Bad ideas

Heräsin yöllä juuri sellaisiin painajaisiin, jotka ovat niin todellisia, että tulee vainoharhaiseksi. Keskustelin valintakoeraatilaisen kanssa käsikirjoitustaidoistani. Olin hyvin, hyvin lähellä päästä Taikkiin ja sitä myöten unelma-ammattiini kiinni. Ystävällinen ja varsin tyypillinen dramaturginainen, hoikka, keski-ikäinen, fiksu ja lempeä, kuunteli ajatuksiani kernaasti ja kehui tehtäviäni. Tulimme toimeen.
Sitten kysyin, pääsenkö kouluun. Hän vetäytyi taaksepäin tuolillaan ja ilme muuttui vakaviksi. Ei, en pääse. Sitten hän latasi pöytään sellaisen monologin heikkouksistani, että meinasin oksentaa. Ja heräsin.

Olin siis keskustellut yöllä erittäin diippejä itseni kanssa. Ei mikään ihme, että olimme Match made in Heaven.

Näinhän suunnilleen kävikin Taideteollisen korkeakoulun valintakokeissa. Näinhän siinä käy joka kevät. En olisi päätynyt tätä pääsykoerumbaa analysoimaan, ellen olisi oikeasti nähnyt tuota hyytävän totuudellista painajaista.

Olenko tarpeeksi vahva, lahjakas ja älykäs käsikirjoittajaksi?
En.
Kuka sitten on?
En tiedä.

Ikäni vainoaa minua. Olen muuttunut sivistymättömäksi (tämä tuli jo eteeni kun kaikki lähdetekstit olivat englanninkielisiä ja nöyryyttäviä mokiahan siinä sitten tuli). Olen runoillut jo aiemmin, kuinka en esimerkiksi uskalla näyttäytyä Unicaféssa, koska en kehtaa sanoa EI OLE OPISKELIJAKORTTIA ja kaikki ihmiset ympärilläni puhuvat opiskelijapolitiikasta enkä minä tiedä edes niistä lyhenteistä mitään.

En uskaltaisi edes nousta pöydästä ja hakea lasia maitoa, koska eksyisin ruokalassa.

Opiskelijabileissä, jos niihin joskus onnekkaasti pääsen esim. runoilemaan, olen villi, kesyttämätön eläin. Kaahailen punaisissa takkuhiuksissani kuin vauhkoontunut metsäkissa. Jätän karvapalloja ja pelkään valoisia kohtia. Möläyttelen. Otan koviksen roolin. Tämä on hirveää. Olen katurunoilija, hei. Elän mieluummin tätä elämää kun koskaan istuisin luentosalissa.

Se ei ole totta.
Ihailen jokaista yliopisto-opiskelijaa, jotka hallitsevat kaikki vaikeat sanat ja jaksavat lukea niitä raskaita teoriakirjoja vuodesta toiseen, useimmiten montakin tuntia päivässä. Itse tiedän jotain runoudesta, mutta en edes uskalla kirjoittaa kritiikkejä, vaikka arvostelen intohimolla jokaisen lukemani kokoelman. Jätän tehtävän heille, jotka kyllä hallitsevat muotokielen, mutta joilla ei ole aikaa tai sielunpaloa oikeasti kirjoittaa, mistä tässä teoksessa piruvie on kysymys.*









*
Poikkeuksia on, älkää nyt loukkaantuko!