En sentään! En ainakaan sataprosenttisesti.
Ehkä osittain.
Puoliksi.
Elämä on joka tapauksessa ollut viime vuosina niin vinhaa, että en ole ehtinyt murehtia yksittäistä teininä aloitettua runoblogia, jolla halusin "uskottavasti" osallistua kirjallisuuskeskusteluihin. Nuo spontaanit osallistumiseni ovat nyt pieni pala historiaani, jota en mielelläni muistelisi tai ainakaan selaisi. Siksi olenkin käyttänyt hyvän tovin tästä etäperjantaista siihen, että olen yrittänyt hävittää blogini Googlesta. Lyhyen vaiheilun jälkeen päätin kuitenkin, että ei ole mitään tarvetta tehdä toista osoitetta tai yrittää esittää, ettei omaisi kiihkeää runotyttöhistoriaa.
Enkä myöskään tule suhtautumaan näihin uusiin postauksiin sellaisella hartaudella, etteikö niiden olemassaolo jossain vaiheessa alkaisi häiritä tai hävettää; häpeä, siitä olen tainnut muutenkin tehdä ammattini, kuten Mustekalan esiintymisraportissa kehaistaan:
"--Nurmi tuonut lavalle epävarmuutensa ja heikkoutensa, joka kääntyy entistä suuremmaksi voimaksi. " -Rantama, Kemppi
Miksi puhaltaa vanha blogi eloon? Siihen on kaksi syytä ja ensimmäinen niistä on, että olen todella suulas ihminen, ja huomaan kuluttavani huomattavasti aikaa jaakailemalla sosiaalisessa mediassa erilaisista aiheista, kuten viime aikoina feminismistä, nuorten lukutaidosta, elokuvista ja tietysti suurimmasta intohimostani, runoudesta.
Ajattelin, että voisi olla hyödyllistä, jos joskus kirjoittaisin näistä aiheista tiiviimmin ja pureskellummin (toki paineettomasti ja subjektiivisesti, koska tykkään itsekin lukea sellaista tekstiä).
Toinen syy on se, että runoblogeja, siis blogeja, joissa puhutaan pääasiassa runoudesta ja sen ilmiöistä, tuntuu olevan yhä vähemmän nyt mainion Luutii-bloginkin ilmeisesti lopullisesti hiljennyttyä. Minkäänlaista kommentointia en tänne usko syntyvän, blogi-kommentoinnin kulta-aika lienee monta vuotta sitten päättynyt, mutta ehkä pystyn keräämään huomiota sharettamalla muille alustoille, vaikka inhoan kyllä sitäkin.
Teen itse tällä hetkellä paljon töitä kirjallisuuden ja kirjoittamisen parissa, mikä on aivan ihana juttu ja jotakin sellaista, josta en ole osannut unelmoidakaan. Työn alla on tällä hetkellä erityisesti oma lavarunoprojekti tutun äänitaiteilijan kanssa, sekä uusi käsikirjoitus, joka kantaa työnimeä "seitsemäntoista" (pienellä alkukirjaimella, se on tärkeää. Teoksen kantavaksi tyyliksi olen valinnut näennäisen pienuuden, siinä siis ilmaistaan isoja tunneasioita vaatimattomasti, puhekielisesti ja lyhyesti). Lisäksi minulla on ihana, uusi työpaikka, ja työssänikin pääsen tekemään läheisesti töitä kirjallisuuden ja kirjallisuuden ilmiöiden parissa. Tästä hankkeesta viestin mielelläni diskreetisti muualla, kuin vapaa-ajan blogissani.
