liuota vesilasiin tai pureskele tai niele riittävän veden kera, okei okei

Mulla on ollut pienoinen blokki päällä siitä syystä, että julkinen arvottaminen blogini tekstien yleistason mukaan sai pääni räjähtämään. Ihan omasta syystäni kylläkin. Ei siis räjähdys, vaan julkinen arvottaminen, johon olen muiden kuin itseni kohdalla ryhdikkäästi ryhtynyt.

Tässä suhteessa olen kuitenkin osoittanut olevani Tosirunoilija: olen paska.
Vanhenen, kärsin neurooseista, opin aikoja sitten haukkumaan amatöörejä hyvin, pidin tyylini ja luhistuin säännöllisesti.
Tälläinen luhistelu ei kuitenkaan kauan miellyttänyt ihmistä, jonka paras kaveri on peili (ei siihen piirtyvän identiteetin raamit). Pitkällä tähtäimellä tälläinen piileskely alkaisi tuntua helvetin ikävältä.
Olin valppaana mahdollisten blogin julkistamispyyntöjen suhteen: niitä tuli kaksi. Toinenkin pyynnöistä koski yhden runon lainaamista.
Heidän tähtensä kuitenkin jatkan tätä, koska molemmat ovat sen verran intellektuelleja, että osaavat määrittää paskan ja paskan taiteen eron; tai sitten blogini on hupailun kohde, taiteellisen itsetyydytyksen lähde.

---

Tapasin kerran Päivi Alasalmen henkilökohtaisen palautteen merkeissä. Olin hilpeä, olin tottunut kehuihin kun vein kaikille peräjälkeen Häkkis-runoni. Toisin kävi.
Päivi Alasalmi ei vain tyytynyt haukkumaan kirjoituksiani. Tämä oli diipimpää.

Hän kertoi olevansa HUOLISSAAN minusta; olen ehkä hiukan peloissani tai peräti masentunut! Hänen sydäntään särki (tähän hän jo elehti) näin kylmien ja nasevien tekstien lukeminen! Hän puristi yllätyksekseni vielä kättäni ja sanoi, että voisi itkeä. Että miten maailma olikin voinut mennä näin tunteettomaksi. Teemani olivat vihattavia, ja itse olin tunteeton möykky, jonka paranisi kyllä parantaa.

Ei, tämä ei ole jannekortteismainen julkinen nöyryytys tunnettua (äidinkielenopettajaa) kirjailijaa kohtaan. Tämä on pirullinen veriteko, henkilökohtaisen traumani tilitys. Jos en saattaisi tätä päivänvaloon, voisin taipua liialliseen aitouteen ja itsevihaan kuten kunnon narsisti konsanaan.

Saatoin olla Oriveden Opistolla säännöllisen tylsistynyt ja iskin kaksihaaraiseen haarukkaan: informaatiotulvaan ja hönäyttävään sosiaaliseen mediakulttuuriin; tein siitä halpaa draamaa.
Oli kaikenlaista Facebook-kitinää (johon olen, Pyhä Johannes sentään, täysin koukussa) ja foorum-hurmaa. Olin silti täysin tyrmistynyt nasevien runojeni aiheuttamasta mielipahasta. Minusta runoni olivat kai ihan tasokkaita, tai oikeastaan, mitä vittua minä niistä tietäisin.

Tulin palautehuoneesta itkien ja vedin vielä ruokasalissakin kierroksen. Muutamat naiset sanoivat hölmöjä, arkistojani reviteltiin. Huhu kiersi: sain maailman kilteimmältä palautteenantajalta, "tosi ihanalta", maailman kauheinta feedbäkkiä. Todistusaineistoni täytyi olla todella kuumottavaa settiä.

En pystynyt kirjoittamaan enää kuin tunnekuohuissa välttääkseni ironiaa ja tunnusomaista flarfismiani. Kiitos Päivi Alasalmen, tartuin aina pensseliin kun tyrskin räkää ja kyyneliä. Niinä päivinä tosin syntyi todella oivallinen runo - Isona minusta tulee hullu.

Painajaiseni hyppi aivoilleni tänään Facebookissa (niinpä niin), kun olin saanut kaveriehdotuksekseni Alasalmen!!!

Pitäiskö?

Hänellä ja meillä on jo 30 yhteistä kaveria. Varmaan tosi hyviä kavereita.

Voisin lisätä hänet kaverikseni, nyt kun hypoteesin rima on tavoitettu ja olen purkanut kaiken osiin. Ehkäpä pitäisi pyytää hänet vielä drinkille tai julkkaribileisiin (ei omani). Olen ymmärtänyt, että näin se kirjallisuuspiireissä toimii: ensin väkinäistä molemminpuolista turpaanvetoa, sitten nyyhkyttävä katharsis toisen syleilyssä.


Loppuun vielä naseva runo

sinä olet sellainen rakastava tyyppi
rakastat vaikka hengailen ihan epärakastettavien tyyppien kanssa
parikin kävi tänään ja pilkkasin sinua tietoisesti tai tiedostamatta en tiedä
tsiigailet aikasi hulluuttani ja tartut rakkauden atraimeen

sinun valosi täyttää päiväni ja valvottaa öisinkin
kämmenistäni valuva veri on sinun vertasi, niin me olemme rakkaudessasi yhtä

olen feikki
en pysy rytmissä
olen feikki
mahtava
suuri hirviö - senkun rakastat vaan

niin.
vein valosi itseeni lankeemuksellani
vaikka sinulla oli hetkeesi oikeus
olithan juuri ylösnoussut ja sielut pelastettavana


et hylännyt, pidät periaatteista kiinni kuin vannoutunut hehkulamppu tönäisyjä täynnä
kuin tyytyväinen sorsa talven jäälammikoissa
olet kuin hiljaa kuun tieltä hipsivä laskuvesi, rakastat kuutakin
kiva ilmiö

rakastat myös taivaan ruusuja, tähtiä vaikka nekin herjaavat
olemattoman kotisi olevaisuutta

olen samaa mieltä fyysikkojen kanssa mutta
rakkaudestasi en pääse eroon:
sinä vain lasket kätesi pääni päälle
ja olet minulle armollinen.