Berlin Stories

Fiktiivinen tarina.

Tapasin Tristanin ensimmäistä kertaa Mehringdammin metroasemalla. Hän kysyi olenko eksynyt, kun en näytä löytävän rullaportaisiin ja minä vastasin, että haluan vain nousta oikealle kadulle. Hän oli hyväsydäminen pirulainen ja jo kolmen abortin mies. Hän kertoi sen kun olin jo jättänyt Saksan, vaikka muistan asian painaneen häntä Clash-nimisessä takapajuisessa baarissa joitakin öitä ennen lähtöäni.
Olin matkalla Bergmannstrasselle ostamaan hippivaatteita. Hän asui tietenkin Bergmannstrassella ja tietenkin  minä menin hänen luokseen. Hän esitteli olohuoneensa ylpeyttä, DDR:n aikaista kolikkopeliautomaattia, joka kävi vain Saksan markoilla. Uskoi saavansa siitä ainakin tuhat euroa, mutta pelkäsi liikaa ostavansa pelkkää marihuanaa.
Seksistä ei tullut mitään. Hän sanoi sen johtuvan siitä, että saksalaiset tytöt sheivasivat, ja että hän ei kestänyt karvaista viikinkinaista. Kerroin, ettei Pohjolassa kukaan sheivaa, koska meitä alkaa muuten paleltaa.
Hän suostutteli minua alastonkuviin joissa pitelisin 1800-luvun pitsistä sateenvarjoa. Kaikilla saksalaisilla oli fetissinsä. Ainakin hänen tyttöystävänsä Claudia, joka oli vegaani ja siksi parempi kuin minä, suostui poseeraamaan. Minua ei kiinnostanut sateenvarjo eikä Claudia ja kun poistuin keittiöön hämmentämään pohjaan palanutta nuudelikeittoa, tuli C kotiin ja alkoi melskata.
Esittäydyin muina miehinä ja Tristan alkoi suureen ääneen ihmetellä tyttöystävänsä typeriä ostoksia. Hän heitti vegan schnitzelin maahan ja huusi että saatanan Saksa että oli kyllästynyt syömään vihanneksia että muuttaisi Maunülaehen koska oli kyllästynyt suomalaisiin pelkkinä hipsterituristeina.
Claudia otti keittiön lipastosta sakset ja leikkasi tyynesti Tristanin kolikkopeliautomaatista joitakin piuhoja. Tristan mainitsi myöhemmin ylpeästi, että niin dramaattiseen tekoon eivät pystyneet kuin älykkäät naiset.
Se oli surullinen kohtaaminen Tristanin kanssa, muttei jäänyt ainoaksi.

Istuskelin Rigaer Strassella Mikko-nimisen travellerystäväni kanssa. Hän oli juonut seitsemän Club Matéta ja paljasti naineensa ensimmäisen kerran julkisella paikalla Berliinissä. Se oli tapahtunut Tempelhofin, hylätyn lentokentän, niityllä massiivisten kesäreivien aikana.
Olin ihmeissäni, eihän siellä ollut edes pensaita missä piilotella.
- Ei niin, hän huokaisi surullisena.
Kun Tristan kuuli asiasta, hän ei uskonut sitä.
Kyllä Tempelhofissa on pusikkoa. Hän halusi näyttää minulle Tempelhofin Suuren Puun.

Perillä hän ei tehnyt muuta kuin laski housunsa.

Törmäsin taas Tristaniin ja hänen ystäväänsä - jonka nimen olen jo unohtanut - Prinzenstrassella jossakin päin Kreuzbergiä matkallani Tegelin lentokentälle. Odotin suomalaista kaveriani Nikoa.
He tarjosivat minulle lihavan jointin ja pussin kukkaa.
Tristanin ystävä pakkasi kannabikseni folioon kun kuuli, että olin matkalla lentokentälle. Kerroin, ettei tarvitse, sillä odottaisin ystävääni ulkopuolella. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt englantiani ja jatkoi askarteluaan.Yhtäkkiä hän kääntyi selin minuun ja osoitti innoissaan hupparissaan olevaa logoa. Se oli Berliinin liikennevalojen ukko, joka merkitsi, ettei tietä juuri silloin saanut ylittää, mutta hänen kuvassaan liikennevalomiehellä oli käsissään mailat.
Tristan selitti minulle, että mies oli Saksan pingismaajoukkueen kapteeni, melkein kuuluisampi kuin isänsä, joka oli 70-luvulla rohkea talonvaltaaja. Tristan suuteli minua ennen kuin astuin Tegeliin vievään bussiin ja tajusin, ettemme olleet suudelleet aiemmin. Suudelma tuntui vanhalta. Se saattoi  johtua hänen tympeästä ketjupolttajan maustaan.

Asemalla yli-innokas tullikoira hoksasi 20 gramman kätköni. Olin juuri selittämässä vanhalle saksalaisrouvalle, ettei minua huvittanut maksaa vessapoletista, jos edes vessanovia ei saanut kiinni.

Lentokenttävirkailijat eivät voineet ymmärtää, miksi olin yrittänyt piilottaa pilven läpivalaisukameroilta, jos en edes pyrkinyt pois maasta. Painostuksen alaisenakaan en vasikoinut maan ping pong-ylpeydestä.







Die Folgende Erzählung (seuraava kertomus [meni tuskin oikein]: Lichtenberg Stories!)