Maksoin juuri psykologille 55 euroa ja hän kehotti minua kääntymään psykologin puoleen

.. joka tapauksessa... olenkohan hullu... ne asiat joista naapurini minulle valittaa... ovatko ne todellisia sittenkin... minä pihoillamme yöaikaan puhumassa variksille... aamuöisin järjettömiä orgioita... kuljen töihin omena hampaitteni kiilassa...talo huojuu... 

mutta se on mahdotonta.
En eilenkään poistunut kotoani, minulla oli kurkkunaamio kasvoillani, en olisi kehdannut, en pystynyt...mutta silti. Tämä outo tunne että olohuoneessa koko ajan kestittäviä vieraita. Niistä joista puhuttiin kirjeessä ja...

painajaisessani pakenimme ukkosta kattilankannet hiusten suojina ja tänään posti tuo lehden jossa puhutaan samasta ilmiöstä. Keskiaukeamalla minua katsoo ryppyinen mies joka sanoo että teräskattiloiden kanssa olisi voinut käydä hassusti. Vaan mitäpä olisi kesä ilman kunnon ukkosta?

Heikoimpina hetkinäni (ne tuntuvat aina osuvan keskikesään) minä kävelen edestakaisin Oulunkylän siltaa. Tapasin sinut aina sillalla enkä koskaan enää, kerro voiko tuollainen kohtaamattomuus järsiä pahemmin kuin kuolema? Aina ratkesi taivas vilauttamaan iltaruskon reittä pilviensä lomasta. Aina katkesi sade kuin iskusta. Ei ole mitään kauniimpaa kuin hiljaisuus moottoritien päällä.

Vein ruusut maljassa ulos. Sinä olisit haljennut niistä. Laskin ne laiskaan veteen. Sadeveden serkku, räystäsvesi oli nyt tyyntynyt tynnyrivedeksi.
Hukuksissa ovat ruusut, etkä sinä tehnyt mitään niiden pelastamiseksi.

KESKUSTELUA MITTAAMATTOMAN MATKAN PÄÄSSÄ:

Se on taas se tyttö, kuin unessa.

MINÄ:

Eivät sentään sano minua mielisairaaksi. Se on hyvä.

HE:

Aamuyön aurinko koivujen rinnalla. Suomalaiset yksinkertaiset kukkaset. Kuin suoraan sadusta jossa koira hyppää lampeen ja ui luoteeseen.

Lavasteet kuiskivat. Servietti on taitettu kahvikupin alle. Rakennus kaatuu aistieni päälle. Olla niin yksin hetkiensä kanssa.

Sinä luet nämä. Et pane niitä talteen - mutteripannu on jo täynnä minun jauhamistani. Olen siirtynyt puiden vehmastosta keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan. Ruusut törröttävät. Naapuri nojaa leuallaan haravaan ja toivoo kuolemaani. Viimeinen horsma tallatulla pihalla kuin marttyyri.
Meissä on niin paljon samaa, minussa ja tuossa kasvissa.
Sinä astumassa linjakkaasti sille sillalle ja poeettisin hetki unessa on alkanut. Metsä joka pysytteli hiljaa lähettää nyt rusakon tiedustelemaan.

MINÄ:

Helsingissä melkein mikään ei ole mahdollista.

P:

Mistä sinä puhut?

A:

Tästä yleisestä velttoudesta. Elämä Helsingissä ei ole raskasta eikä mukavaa... ei helppoa eikä vaikeaa. Ei minkäänlaista, ymmärrättekö.

HE:

Rakastavaiset olivat sopineet että he vapautuisivat toisistaan jos jonain päivänä toinen heistä katsoisi paremmaksi kuolla pois.

Aamu.

Jos kukaan ei tule kotiin

kello lakkaa toimimasta muttei käymästä.

Matot ottivat kiinni sen viinin jota minä en käytä.
Ne ovat käsittämättömän hyviä antaumuksellisessa roolissaan.
Nousen pöydästä. Vedän verhot sivuun.
Onko todellisempaa tuntia kuin tämä.

Ruusut. Edelleen vedessä.