Hyvästi, rakas David Bowie.

Lisään oman ääneni laajaan surun kaanoniin.
Rakastin Bowieta syvästi. Hänen koko elämänsä ja tuotantonsa oli herkullinen ja alati uudistuva näytös. Mitä enemmän sitä tutki ja tarkkaili, sitä enemmän vaikuttui, hurmioitui, herpaantui, ihastui ja inspiroitui. Olen käyttänyt Bowien sanoituksia ja vaikutusta useissa teksteissäni, esimerkiksi yhdessä piskuisessa scifinovellissani, jossa Maahan hyökänneet alienit, ensimmäisen kerran Bowieta kuullessaan, sekoavat totaalisesti, vaihtavat Venus-planeetan nimeksi Bowien, maalaavat sen juhlallisesti oranssiksi ja esittävät yötä päivää Glass Spider Tourin kappaleita. Kuulostaa   mukahauskalta, mutta on juuri sitä mitä pitääkin, minun tapaani nauttia David Bowiesta.

Koska Bowien ikonista alkutuotantoa on nostettu paljon jalustalle ehkä viimeistä, sydäntäsärkevän täydellistä albumia lukuunottamatta, haluan jakaa kanssanne oman suosikkini Bowien jälkituotannosta.

Olen kuunnellut Love is lost -kappaletta lähes päivittäin sen julkaisemisesta lähtien. Ja juuri tuota remixiä. Se on minulle koko Bowien tuotannosta henkilökohtaisin.
"Toiseksi" rakkaimmat kappaleet kuuluvat nyt mystiselle Blackstar-levylle, jota sain kunnian soittaa runolähetyksessäni Bassoradiossa muutamia päiviä ennen sankarini yllättävää kuolemaa. Albumin alusta loppuun kuunteleminen on sekä sydämen repimistä rinnasta irti että myös sen palauttamista paikoilleen. Niin paljon kuitenkin riemuitsen sitä, että hän eli uskomattoman elämän, ja sitä, mitä hän viimeisinä päivinään maailmalle antoi ja teki!


***

Unohdin toki tohkeissani kertoa, että satuin olemaan Lontoossa, kun Victoria & Albert -musesossa oli se aivan uskomaton Bowie-näyttely (en voi liikaa painottaa sanaa uskomaton).

Ja nyt satuin olemaan taas Lontoossa, kun Bowie lähti. Enkä siis ole mikään matkustelevainen ihminen. Olen käynyt elämäni aikana vain kahdesti Lontoossa, tai kerran kävin siellä kielikurssilaisena, mutta se oli reissu, jota en oikein hallinnut, sillä olin niin nuori. Sinkoilin sinne tänne suuressa ja harmaassa Lontoossa, näin London Eyen, undergroundit sulkeutuivat ja eksyin.
Tallinnaan matkustaminen on minulle jo lievä inhotus.
Vaikka olen tietysti surullinen, ettei hän ole enää kanssamme eikä tee enää yhtäkään uutta kappaletta jota voisin soittaa tuntikaupalla, olen myös omahyväisen kiitollinen siitä, että sain jättää hänelle henkilökohtaiset jäähyväiset. Kokoonnuimme Brixtoniin tuhansien fanien kanssa ja lauloimme yhteislauluja. Lähdin kuitenkin aika nopeasti laumasta pois, sillä halusin olla yksin. Vasta ystäväni, Wordeilläkin esiintyneen Adam Kammerlingin asunnolla ja yksinäisyydessä annoin itselleni luvan vuodattaa kyyneleitä. Laitoin Lazaruksen wifillä pyörimään puhelimesta ja järkytyin, kuinka hyvä sekin kappale oli. Kyllä, järkytyin todella. Järkytyin sen viestistä ja sen kauneudesta. Järkytyin siitä, että Bowie nousee musiikkivideolla sängystään ja katsoo suoraan kameraan. Yhtäkkiä hän on terve ja elinvoimainen, komea mies, uudestisyntynyt (Lazarus...). Tuntui, kuin joku sisälläni olisi huutanut. Kätkin kasvoni tyynyyn ja itkin.

Look up here, I'm in heaven
I've got scars that can't be seen

...(Bowie nousee ja katsoo kameraan)

By the time I got to New York
I was living like a king

...

This way or no way
You know I'll be free

Brixtonissa, surevien fanien ympäröimänä, ei enää tuntunut siltä, että Bowie olisi voinut katsella minua yleisön joukosta, ei.

Tunnelma oli jopa lattea, huonoja covereita soiteltiin eivätkä britit eivät muistaneet hittien sanoja (!), yksikään laulaja ei ollut Bowien veroinen, ei tietenkään. David Bowie on poissa, ja maailma on armottomasti kylmempi ja tyhjempi. Sellaista taitaa olla kuoleminen, hirveää luopumista. Siksi täytyy parhaimpansa mukaan elää. Jumaliste, että se on välillä tuskallista. Ja silloin tarvitaan musiikkia ja kirjallisuutta selittämään meille asiat.

David Bowie / our Brixton boy / RIP