun ja näin se on. Ei maneerien merkkejä, ei opetellun makua. Hyvä.

Myös ystäväni Lasse Hauerwaas oli aika kova. Olen helpottunut jaetusta kolmannesta sijastani hänen kanssaan, olen ylpeä. Vielä kun osallistujakaartissa olisi ollut hävytön julkkis, HPC:n tosirenttu Dxxxa D, kaunisääninen ja valloittava ELI ja viime vuoden finalisti Erkka Mykkänen niin ei mitään järkeä. Veikkaan, että ne olisivat olleet jo varsin amerikkalaiset bileet suomalaisella outoudella maustettuna. Ameriikan malli tosin kammoksuttaa meikää välillä - pidän esim. tiukasti kiinni paperista. Paperiin tulee kiinteä suhde. En enää häpeä sitä, että en uskalla esiintyä ilman paperia. Esiinnyn silti hyvin. Shut up.

---

Kiiskiin.

Tämä piskuinen, kerran kuukaudessa järjestettävä Helsinki Poetry Connectionin klubi senkun vetää lahjakkaita runoilijoita. Viime perjantaina tehtiin osanottajaennätys. Vajaassa kahdessa tunnissa tungeksivan yleisön eteen oli uskaltautunut 25 runosielua. Kaikki hyviä jälleen. Kaikki.

Eihän tällaisesta runotilanteesta kaupungissamme voi kuin nauttia. Välillä olen ollut jopa huolestunut intresseistäni runojen kirjoittamista kohtaan, kun ensimmäinen ajatus tuntuu nykyään olevan että hemmetti, Kiiski lähestyy. Täytyy haastaa itsensä ja kirjoittaa jotain sinne esitettäväksi.

Toisaalta, mikäs siinä, go with the flow. Koivujen nuppulehdet suutelevat ohimoita ja olen vihdoin ottanut matalapohjaiset kevätkengät käyttööni, joilla on helppo kirmailla runotapahtumissa. Eilenkin kirmasin Dubrovnikiin Nuoren Voiman Liiton Ketju-klubille kuuntelemaan debytantti-runoilijoita (joita en ehtinyt kuulla, kiitos Oulunkylän mahtaisan baarin, Ogelisin). 

Avomikki on levinnyt nyt miltei joka ainoaan runotilaisuuteen, niin tännekin. Klubin hämyiselle lavalle oli tuotu rummut ja sähköpiano, joten open mic oli aika diskojeejee, joskin niin korkealle lavalle kapuaminen vaati multa ainakin (liikaa) viiniä. Kiitos kuitenkin jo yli kaksivuotisen lavakoheltamisen, alkaa open maikkailu sujua smoothisti.

Vielä muutamia mainintoja Kiiskistä. Naisten ilta. Missä olivat nämä kauniit ja fiksut naiset sm-karsinnoista? Paikoitellen aivan tähtitaivaallisen rienaavaa settiä. Kiittääkseni: Sinikka Vuola on esiintyjänä aina miellyttävää seurattavaa. Piritta Porthan luki uusia runoja tulevasta kokoelmastaan. Raadollisen tunnistettavia. Kauniin punapäisen Annan runo oli aito. Minervan teksti oli kadehdittavan hyvä, ja Laura Mustosesta voisi puhjeta kovakin lavarunoilija, kunhan hän saa hiukan itsevarmuutta luentaansa. Kiitettävän kattava arvio illasta tosiaan Pääjärven tekemänä täällä.