***
Laittaisin tähän väliin jonkun mielenkiintoa ylläpitävän kuvan, ellei tämä helkatin bloggeri siirtelisi kuviani tekstin seassa edelleen täysin mielivaltaisesti. Ylhäälle valikoimassani kuvassa on muuten runoilija Kathy Acker, jonka olemassaolosta minulla ei ollut hajuakaan vielä pari viikkoa sitten, vaikka opiskelen yleistä kirjallisuustiedettä. Olen viime aikoina ollut erityisen vaikuttunut hänen "punk"-tuotannostaan, ja luen parhaillaan Silja Hiidenheimon kääntämää teosta Tunnottomien valtakunta. Ackeria sopisi kyllä kääntää enemmänkin. Käännöksiä odotellessa esimerkiksi tämä The Guardianin juttu kannattaa lukaista; Ackerissa on jotain sellaista, joka mua juuri koko alkuvuoden on viehättänyt, en tiedä mitä se on, kaipuuta retroiluun, punkin estetiikan uudelleenluontia, vallankumousta, riitasointuja, ahdistuksen purkua rikkomalla ja sotkemalla. Enivei, artikkeli.
“Acker gives her work the power to mirror the reader’s soul.” How does she do this? Like so many others at that place and time, I observed Acker’s ascendance to notoriety during the 1980s with a mixture of admiration, distaste and envy. She’d become famous by projecting the highly sexualised image craved by male readers; she’d fought for the right to speak to the culture by any means necessary. - Kraus & sitaatti Burroughsin.
Toinen kirjailija, jonka lukemista odotin todella pitkään, ja jonka äärelle pääsemiseksi täytyi tehdä yllättävän paljon töitä, on kirjailija Lucia Berlin ja hänen syksyllä käännetty teoksensa Siivoojan käsikirja. Etsin kirjaa pitkään. Olin ällikällä lyöty kun kuulin, että ensimmäinen painos myytiin kuukausissa loppuun, sehän on aivan poikkeuksellinen uutinen käännöskirjallisuuden saralla! Lopulta löysin kirjan hiljaisemmasta kirjakaupasta, jonne uunituoretta toista painosta oli juuri kannettu.
Jo kirjan nimestä osasin päätellä, että pitäisin Berlinistä. Ja pidänhän minä, aivan mahdottomasti.
Karseeta sanoa, mutta tuntuu siltä, että lukisin Berlinin tarinoista omia tarinoitani, meillä on kirjoittajina paljon yhteistä (vaikka vihaan luokittelua, luokittelu on niin staattista ja merkitykset ovat niin liukkaita), kuten esimerkiksi taipumus tunnustuksellisuuteen, mutta enemmän sellaisella lakonisella ja "ilmeenkään värähtämättä" -tyylillä (tälle on varmasti parempi sana, pokerinaama?) kuin maskuliinisella maalailevuudella ja syvien vesien ruoppaamisella (älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan Knausgårdia).
Berlinillä on ihmeellinen kyky kertoa mielikuvitusta turmelevista tilanteista humoristisesti ja kauniisti. Lukiessa ei voi välttyä ihailemasta sitä rentoutta, millä tavalla kirjailija kirjoittaa yhteiskunnassamme häpeälliseksi koetuista asioista, kuten jatkuvasta ryyppäämisestä ja katkohoidoistaan. Tai siitä, mistä minäkin olen kirjoittanut uuteen käsikirjoitukseen laajemmin (huom! Ennen kuin edes tiesin Siivoojan käsikirjan olemassaolosta!), eli lukuisista palveluammateista, joissa häntä kohdeltiin alhaisesti. Hän ei toki sorru minkäänlaiseen itsesääliin, vaan kirjoittaa tapahtumista luontevasti ja älykkäästi. Kertojasta, päin vastoin, hahmottuu kuva kuningattaresta, jonka alamaisia muut henkilöt ovat, ja joka rakentaa valtakuntansa huoneisiin, joita siivoaa.
Kolmas kirja, jota tällä hetkellä luen, on Julio Cortázarin Tuli on kaikki tulet, mutta en ole päässyt kirjassa vielä alkua pidemmälle. Tämä ihan vain siitä syystä, että haluan tutustua paikalliskirjallisuuteen KERTA MINUT ON KUTSUTTU ARGENTIINAAN ESIINTYMÄÄN, BITCHES, eikä esimerkiksi tämä juttu yhtään vähennä intoani.
Seuraavalla kerralla kirjoitan lisää.
