Päivänä jona päätimme, ettei Vilja Eerikan tapauksessa
tapahtunut viranomaisten puolelta rikosta
haluan omistaa tämän runoni niille yksinäisille lapsille, jotka joutuvat uskomaan vielä monta vuotta siihen, ettei heillä ole ketään.



Villieläinten tavoittamattomissa
elää vaalea ja näyttävä tyttö. Kutsuimme häntä
kerran iso-Janeteksi, yhteisinä Haavikkotien vuosinamme.
En teeskentele. Tuolla tiellä lyötiin lujaa katuun, vaikka asfaltti olisi vielä ollut märkää.
Siihen jäi kiinni Barbie-kenkä ja virtaheporeppu, rapun 4 C rääpäleet
ikuistettiin suohon yksi toisensa jälkeen, mutta
tämä runo ei kerro heistä, tämä kertoo 7B:n lannistumattomasta, joka suojeli korttelin joka ainoaa kakaraa aseenaan vain muovinen kottikärry.
Sen kanssa lähti iso-Janette sotaan, kottikärryt nostettuina vaaleille kutreilleen täynnä aatelisneidon ehdottomuutta.
Hän lähestyi    tuota     ja    tuota
Kukka-Helenaa, joka olisi voinut vaihtaa koko korurasiansa sisällön yhteen ainoaan suudelmaan,

pihanurmella laukkaavia lukuisia hulluja keksittyine keppihevosineen

ja villieläimiä, aikuisia, joilla oli silmillään niin pitkät tölkit ettei ollut omiaan tunnistaa.

Ja eräänä päivänä kävi koko Vantaan yli hrveä viima ja se viima oli juoru:
joku oli löytänyt iso-Janeten roskiksesta.
Iso-Janeten isoisä oli pannut Janeten paperiin ja kipannut sitten kierrätykseen.
Tyttö kannettiin tajuttomana toiseen kaupunkiin.

Mitä kuuluu iso-Janetelle nyt, jonka lähdön jälkeen sai pikku-Janette vihdoin riisua nimensä?

Hän meni uuden lähiönsä lukioon
hankki lävistyksen ja näyttävät numerot näyttävä nainen
valmistui ennätysajassa Kauppakorkeakoulusta ja työskentelee nyt Yhdysvalloissa salkunhoitajana. Aamuisin hän avaa kaksoisikkunansa New Yorkin yllä
ainakin jos suljen tiukasti silmäni ja rukoilen joka ilta niin.