Aran nopeat

En ole tavannut yhtäkään ison puljun kustannuspäällikköä missään runotapahtumassa. Se voi johtua kolmesta syystä: he piileskelevät kuin agentit alter-egojensa takana. Heillä ei ole aikaa. Heitä ei kiinnosta paskan vertaa.

Runoja julkaisevat ja samalla runojen lukijoita hengissä pitävät tahot ovat tällä hetkellä pienkustantamoita. Runokulttuuria pitävät vahvasti yllä sekä pienet että isot järjestöt, pienlevikkiset lehdet ja runotapahtumia järjestävät, persaukiset ryhmittymät ja ihmiset.

Runous voi tällä hetkellä todella hyvin - katutasolla. Kirjastojen sisäänostot ovat mallillaan, mutta kirjakauppojen sen sijaan naurettavan pieniä. Kirjakaupat heittävät runokirjat jonnekin huumorikirjojen ja Sofi Oksasen keittokirjojen väliin. Kaikki on surullista, vittu.

Runokirjoja ei myydä. Yksi syypää on kauppa, toinen syypää ovat runoja kirjoittavat ihmiset, jotka egoistisesti kyllä jonottavat kaikenmaailman kesäkursseille, mutteivät jaksa tutustua esimerkiksi nykyrunouteen. Heitä on valitettavasti luennot pullollaan, ja joka toisen motiivi on minä. Sitten on tämä headhuntereiden puute, tai sellaisten headhuntereiden puute, jotka ymmärtävät kiertää tapahtumissa ja tutustua peräti oikein hyviin runoilijoihin, jotka valloittavat muullakin kuin sillä joulukuussa nopeasti vilkaistulla kässärillä. Minulla on monia ystäviä, joiden lahjakkuutta ei arvostettu lainkaan, ja jotka myyvät omakustanteita kuukaudessa sen mitä perusrunoilija vuodessa, kahdessa.

Kustantamot kieriskelevät painoksiensa kanssa. Runoilijoita kohdellaan kalseasti ja kerrotaan suoraan, että imagosyistä me sua vaan julkaistaan. Hävetkää.
Prosaisteja nuoleskellaan. Tositekijöitä! Tavallisille ihmisille tavallisia ehtoja kirjoja! Esim. dekkareita, joihin ei voi palata koskaan paitsi ne ihmiset, jotka ovat keksineet Agatha Christien ja eivät pelejä tai tv-sarjoja.

Ehkäpä runojen kustantaminen pitäisi lopettaa kokonaan. Lähdetään sille linjalle, minne Liket ja Sammakot ovat lähteneet, itketään Heli Laaksosen perään ja painetaan sitaattikortteja, yhä uudestään ja uudestaan beat-runoilijat esille erilailissa hienoissa kansissa - tai peräti pokkareina! Raflaavat otsikot, tunnettujen ihmisten elämänkerrat, jotain hauskaa, yliluonnollista tai vertahyytävää.

En usko, että isojen kustantamoiden jehuilla on harmainta aavistustakaan siitä, mitä Suomessa tapahtuu ja mitä kannattaisi tehdä. Eräällä tässä mainitsemattomalla paikkakunnalla viimeksi esiintyessämme saimme viestiä perään, että järjestäjälle on tulvinut kiitosviestejä ja jopa puheluita, että mistä tätä saa lisää.
Harmi etteivät monetkaan meistä voi myydä näille runsain joukoin kuuntelemaan tulleille tuntemattomille ihmisille kirjojaan, koska niitä ei ole. Omakustanteella saisi toki heti rahaa käteen, mutta pitääkö siihen lähteä ja samalla nöyrtyä totuudelle, että hyviä kirjoja ei sitten löydy kirjastoista, ei kirjakaupoista,  ei arvosteluina? Tuulipukukansa ei saisi koskaan tietää runoilijasta, joka jostain uutuudenviehätyksestä tai jostain, saattaisi koskettua.

Kultainen kiitos Nihil Interitille, kultainen kiitos Ntamolle, kultainen kiitos Savukeitaalle, Poesialle, Sanasadolle. Kultainen kiitos Nuoren Voiman Liitolle, Tuli & Savulle ja niille säätiöille jotka auttavat näitä ihmisiä saamaan edes joskus työrauhan muiden töittensä keskeltä. Järjestöjä, joita tahtoisin kiittää on vielä hurjasti enemmän, ja heidän takanaan todennäköisesti ylityöllistettyjä duunareita, jotka jaksavat uskoa tähän ja käyttää vapaa-aikansa runouteen. He luovat erityisesti meille nuorille toivoa, jotka varsin nopeasti saattavat häpeillen kääntyä kirjapainojen puoleen. Kiitos.