Yksityinen elämys nimeltä Sarah Kay

Sarah Kay @ Cafe Mascot 3.6.2015. Photo: Aura Nurmi

Loputon fillarijono Mascotin edessä oli melkein yhtä pitkä kuin Kayn nimmarijono. Melkein. Kuva: Aura Nurmi

Varoitus: seuraa varsin hurmiotunut kertaus Helsinki Poetry Connectionin omasta tapahtumasta. Olen yhdistykseni puheenjohtajana tavallaan täydellisen jäävi purkamaan tuntojani eilisen spoken word -tähti Sarah Kayn vierailusta. Voitte huomioida sen.

Helsinki Poetry Connectionin toimintakulttuuriin on pesiytynyt räp-kulttuuriltakin lainattua hyväntuulista oman meiningin hehkutusta. Monia huutelu saattaa rasittaa, mutta meille se on tärkeää. Olemme ylpeitä omasta tekemisestämme ja suitsutamme omia aikaansaannoksiamme. Lienee sanomattakin selvää, ettei kukaan kollektiivissamme tästä uuvuttavastakin työstä rikastu.
Siksi on tärkeää suitsuttaa merkkipaaluja säännöllisesti. Tämä tekee luonnollisesti jo maailman hauskimmassa seurassa olemisesta ja tekemisestä entistä hauskempaa, palkitsevampaa ja sitoutuneempaa. Lisäksi hehkuttamalla hilpeästi omista tekemisistämme teemme tilaisuuksista kutsuvampia. Kunnioittamme vieraitamme ja korostamme, että jäsenet, yleisö, ja ihmiset ilmiön laidalla, tekevät lopulta sen, mikä Helsinki Poetry Connection on. Ydinporukka pyrkii tarjoamaan parhaat mahdolliset puitteet sille, että runouden esittäminen olisi mahdollisimman vaivatonta ja nautinnollista ja että sitä tapahtuisi mahdollisimman usein.
Ja että siihen voisivat kaikki, alleviivaan, kaikki, osallistua.
Kayn keikan jälkeen olin kuitenkin pessyt käteni yhdistysroolistani. Halusin omistaa kokemuksen pelkästään itselleni.

Kun seurasin eilen Sarah Kayn esitystä piskuisessa ja taas täyteen ammutussa Mascotissa - josta alkaa muodostua varsinainen kulttuurimekka räppiklubeineen ja taiteilijakokoontumisineen -  minua itketti. Olen useinkin ollut liikuttunut kaikesta siitä, mitä runous on minulle näinä vuosina tarjonnut ja tietysti nytkin olin liikuttunut siitä, että tapasin melko yllättäen yhden suurimmista idoleistani ja siitä että hän esiintyi juuri meidän kanssamme.
Kaikkein eniten minua kuitenkin tilanteessa ravisteli se, että Sarah Kayn voimakas ja lumoava esitys onnistui muistuttamaan minua siitä ensimmäisestä runoklubivierailustani, jolloin täytyin silkasta runouden kuuntelemisen ilosta.
On nykyään hankalaa muistaa, että kaiken tämän touhotuksen ydin on puhe ja teksti, kommunikaatio ja kokemuksen välittäminen. Joudun nykyään liikaa keskittymään esimerkiksi juomalippuihin, aikatauluihin, äänentoistoon, järjestykseen ja vieraiden viihtymiseen. Silloin unohtaa, että runouden kuuleminen on siunattu kokemus, parhaimmillaan koko elämän kohokohta. Sarah Kayn esityksessä vaikuttavinta oli se, että hän kykeni palauttamaan minut tuohon raakaan aistilliseen kommunikaation tilaan ja puhuttelemaan minua niin, että unohdin vellovan yleisön, riisuuduin tehtävistäni ja aikomuksistani, suruistani ja iloistani. Vahvasti sanomalliset, yksinkertaisen puhuttelevat runot vyöryivät totuutena navasta sisään ja kallooni.

Huolimatta juhlasta tai kirjamyyntirumbasta joka esityksen jälkeen alkoi, minulla oli levollinen olo. Minun ei tehnyt mieli lyödä Instagramiin tai Twitteriin tai Facebookiin perinteisiä kiitoksiani tai hehkutuksiani, minun ei oikein edes tehnyt mieli puhua kenenkään kanssa, ei edes illan päätähden kanssa. Halusin notkua kiitollisuudessani ja inspiraatiossa yksin. Muistin, että olen lähdössä kohta Annikin runofestivaaleille esiintymään ja että minun täytyy tähdätä samaan kuin Sarah: viestin välittämiseen. Minä menen sinne yhtä tosissani ja vilpittömänä kuin Kay. Ei ole aikaa hukata tätä elämänvaihetta ujosteluun tai piileskelyyn. Tätä tekee New Yorkin suosituin spoken word -artisti: käännyttää skeptikoita. Sorrun nyt todella amerikkalaiseen everybody is a winner -tyyppiseen kliseeseen, mutta jokaiseen hetkeen on tartuttava ja niiden hetkien kanssa on työskenneltävä sydän avoinna, myös niiden hetkien, jotka ovat täynnä surkeutta! Poeetta Sarah Kay sanoi sen ääneti näin ja minun on tuota ääntä seurattava.

Halusin varjella esityksestä tarttunutta tunnetta. Halusin pitää Sarah Kayn itselläni aarrearkussa ja olla avaamatta arkkua koskaan. En halua jakaa tätä kokemusta (mitä kuitenkin parhaillaan teen). Halusin omistaa Kayn, kuten näytti haluavan jokainen Mascotin asiakas keräännyttyään päättymättömään nimmarijonoon. Sarah jakeli halauksia ja omistuksia ja kuunteli jokaista juttelemaan tullutta tasapuolisesti. Illan päättyessä, kun Sarah ilmoitti jo olevansa väsynyt ja haluavansa nukkumaan, hän vielä nyökkäsi minulle, okei Aura, et ole päässyt kanssani vielä kunnolla keskustelemaan, tule viereeni istumaan. Hän halusi siis huomioida myös ne, jotka pyrkivät antamaan rauhan.

Tietysti hän halusi keskustella kirjoittamisesta ja elämästä Helsingissä kanssani. Tietysti hän oli kiinnostunut minusta, kuten jokaisesta paikan päällä. Hän ei odottanut kehuja esityssuorituksestaan -  viittasi niille jopa kintaalla - vaan ahnehti kuulla vielä pikkutunneilla esimerkiksi paikallisesta runotoiminnasta. Sarah Kayn omistautuneisuus oli jo hiukan pelottavaa ja varmasti yksi hänen menestyksensä salaisuuksista. Amerikkalainen sosiaalisuus ei voinut selittää tuota maagista jaksamista. Päiväkirjaani hän kirjoitti: Keep on writing, Aura,
Tietysti.