Niin ovat monet meistä lokkeja

Elän unelmaani. Minulla on kutkuttavan hieno runoryhmä. Olen luojalle kiitollinen, että löysin Helsinki Poetry Connectionin. Ja nyt hyvät kollegani, pyydän anteeksi sillä aion hempeillä.

Olen koko elämäni hekumoinut Tulenkantajista, heidän hedelmällisestä yhteistyöstään ja rakastavasta ympyrästään. Halusin jotakin samanlaista, halusin olla osa edes jotenkin muistettavaa kirjoittajaporukkaa. Nuoruus tuntui liian lyhyeltä ilman kreisiä boheemiutta.
Ei HPC mikään Tulenkantajat ole, pikemminkin vedenjakaja, jos on pakko rinnastaa. Tulenkantajat olivat sinne tänne sinkoilevia staroja ja meidän ryhmämme on loppujen lopuksi varsin maltillinen ja yleisöorientoitunut.
Kun tulin ensimmäiseen HPC-tapahtumaan Espoossa, olin hyvin liikuttunut, vaikka Harri puhisi harmiaan epäkiitollista yleisöä ja vähän outoa järjestelyä kohtaan. En tiedä, kuinka reilua on tästä kirjoittaa, mutta runoilijat oltiin suunniteltu sijoitettavan pieneen telttaan pehmeiden tyynyjen päälle, kuin pitämään jotain satutuokiota lapsille. Tämä käsitys oli tosiaan pitkään valloilla: hiljaiset runoilijat norkoilevat jossain nurkassa ja kerjäävät satunnaisten kukkahattutätien huomiota. Toivon, että HPC on edes jotenkin työntänyt kiilaansa tälläiseen ajatteluun.
Olin varmaan ainoa yleisön jäsen, joka tuli Espoon keikalle ulkopuolelta, ihan vaan kuuntelemaan tuntemattomien runoilijoiden esiintymistä. Tai nyt muistankin, en ollut ainoa hereillä.
Kaverini Heikki tuli myös. Itse asiassa kihisin kateudesta, kun Heikki meni esitysten päätteeksi lausumaan open micciin. Harri kävi nykäisemässä häntä heti sen jälkeen hihasta, ja Heikistä tuli seuraavan iltaman virallinen esiintyjä.
Seuraavien viikkojen aikana uhrasin ajatukseni Helsinki Poetry Connectionille. Suunnittelin esittäväni itsekin jonkun värssyn ja haaveilin, että pääsisin jonakin päivänä oikeasti mukaan.

Varhaisin kosketukseni Harri Hertelliin ja tähän urbaaniin rykmenttiin tapahtui ainoan runoväyläni, Aukea.netin kautta. Elettiin vuotta 2008 ja kirjoitin parhaimpia runojani.
Hertell pyysi lähettämään teksinäytteitä sähköpostiinsa Aukean keskustelupalstalla, jos halusi tulla esimerkiksi jonnekin avajaisiin lausumaan.
Tietysti lähetin.
Vastausta ei kuulunut. Pyörittelin peukaloitani ja epäilin kykyjäni. Eihän minua yhdessä runokilpailussakaan huomioitu. (Sen voitti muutaman vuoden päästä muuten runokaverini Liukkonen.) Ei. En ollut minkään arvoinen.

Uusi aurinko nousi taivaalle, kun ystäväni Elina (ELI) lopulta käski minun tulla jonnekin Harrin vetämään tilaisuuteen. Kyseessä oli nimenomaan tämä aiemmin mainittu Espoo. Saisin nähdä omin silmineni, että ihan tavallisia nuoria tyttöjä ja poikia he olivat, ihan varmasti pääsisin joskus lausumaan tämän maailmassani niin kunnioitettavan joukon eteen. Ikävä tälläiseen toimintaan ja tälläiseen kultturelliin elämään roihusi entistä kipeämmin kun rakastuin porukan aktiiviin, Juhoon.
Kun sitten ensimmäisen kerran astuin lavalle, tunne oli maaginen. Lämmin ja korea ravintola Hakaniemessä eräänä pirun kylmänä ja tuulisena yönä otti minut ilolla vastaan. Olin niin kauhuissani, etten oikeastaan edes muista, mitä esiintymisen jälkeen tapahtui. Muistan, että minulle lykättiin hillopurkki kouraan ja Juho muistaakseni istui vierelläni. Eräs runoilija kehaisi: oliko tämä ensimmäinen kertasi? En usko.

Lisää tunnustuksia. Pitkään hävetti seilata Helsinki Poetry Connectionin tapaamisissa ja tapahtumissa, sillä pelkäsin kaikkien luulevan, että hyödynsin Juhon käsivartta päästäkseni ydinporukkaan. En pystynyt puhumaan tapahtumissa mitään. Olin varma, että Harri ylenkatsoi ja olin surkea, lavalla sekoileva luuseri. Vaikka sekoilenkin edelleen lavalla, voin olla varma, että asia ei ole koskaan ollut näin. Oletin silti vielä pitkään, etten ollut riittävän vakuuttava; vasta kun voitin Kiiski open mic-klubilla, repesin riemuun ja unohdin moiset - ei minua kukaan koskaan ole hävennyt.