Päivitystä

Kuva: Aleksis Salusjärvi

Hei, olen Aura Nurmi, olen lavarunoilija ja runoilija. Käytin internetissä joskus nimiyhdistelmää Aura Kanerva jottei minua niin helposti löydettäisi mutta nyt minulla ei ole enää minkäänlaista tarvetta piilotella itseäni. Osa satunnaisista lukijoistani ei varmaan yhtään tiedä, kuka olen, ja ajattelinkin, että voisin tässä hiukan esitellä itseäni ja samalla pohtia sitä, miksi vielä kirjoitan tätä blogia.

Olen kirjoittanut Lorviin toistaiseksi ja pääasiassa saadakseni helposti omat, hiukan valmiimmat runoluonnokseni käsiini helposti älypuhelimellani bloggerin kautta, jotta voisin siirtää ne muistikirjaani, ja sitten, niin, esittää ne. Ne löytyvät täältä helpommin kuin vaikkapa pilvipalveluista tai sähköpostien liitteistä. Kyllä, todellisuus on juuri näin lattea, ja nyt olen ajatellut, että voisin hieman muuttaa ankeita tapojani ja elävöittää blogiani.

Helsinki Poetry Connectionin tuoreena puheenjohtajana koen suorastaan velvollisuudekseni kertoa rikkaasta lavarunokulttuuristamme ja levittää noin muutenkin runouden sanomaa. Reportaasien teko ei kuitenkaan välttämättä kuulu vahvuuksiini, ja niitä on tehtaillut esimerkiksi eräs Luutii-kirjallisuusblogi jo mainiosti. (Kuinka voisin edes kirjoittaa raportteja tilaisuuksista, joiden järjestämiseen yleensä vähintään välillisesti osallistun?)
Kaikenlaista kommentointia nykypäivän kirjallisuudesta olen pyrkinyt välttämään, mikä on hiukan surullista, vaikka jo esimerkiksi Tanssiva Karhu -kilpailuiden tuomarit ovat jo kaksi vuotta peräkkäin suorastaan kerjänneet niitä.
Meillä Helsinki Poetry Connectionissa on kuitenkin sellainen tekemisen hegemonia, emme ole turhan kiinnostuneita ympärillä käytävästä keskustelusta vaan pyrimme konkreettisesti tekemään asioita runouden hyväksi. Järjestämme tiuhaan kulttuuritapahtumia ja kaiken saamamme apurahan tai muun tulon käytämme lyhentämättömänä runoilijijoiden esiintymispalkkioihin.

 Lorvissa on kyllä muutamia vuosien takaisia impulsiivisia ja keskenkasvuisia kannanottoja. Tänä päivänä en olisi enää meuhkannut samalla tavalla Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa punaviinimarjapensaassa -teoksesta, jolla on ansionsa ja paikkansa nykyrunoudessa. Silloin otin teoksen kuitenkin vastaan samanlaisella kiihkeydellä ja vilpittömyydellä kuin kirjoittaja maailmansa itse: puolustin verisesti teoksessa loukattuja tahoja ja pidin kirjaa kaksinaismoralistisena. Tekisin sen tänäänkin, mutta perustellummin. Toisaalta, olen täysin tanskalaisen runoilijan, Yahya Hassanin teoksen Yahya Hassan pauloissa, jossa hän kertaa riipivän suorasti elämäänsä nuorisorikollisena ja isänsä tyrannisoiman perheen ählämikakruna. Teoksessa Hassan ei säästä ketään, ei itseään eikä perhettään, eikä esimerkiksi kirjoittamisen opettajaansa, jonka kanssa hänellä oli alaikäisenä suhde. Toisin sanoen, nautin suorasta ja lokaavasta taiteesta, kunhan lika ei osu minuun!

Omilla kyseenalaisilla runoillani minulla on "turvasamata" esiintymislavalla. En pelkää esittää rajua kamaa, mutta pelkään julkaista ja jopa lähtökohtaisesti kirjoittaa niitä, vaikka yksi poeettisia lähtökohtiani onkin aina ollut puhuttelevuus ja kantaaottavuus. Paperi tuntuu yhä pyhältä paikalta jossa täytyy hattu ottaa päästä. Toista se on vaikka lavalla, jossa totisesti käyn kokeilemassa kaikenlaista tavaraa: avomikin vapaus ja luonnoskulttuuri itse asiassa on tehnyt teksteistäni parempia, vaikka voisi kuvitella, että päästän itseni juuri siellä helpommalla. Kirjoitan avomikkiin keskimääräistä parempaa tekstiä, sillä jännitys on tiessään ja sieluuni on tarttunut yhdessä tekemisen iloa.
Täällä blogissa sensuroin itse asiassa itseäni kaikkein ahkerimmin, sillä blogi on eräänlainen käyntikorttini julkiseen keskusteluun. Olen päätynyt siksi julkaisemaan täällä vain runojani, koska ne ovat niin tulkinnanvaraisia, en esimerkiksi julkaise mitään, minkä koen tippaakaan loukkaavaksi. Toisaalta, juuri tämä mahdollisen loukkaamisen pelko on tehnyt minusta pehmeän ja pelkurimaisen kirjoittajan julkaisijan. Runouden tehtävävä on kohdallani jalkautua niiden tunteiden pariin, jonne en haluaisi mistään hinnasta enää päätyä. Taiteen kautta voin turvallisesti käsitellä menetyksen, kuoleman, väkivallanteon, toiseuden, yksinäisyyden ja epäonnistumisen kokemuksia. Muun muassa. Arkailen kuitenkin sellaisten tekstien julkaisemista, mikä on tavattoman normaalia.
                Lavarunoudesta on vallalla kivan ja helpon harrastuksen kuva. Harrastus jossa jokaista tekijää juhlitaan riippumatta tekstin tai esityksen tasosta, Käsitys on väärä. Lava on kova ja säälimätön paikka. Esiintymisen tekoa, sitä, että uskaltaa nousta muiden eteen, kiitetään ja kunnioitetaan, mutta ei vastaanottajille ole ollenkaan sama, mitä siellä lavalla tapahtuu. Kaikki, jotka ovat kehittyneet juuri lavan armottomuudesta, tietävät asian todeksi. Olen nimenomaan lavalle pakottautunut ylivoimaiselta tuntuneiden tekstieni kanssa, vaikka olen pohjimmiltani arka ihminen eikä julkinen esiintyminen tunnu luontaiselta. Olen käynyt läpi kaikki tunteiden skaalat pelosta ja häpeästä, itseinhosta ja vihasta aina onnistumiseen, tyyneyteen ja juuri niihin yhteisöllisyyden kivoihin kokemuksiin saakka. Eikä lava ei ole vain traumojen käsittelyä varten, se on kunnianhimoisen taiteen tekemisen paikka.

Joten, mihin vielä tarvitsen tätä vanhaa ja kapista blogia, jos koen taiteellisen täyttymykseni ihmisten parissa ja runoklubeilla? Jos unohdetaan runojen täältä löytämisen vaivattomuus, haluaisin tietysti vieläkin kirjoittaa tekstiä, joka olisi nimenomaan "luettavaksi tarkoitettua" vaikka en suoraan sanottuna uskokaan tuollaisiin rajoituksiin. Kertoo varmaan paljon runoklubien nykyisestä määrästä pääkaupunkiseudulla, jos on helpompi ja nopeampi esittää ne avomikissä kuin päivittää niitä tänne blogiin. Toisaalta haluan myös säilyttää väylän sellaisiin kirjoittajiin ja lukijoihin, jotka eivät käy klubeilla, ja haluan myös itsekin osallistua runo- ja kirjallisuusblogien lukemiseen ja tekemiseen. Blogini lukulistakin vaatii päivittämistä. Ja ehkä kolmanneksi, haluaisin tietysti blogini kautta auttaa ihmisiä löytämään runouden, niin runoklubimme kuin pelkästään kirjoitetun runouden. Tyylini on konstailematon, en yritä esittää itseäni suurempaa ja sivistyneempää, haluaisin vain jollakin luonnollisella tavalla tutustuttaa ihmisiä taidelajiin, joka täyttää sydämeni valolla.