Pidän tavallaan kuvataidetta eräänä taiteenteon huipentumana; virheellisesti ja subjektiivisesti, mutta silti.
Olen aina haaveillut kuvataiteilijan ammatista, sillä se on niin ruumiillista. Rakastan suunnittelemattoman näköistä suureellista taidetta, sellaista, joka on syntynyt kuin intuition, riemun ja vihan purkauksista. Kuten laulu syntyy hengestä ja runo tietysti heräämyksestä, hengittämisestä ja katsomisesta.
Minulla ei ole maalarin taitoa. Vaikka kuinka yrittäisin olla sponttaani ja valita hienoimmat värit roiskeilleni, tulos on aina epätasapainoinen ja jotenkin mieleenpainuvan ärsyttävä.
Sen sijaan suuret taiteilijat, kuten Joan Miro (nyt ei erikoiskirjain tottele lainkaan) pystyy muutamalla harjanvedolla luomaan taululle spektaakkelin, joka kertoo karismaattisen tarinan, eikä siinä ole mitään liikaa tai liian vähän.
Myönnetään. Joanin useimmat pienemmät patsaat olivat minusta varsin keskinkertaisia, irtolaisia ja tyyppejä hänen massiivisten ja selkeiden taulujen kanssa. Kun taas suuret metalliset patsaat hellivät silmää sileällä, jättiläismäisen sympaattisella olomuodollaan.
Olisinpa kuvataiteilija! Niin kovasti olen mieltynyt tähän ammattiin.... haaveillut suuresta valkoisesta ateljeestakin...
Sen olen tosin päättänyt, että omistan elämäni taiteelle. Ei ole mitään tärkeämpää. Siinä sivussa voi toki tehdä työtä, naida ja perustaa perheenkin. Suurta taidetta yhtä kaikki - joskin välillä aivan helvetin sietämätöntä.
Tahdon esitellä myös oman, suurimman taiteilijani, Wassily Kandinskyn, tai mun sanoen, Vasily Kandinskyn. Hän on arvoituksellinen. Hän on luoja ja perkele. Hän on nimenomaan tarinaniskijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti